maanantai 4. maaliskuuta 2013

Pekka Himanen ja verotuksen filosofia




Pekka Himasen Sofos-yritykseltä tilattu tutkimus alkoi kiinnostaa oikeuskanslerinvirastoa vasta julkisen keskustelun jälkeen, valtiontalouden tarkastusvirasto kiinnostui siitä omia aikojaan jo viime vuonna. Minuakin kiinnostaa, mutta enemmän kateellisena kolmannen polven yksinyrittäjänä kuin valistuneena kansalaisena:
                Miten ihmeessä konsultti Himanen saa työnsä näyttämään noin kalliilta, vaikka toimintamallin kulurakenteessa ei taida olla juuri muuta kuin bisnesluokan lentolippuja ja neljän tähden hotelleja?
                      Kukaan hanketta julkisuudessa arvostellut asiantuntija ei ole uskaltanut edes arvailla, miten Tekesin, Sitran ja Suomen Akatemian antamat 700 000 euroa saadaan kulumaan ”käsitteellisiin kehikoihin” ja ”policy implikaatioihin”. Tai miten Sofos käyttää 100 000 euroa, joilla se itse kuulemma osallistuu hankkeen kustannuksiin. Eikä vastausta ole luvassa ainakaan Akatemian ylijohtaja Ossi Malmbergilta, joka viime torstain lehdessä ehti jo piiloutua juristien ja liikesalaisuuden taakse (HS 28.2.2013).
                      Julkisen rahan toiminta Himasen tapauksessa tuo mieleen synkän koomiset tarinat liike-elämästä. Toisinaan, varsinkin jos budjettikausi on päättymässä, yrityksen yksittäinen osasto joutuu turvautumaan näennäisiin, usein ulkopuolisesti toteutettaviin projekteihin, jotta sen nykyinen budjetti ei seuraavissa arvioinnissa näyttäisi ylimitoitetulta.
                      Kun eletään jäykissä rakenteissa oman budjetin puolustaminen voi tuntua järkevältäkin, mikäli leikatut resurssit voivat myöhemmin halvaannuttaa osaston hyödyllisen toiminnan. Mutta toisinaan kyse on osastojen johdon arvovaltakilpailusta. Nokiankin romahdusta leimasi kausi, jolloin rahan käyttäminen oli väliportaan johtajien näytön paikka, ei sen tekeminen.
                      Miksi sama ajattelu ei siis vaivaisi julkisia rahoittajia, joihin jatkuvasti haetaan mallia ja asiantuntemusta yksityiseltä sektorilta?
                      Toinen asia sitten on Sofoksen kaltaisen asiantuntijaorganisaation kulurakenne suhteessa tulovirtaan.
Lehtitietojen mukaan osakeyhtiön edellisen tilikauden liikevaihto oli alle puoli miljoonaa euroa, josta voittoa ennen veroja syntyi 310 000. Normaalissa liiketoiminnassa liikevoittoprosentti 65 on melkoisen hyvä, jos Himasen roolia tähtifilosofian vertaa vaikka saman liikevaihdon synnyttävään iskelmätähteen. Iskelmätähti joutuu vuokraamaan saleja, palkkaamaan soittajat ja ostamaan soittopelit, mikä puree liikevoittoprosenttiin. Sen sijaan Sofoksella ei näytä olevan edes palkkakuluja, vaan tulosta ulosmitataan lähinnä osinkoina.
Jos todellisia kuluja olisi enemmän, liikevoitosta maksettava vero tietysti pienenisi. Minäkin olen oman ammatin mittakaavassa saanut paljon hyötyä siitä, että työhuoneet, tietokoneet, puhelimet ja matkat ovat vähennettäviä tulonhankkimiskuluja. Yhtiömuodossa hyödyt kasvavat, vaikka joskus siten mentäisiinkin harmaalle alueelle. Kuten siihen 100 000 euroon, jotka Sofos ilmoittaa itse käyttävän siltä tilatun hankkeen kuluihin.
Onko kyse todellisesta panostuksesta, jossa raha vaihtaa omistajaa, vai vain paperilla näkyvistä summista, jotka Sofoksen kokonaistulokseen vaikuttamalla vaikuttavat samalla yrityksen verorasitteeseen?
En tiedä, muta voin tietysti kuvitella miten minun pitäisi toimia, jos minulla olisi hitustakaan Himasen liikemiesvaistoa. Ja hyviä veljiä.
Voisinko esimerkiksi ehdottaa Avoimelle korkeakoululle, että tulevaisuudessa toimin luento- ja harjoituskurssieni osatuottajana summalla x, joka ei suoranaisesti vaihda käsiä (kurssin nimelliskustannuksia vain kirjataan ylöspäin), mutta jonka seurauksena kasvaneet yritykseni kokonaistoiminnan kulut voisivat laskea lehtipalkkioista maksamiani veroja..?
Pitäisi kysyä Hesarin taloustoimitukselta tai paljon taloudesta kirjoittaneelta Timo Haralta. Omalta osaltani päätään keskustelun julkaisemalla uudelleen kolmisen vuotta vanhan kirja-arvostelun Pekka Himasen edellisestä tilaustyöstä. Se näyttää enimmäkseen olevan sama kuin tämä uusikin. Arvostelun julkaisi Turun Sanomat.


Pekka Himasen kirjassa on käytettyjä ideoita eikä juuri lainkaan filosofiaa:
Päättäjillä homma hallussa, filosofi hukassa?

Pekka Himanen: Kukoistuksen käsikirjoitus. WSOY 2010.

Menivätkö Turun kaupungin lahjoittamat rahat hukkaan, kun valtioneuvosto tilasi innovaatio-, teknologia- ja tiedepoliittisen selvityksen filosofi Pekka Himaselta, vaikka Turkuun oli teetetty lahjoitusprofessuuri sopivasti juuri tällä samalla tittelillä?
                      Ja jos nimenomaan filosofilta, niin miksei intellektuaalista integraatiota akatemiaprojektissa tutkivalta talousfilosofi Uskali Mäeltä? Mäen näytöt ovat sentään esillä kansainvälisissä tiedejulkaisuissa, kun taas Himasen kansainvälisyydestä kertovat lähinnä kotimaiset naistenlehdet.
                      Ilmeisesti Himasen ensimmäinen haaste olisikin kuroa umpeen tämä tieteen ja politiikan välille revennyt kuilu, jonka seurauksena yliopistojen tehtäväksi jää tuottaa työ- ja opiskelupaikkoja porvaripuolueiden äänestäjille mutta hallitusohjelman ideapaperit tilataan konsulttiyhtiö McKinsey & Companylta.
Valitettavasti epäkohta ei tule Kukoistuksen käsikirjoituksessa edes puheeksi. Enemmän kirjoittajan mieltä askarruttaa oma paikka ”merkitysyhteiskunnassa”, jossa on tärkeää käydä ”vuoropuhelua eri foorumeilla maailman menestyneimpien johtajien kanssa”.
Himasen työhakemus löytyy kirjan puolivälistä, jossa hän suunnittelee laajamittaista Future Visionary –seminaaria. Sen koollekutsujana toimisi ”Suomen kansainvälisesti verkostunein henkilö, joka on itse kiehtova puhuja ja dialogisti”. Vieraista mainitaan ”muusikko Bono”, ”uskonnollinen johtaja Äiti Amma” sekä ”Googlen perustajat”, joiden nimiä Himanen ei viitsinyt tähän hätään googlettaa.

Lasten pioneerivala

Tästä voisi luulla, että Kukoistuksen käsikirja on kepeä teos, vaikka oikeasti itsekeskeisyys ja falskius ovat raskaita syntejä kun puheena ovat niinkin tärkeät asiat kuin yksilön arvokkuus, luovuus, tuottavuus, kansainvälisyys, hyvinvointi sekä ympäristöongelmat.
                      Kovin etäälle teoria kuitenkin jää käytännöstä, kun Himanen matkustaa lentobensalla Amerikkaan, jotta voisi huolestua ilmastonmuutoksessa yhdessä maailmankuulun sellisti Yo-Yo Man kanssa.
                      Ihan jalan olisi päässyt tapaamaan vaikka Timo Alasta, joka soittaa samaa instrumenttia Radion sinfoniaorkesterissa, ja osaa siksi varmaan myös käyttää musiikkia maailmantilanteen metaforana. Mutta todennäköisesti Himanen yrittääkin nimiä pudottelemalla täsmentää, mitä muutoin epämääräiseksi jäävä ihmisen ”arvokkuus” (dignity) oikein tarkoittaa: korkeaa kykyjen hinnoittelua ja laajaa medianäkyvyyttä.
                      Tulkinta ei ole ilkeä vaan ilmeinen.
                      Juorupalstojen tai ”alansa johtavien” tiedemiesten ja talousjohtajien ulkopuolella filosofin maailma on anonyymi. Edes Himasen filosofiaryhmän lapsilla ei ole identiteettiä, vaikka heillä teetettyjä ”minä lupaan” –alkuisia pioneerivaloja siteerataan sanasta sanaan.
                      Lupaan äänestää ehdokasta jolle ihmisarvo on tärkeä, kirjoittaa ”eräs lapsi”, ja tehokkuuteen tähtäävä elämä vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, kirjoittaa ”eräs” toinen. Ja kieltämättä aika robottimaisesti.
Samaa Himasen teesien toistoa Himasen nuotilla löytyy lisää, poikkeuksena ”maahanmuuttaja”, jonka kielioppi ontuu. Himanen lienee tavoitellut ratkaisulla tiettyä realismia, mutta valitettavasti ”monikulttuurisen yhteiselämän” ylistys kompastuu muukalaisuutta aiheetta korostavaan hottentotti-efektiin, jota puuttuu vain vanhan lastenlaulun kaislahame.

Kansan velvollisuus

Sepitteiltä kuulostavien lasten lisäksi kirjoittajan uskottavuutta nakertaa ontto muutos-hokema, jota välittömästi seuraa maininta Himasen vierailusta ”Angela Merkelin järjestämässä seminaarissa”. Itse asiassa Himasen kirjassa ei ole mitään, joka voisi horjuttaa päättäjien uskoa siihen, että he ovat jo nyt tarttuneet aikamme tärkeimpiin kysymyksiin.
                      Myös puoli tusinaa varoittavaa viittausta väärään henkiseen ilmapiiriin toimii lähinnä Himasta vastaan. Ne saavat lukijan tuntemaan itsensä skeptikoksi spiritistisessä istunnossa, jossa kaikki olisi toki mahdollista, jos paikalla ei olisi tätä negatiivista energiaa.
                      Kirjan todelliset ongelmat ovat kuitenkin tyylirikkoja syvemmällä. Kuten siinä, miten Himanen nostaa politiikan keskeiseksi teemaksi väistämättömän ”hätätilan”, joka edellyttää välttämättömiä toimenpiteitä.
Himaselle ilmastomuutos ja hyvinvointikriisi ovat yhteiskuntaruumiin ”sydäninfarkti”, ”keuhkosyöpä”, ”diabetes” ja ”sikainfluenssa”, mikä kai tarkoittaa, ettei potilaalla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa auktoriteetin esittämään tervehdyttämisohjelmaan. Sama pakkotilanteeseen vetoaminen oli jo Ahon hallituksen lama-resepti, nykyinen porvaririntama vetoaa yleensä kansalliseen velvollisuuteen. Valtiovarainministerille sen metafora oli ”talvisodan henki”, pääministerille ”sotakorvaukset”, ja nyt toimeksiantajiaan auliisti imarteleva Himanen ottaa esiin ”Tali-ihantalan”.
Ennakkotietojen mukaan kevään tuorein johtamisopas käyttää mallinaan J.R.R. Tolkienin sormustrilogiaa, joten hyvän ja pahan viimeisen taistelun rinnalla Himasen oma sotavertaus kuulostaa hillityltä. Silti pitää ihmetellä miksi managerointi-ohjeet aina nojaavat äärimmäiseen kriisiin, vaikka yhteiskuntatieteen perusmallin mukaan niitä seuraava yhteishenki on lyhytikäistä. Pitkään jatkuvaa on yleinen epäluulo ja syyttely.
Tuskin Himanen silti manaa takaisin Kemin veritorstaita tai muuta sotavuosista juontunutta levottomuutta. Vika on siinä, että aiheetta korkealentoiseksi syytetyn filosofin kirjasta puuttuu nimenomaan teoreettinen, anekdootin yläpuolelle nouseva hahmotus.

Filosofin peruutuspeili

Esimerkin ongelmasta antaa Himasen kuvaus Piilaakson ”rikastavasta vuorovaikutuksesta”.
                      Amerikkalaisen tietoteknologian keskittymässä eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten väliset ydinverkostot muodostivat ”kulttuurista pääomaa” ja tuottivat ”emotionaalista energiaa”, Himanen selittää.
                      Johtamisseminaareissa korkoa tuottavat kulttuurit ja kanavoitavat tunteet antavat lohdullisen mielikuvan asioiden hallittavuudesta. Sen sijaan millä muulla mittapuulla tahansa Himasen kielikuvat ovat kovin ylimalkaisia ja kaukana nykyfilosofian todellisesta verkostotutkimuksesta
                      Yhtä mitättömiä ovat Himasen konkreettiset ehdotukset.
Mitä jos Millenium-teknologiapalkinnosta tehtäisiin ”ympäristöteknologiapalkinto”? Se annettiin jo led-valon keksijälle, mutta ulkomainen uutiskynnys ei siitä ylittynyt. Entä se ”Future Visionary –seminaari”? Hyvä idea, jota ruotsalaiset kutsuvat Nobel-juhlallisuuksiksi. Ja niin edelleen.
Filosofin peruutuspeilissä näkyvät eilisen oivallukset, hänen ihanteissaan on ammottava kuilu ”yksilöllisen” elämän ja ehdottoman uhrautumisen vaatimusten välillä ja hänen poliittiset visionsa ovat länsimaiselle parlamentarismille noloja unelmia kriisitilanteet ratkaisevista managerointi-keskuksista.
Eihän tämä varsinaisesti kammoa tai nauruakaan herätä, mutta melkoisesti myötähäpeää.

1 kommentti:

  1. Kas vain, päivän Iltalehdessä (8.3.2013) olitoinekin selitys sille miksi Himasen Sofos oy ainakin näennäisesti osallistuu itse sellaisen hankkeen rahoitukseen, jonka se on myynyt valtioneuvostolle. Tai siis kokoomuksen Jyrki Kataiselle.

    Julkisen rahoituksen asiantuntijan kummallisena pitämän menettelyn taustalla voi olla veronkierron sijasta myös lain kierto: jos vain osa hankkeen rahoituksesta on julkista (Tekes, Sitra, Suomen Akatemia) ja loppuosa yksityistä (Sofos), rahoituslakia voidaan tulkita niin, ettei kilpailutusta tarvitse järjestää.

    Aika velikultia!

    VastaaPoista