maanantai 13. tammikuuta 2014

Häpeä


“Kirjallinen sivistys ei ole samanlainen arvon ja statuksen lähde kuin aikaisemmin. Koulutetut ihmiset lukevat dekkareita eivätkä häpeä sitä tunnustaa.”

--Tommi Melender (”Kirjan pyhyys karisee”, HS 13.1.2014)

”The office men drove by, clutching their steering wheels, and hardly noticed him. Just a bum walking on the bridge. Didn’t even own a car. A few of them saw him and remembered themselves before they’d made it and when they didn’t have a car. They thought they were empathizing with him. They thought it was the same thing.”

--Richard Stark: The Hunter (1962)


Valtavirtakirjallisuutta lukiessa joutuu toisinaan häpeämään jopa kotimaisen ykköskaartin puolesta, Kjell Westön (Lang), Jyrki Kiiskisen (Jonglööri) ja Asko Sahlbergin (koko tuotanto). Aloitin juuri ”Richard Starkin” eli Donald E. Westlaken Parker-sarjan uudelleen alusta. Jo ensimmäisestä luvusta huomasi, ettei Starkin puolesta tarvitse hävetä (eikä Ross MacDonaldin eikä John D. MacDonaldin, eikä George V. Higginsin, eikä…).

5 kommenttia:

  1. Niinpä.

    Minä en ole koskaan hävennyt dekkareiden lukemista enkä dekkareita lukiessa.

    Ehkä minua ei ole "koulutettu" tarpeeksi.

    VastaaPoista
  2. Minäkin olen jo tainnut täällä tämän sanoa:

    Christien Ikiyö on hieno teos, helvetti soikoon! Ja Edward Bunkerin vakuuttavuutta en koskaan lakkaa ihailemasta. Minulle hänen ajatuksen keveä suoruutensa korvaa Hemingwayn (josta en koskaan ole jaksanut oikein syttyä).

    Vaivaantunut ja ärsyyntynyt olen viimeksi ollut kun yritin runsaat sata sivua vääntää Riikka Pulkkisen Tottaa. Kun joka lause kirjoitettu yli, liian isoksi suhteessa sisältöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Totta-romaani nolotti minuakin. Ensin kirjoittajakurssimaista ylikirjoittamista, ikään kirjallisuuteen pitäisi lisätä kirjallisuudellisuutta. Sitten yritystä kuvata mustaa naista ylevän arvostavasti, mikä tuntui paitsi vanhanaikaiselta, myös jotenkin tahattoman käänteiseltä rasismismilta

      Poista
  3. Tuo oli hyvä tuo kirjallisuudellisuutta. Eli kitshiä mikä kitshiä.

    VastaaPoista
  4. Palaan tähän vielä kommentoimaan näin viiveellä:

    Luin puolet toisesta Riikasta, Ala-Harjan Maihinnoususta. Huomasin että myös realismia tavoittelevasta niukkuudesta ja eleettömyydestä voi tulla sitä kirjallisuudellisuutta. Mikään siinä kirjassa ei tuntunut pian alun jälkeen miltään kun ihmisten kohtalot hukkuivat kirjailijan ääneen, äänekkääseen tyyliin. Jokin siinä häiritsi...

    Ja että en nyt saisi syytettä naisvihasta, otan tähän melkeinpä miehisimmän esimerkin tuosta niukkuudella poseeraamisesta: James Ellroyn. Sitä en jaksa ollenkaan.

    Eleettömyydellä realismiin pyrkiminen on todella vaikea laji (jos nolaan itseni ylistämällä ja kaipaamalla yhä toimivaa realismia niin sitten niin). Ja toiston uhallakin: Tulee todella Bunkervainaata ikävä. Ja ihailuni Ikiyötä (siis naiskirjailijaa!) kohtaan vain kasvaa tätä marinaani kirjoittaessa. (Olen tosin rehellisyyden nimissä lukenut vain suomennokset Bunkerilta ja Ikiyöstä samoin kun Ellroyltakin mutta uskon että tään mun aiheen kannalta yleiskuva on tarpeeksi alkuperäinen...)

    t.juha

    VastaaPoista