tiistai 19. maaliskuuta 2013

Arkisto: Pikku naisia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Päivän kunniaksi ehdotan käyntiä kirjastossa tai antikvariaatissa, lukuvinkkinä arkistopoiminta.
                      Arvostelun julkaisi Helsingin Sanomat 11.11.2000. Jutun otsikkona oli: ”Helpointa oli tehdä jotain”.

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia. WSOY 2000.

Ironia ei yleensä ole hauskaa. Se on haudanvakavaa. Se perustuu aidosti koettuun vaihtoehtojen puutteeseen, jossa vastakkain eivät ole totuus ja valhe vaan totuus ja epävarmuus.
                       Tuula-Liina Varis kokeilee kevyttä ironiaa jo uuden kirjansa otsikossa, Pikku naisia. Muita nimeltään merkitseviä kertomuksia ovat Tavallinen tapaus ja Nainen ja Tsehov.
                      Ironisen viitteen tähdentämä epävarmuus syntyy siitä, että klassisen tyttökirjan opettavaisuus tai Salaman ja Tsehovin näkemyksellisyys ovat jotenkin arkea suurempia kulttuuri-ilmiöitä. Niiden keinoin päädytään aina elämästä kasvatusihanteisiin tai taiteeseen.
                      Eikö Variksen kirja siis ole oikeaa kaunoa, vaan jotakin pienempää ja tavallisempaa? Tarjoaako tekijä korkean taiteen vastapainoksi matalampaa, jossa ei kasvateta, ei tehdä tulkintaa eikä porauduta suuriin kysymyksiin? Kunhan kerrotaan ja kirjoitetaan.
                      Feministi sanoisi, että asenne on naiselle tyypillinen. Kirjailijaa on sukupuolensa perusteella aina opetettu vähättelemään itseään ja tekemisiään. Sovinisti taas epäilee, että kirjailija leveilee vaatimattomuudellaan. Hän ei naisten tapaan halua luopua roolistaan uhrina vaan yrittää kääntää sen hyödyksi.
                      Hyvä uutinen on siinä, että sekä feministin että sovinistin kanta erottuu Variksen sepittämistä ihmiskohtaloista, mutta lukija on istutettu puoleen väliin. Siitä ne voi punnita melkoisen tasapuolisesti. Lopullinen sisältö syntyy draamasta eikä kommentaarista. Lause ja tarina elävät.

Varis ei luultavasti sanoisi sitä näin, mutta miehen ja naisen tavanomainen olemus tai käytös on vain toissijaista seurausta vallasta ja rakkaudesta. Akateemisessa tutkimuksessa samat asiayhteydet kulkevat kömpelöillä nimillä sosiaalinen ja biologinen sukupuoli.
                      Pikku naisia sivuaa kumpaakin.
                      Tavallisessa tapauksessa nimetön kertoja löytää teini-ikäisen tyttärensä raskaustestin. Asia ei ole helppo, vaikka molempien onkin helpompi esittää toiselle, että se on sitä. Kertoja arvelee, että aborttia hakiessaan tytär saa kuitenkin tavallisen, asiallisen ja ystävällisen kohtelun.
                      Toisin kuin vanhan lainsäädännön aikana.
                      Kertoja muistaa, miten hän tarvitsi oman vahinkonsa korjaamiseen entiseltä mieheltä lainarahaa ja psykiatrilta lausunnon. Toimenpide oli kallis, sillä sen tekemisestä päättävä lääkärikunta tietysti laskutti mitä halusi, ja ilman kuittia.
                      Puoltopaperi tuli suljetussa kirjekuoressa, jota kertoja ei uskaltanut edes avata: ”Suisiidinen? Psykoottinen? Depressiivinen? Infantiili? Vai lukiko lausunnossa HV! Hoida nyt tämä, kun lupasin sille. Surkea tyyppi eikä taida olla siittäjästäkään tietoa.”
                      Näin valta tietysti toimii, samoin kun sen edustajille annettu harkinnanvarainen mielivalta. Se tuottaa avuttomuutta, josta se ivaa vallan kohdetta.
                      Vallan kohde joutuu puhutelluksi, kuten poliisin pysäyttämä ohikulkija (”hei, te siellä”). Puhutteluun sisältyy nöyryyttävä ja passivoiva määrittely. Määritelmästä ja omasta voimattomuudesta juontuva häpeä estää puhumasta valtaa vastaan. Kertojakin raivostuu uudestaan, kun lukee sanomalehtien aborttikeskustelusta miten lääkärit ovat vastaanotoillaan kohdelleet muita naisia:
                      ”Tämän kaiken ne ovat tienneet, ne ovat tienneet toisistaan koko ajan. Tiesivät, kuka milläkin tavalla häpäisee ja nylkee. Millaisessa veljellisessä hengessä tämä kaikki oikein tapahtui, oli tapahtunut vuosikaudet, vuosikymmenet?”
                      Juuri näiden rakenteissa olevien seikkojen takia nuoret naiset jaksavat yhä väittää, ettei sama palkka ja muu julkinen yhdenvertaisuus riitä. Jäljelle jää sekä miehissä että naisissa itsessään eläviä ajattelemisen tapoja, jotka ovat omiaan tuottamaan todellista pelkoa ja huonommuuden tunnetta. Sanalla sanoen: vapaudettomuutta.
                      Myöhemmin samassa kirjassa onnen yksinkertaiseksi ehdoksi mainitaankin ”vapaus ja vapaaehtoisuus”, mahdollisuus elää tahtomatta mihinkään muualle, odottamatta muuta kuin minkä jo on saanut. Se taas tarkoittaa pelon ja häpeän haihtumista.
    
Variksen kerronnan vahvuuksia on havainto ja sen kirjaaminen. Hän osuu moniin kokemuksiin, joista ihmisen itseys muokkautuu tai jää ääriltään epäselväksi. Varsinkin tuomitsevat katseet jättävät jälkiä. Niistä tulee ”mielen tiloja joihin on myöhemmin pakko palata”.
                      Avauskertomusta enempää Varis ei silti saarnaa. Oikeastaan hänessä onkin eniten taipumusta pidättyvään, eteenpäin katsovaan humorismiin.
                      Jotain kättä pidempää ohittaa jopa parisuhdeväkivallan pieninä kursivoituina välähdyksinä. Suurin osa tekstiä on kesämökin remontointia, suunnittelemista ja käsillä tekemistä. Sama lääke pätee ystävän kuolemaan päätöskertomuksessa nimeltä Vihreät niityt: ”Helpointa oli tehdä jotain.”
                      Pikku naisissa naistenlehtien ihannekuva taitavasti kommunikoivasta, tunne-elämää normittavasta ja sosiaalisesti verkostoituvasta sukupuolesta luontevoituu. Variksen ihminen on kotimaisesta kaunokirjallisuudesta yleisemminkin tuttu sielunkuuntelija.
                      Seurallisessa arjessa puhuminen on puhumista eikä analyysia: ”Kunhat puhut. Pääasia, että puhut. Pääasia, että meillä on nämä iankaikkiset aiheet, sokeri, rasva ja miehet.”
                      Oma elämä, tai elämä yleensä, paljastuu kirkkaassa valossa vasta kun nainen hiljentyy tiskaamaan, kiinnittää kirjahyllyjä tai korkkaa saunakaljan.
                      Hetki voi olla apea, mutta siihen sisältyy elämänkokemuksen hyväksymistä: ”Yksinäisyys oli vihdoinkin absoluuttista eikä vain pääni sisäistä. Se tuntui harmonialta.”


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti