”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle
yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja
toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan
osallistua argumentaatioon”.
-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 –
1989. Gaudeamus, 1987
Torstain pääkirjoitussivu lietsoo edellisenä päivänä
aloitettua kohua: ”Kuka nyt naiseen luottaisi?”, HS 20.2.2014.
Toimituksen
mukaan kansaedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) ”harmitteli, että oli tullut
palkanneeksi avustajaksi naisen. Parempi valinta olisi ollut kuulemma nuori
mies, sillä naisilla on taipumus jäädä äitiyslomille”. Johtopäätöksessään toimitus
vertaa Ruohonen-Lernerin sanoja Timo Kallin (kesk) avoimuuteen vaalirahoituksen
suhteen: kansanedustajien todelliset asenteet paljastuivat taas lipsahduksen
kautta.
Samalla
tietysti paljastui myös se, miten mediakohut syntyvät.
Keskiviikon
maakuntapainoksessa Helsingin Sanomien otsikko oli vielä leppoisa: ”Hankala
nainen hymyilee taas” HS 19.2.2014. Lähestymiskulma muuttui vasta verkkolehdessä,
jossa aamuvuoron uutispäällikkö sormeili otsikon sensaatioksi: ”Kannattaa
mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia.”
Syntyneistä tulkinnoista ei voi
suoraan syyttää toimittaja Olli Pohjanpaloa. Varsinaisessa jutussa
kohulausunnon asiayhteys on luonteva ja selkeä. Toimittaja kertoo
Ruohonen-Lernerillä olevan hankalan ihmisen maine: ”Osa maineesta on
tullut siitä, että tällä vaalikaudella hänellä on ollut jo viisi eri avustajaa.
Miksi ihmissuhteet eivät toimi?”
Ruohonen-Lerner vastaa
kysymykseen, että vaihtuvuus pääosin johtuu äitiyslomista. Ja koska toimittajan
kysymys koski poliitikon mainetta, on hieman vaivalloista päätellä, että
vastauskaan olisi selittänyt sitä, miten avustajien vaihtuvuudelta olisi
vältytty, eikä sitä, miten hankalan ihmisen maineelta olisi vältytty.
Todellinen ongelma ovat siis
lukijat, jotka eivät lue verkkouutisia otsikkoa pitemmälle, sekä verkkolehden
toimitusmoraali, jolle riitti, että sitaatti oli sanatarkka. Irrottamista asiayhteydestä
ja toimittaja kysymyksestä ei huomioitu, vaikka nyt, alkuperäisen asiayhteyden
nojalla, Ruohonen-Lernerin ironia-selityksessä ei ole lainkaan selityksen
makua.
Kohun seurauksena kokematon
Ruohonen-Lerner lienee nyt oppinut, ettei poliitikon pidä yleensä vastata
toimittajan kysymyksiin. Mikä tekee poliitikoista meille toimittajille hankalia
haastateltavia. Entä oppiko Helsingin Sanomien toimitus tästä mitään? Torstain
lehdessä esiintyneeltä työoikeuden professori Seppo Koskiselta en edes kysy,
sillä arvioin hänet toivottomaksi tapaukseksi.
Professori pyytää toimia ja
arvelee Ruohonen-Lernerin rikkoneen tasa-arvolakia ja syyllistyneen syrjintään.
Tavallaan kyllä, sillä Ruohonen-Lerner on lukuisia naisia palkatessaan
saattanut sivuuttaa yhtä pätevät miehet. Yhteiskunnan yleinen etu ei kuitenkaan
puolla syytetoimia tilanteessa, jossa eduskunta-avustajien valtaenemmistö on miehiä. Lisäksi toimittajan kysymys ja poliitikon vastaus kuuluvat perustuslaissa
suojatun ilmaisuvapauden piiriin. Aivan riippumatta siitä, miten opportunistisesti
ja julkisuuden kipeästi professori haluaa niitä tulkita.
Vaihteeksi joku ei puhu yrittäjistä ja yritysjohtajista kuin sorretuista tai sankareista vaan kuin pienistä lapsista. Iltalehden pääkirjoitussivun näkökulma uusimpaan persukohuun ei edes oleta, että Pirkko Ruohonen-Lerner olisi eduskunta-avustajien työnantajana syrjinyt naisia tai yllyttäisi siihen ketään muuta. Lehti muotoilee asian niin, R-L "provosoitui" toimittajan kysymyksistä, ja lipsautti jotain sellaista, joka kansanedustajan ääneen sanomana voi saada naisten syrjinnän työelämässä vaikuttaamaan yleisesti hyväksyttävämmältä. Hyvät hyssykät! Siksikö kunnat ketjuttavat lain vastaisesti pätkätöitä ja yksityiset työnantajat teettävät palkatonta ylityötä, että joku takarivin taavi Arkadianmäellä valitsi sanansa huolimattomasti?
VastaaPoista