Arkisto: Ikitie

”Lyhyesti määritellen fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”, sanoo tutkija Oula Silvennoinen, jonka yhdessä Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan kanssa kirjoittama teos Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet on nyt kirjakaupoissa. Tuoreita arvioita löydät tästä ja tästä, hieman taustaa tästä.

Mitään nimiä mainitsematta, mutta tämä oli siis puolustusministeri Jussi Niinistön (ps) luonnehdinta Lapuan Liikkeen harjoittamasta kyyditystoiminnasta: ”Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä." (teoksesta Lapuan Liike, 2003).

Ja kun nyt tuli puheeksi, niin Niinistö oli tarkastelun ja vertailun kohde jo silloin kun arvioin lehteen Antti Tuurin romaanin Ikitie ( 2011).

Tuurin uutuus kuvaa poliittista terroria rajan molemmin puolin

Antti Tuuri Ikitie. Otava 2011.

Lähihistoria on suomalaisille arka aihe, herkkänahkaisimpia ovat yleensä kirjanoppineet tutkijat. Jos kollegalta ei löydy virheellistä tietoa, niin ainakin näkökulma on väärä ja vinollaan poliittisesti.

                      Vasemmistolaista asenteellisuutta, tuomitsi historioitsija Jussi Niinistö, kun arvosteltava elämäkertatutkimus väritti Vihtori Kosolan kaljuksi kiihkoilijaksi, joka halusi haudata kaikki kommunistit kivimäkeen. Eikö Kosolalle voi naljailla myös oikeistolaisella asenteella, johon demokratian ja ihmisarvon kunnioitus luontevasti kuuluvat vaikka ne jäivät vieraammiksi Lapuan liikkeen ja IKL:n keulakuvalle?

                      Helposti arvaa, mitä mieltä tutkija ja perussuomalaisten tuore kansanedustaja olisi Antti Tuurin uusimmasta romaanista Ikitie. Tuurin lukijoille entuudestaan tutun Jussi Ketolan tarina jatkuu, nyt aika on 30-luku ja paikka itärajalle vievä maantie. Matkan varrella yksi Ketolaa väkivalloin muiluttavista lapualaisista astuu humalapäissä omaan paskaan.

                      Ketolalla on muutoinkin akateemisen väen kanssa samoja ongelmia kuin Tuurilla, jonka professori Esko Salminen ehti jo aiemmin ilmiantaa punakapinaa liiaksi ymmärtävän valtavirran edustajaksi. Nyrkkiä tulee ylioppilaalta, opettajalta ja kunnanlääkäriltä, vaikka mies kuinka selittää seisseensä Tampereen valloituksessa valkoisten rinnalla, ja miten oma teosofinen sosialismi on eri asia kuin kommunismin basilisko.

                      Kokonaan toisiin mittoihin terrorin kuvaus kasvaa, kun rajan yli heitetty Ketola liittyy Karjalan tasavallassa suomalaisten perustamaan kolhoosiin, ja todistaa lopulta stalinistisen puhdistuksen jäljet joukkohaudan reunalta käsin.

                      Tuskin Ikitie silti yrittää keventää kuvaa kotimaisesta poliittisesta väkivallasta kronikoimalla sitä uhkakuvaa, jota Lapuan liike ilmoitti torjuvansa. Kummallistahan se olisi, jos asioita suomalaisessa oikeusvaltiossa punnittaisiin Josif Stalinin ja GPU:n luomilla standardeilla, ja huokailtaisiin helpotuksesta, että eihän täällä ihan niin pahaksi mennyt.

                      Ajan henki ja historian kulku näyttävät silti olevan päteviä verukkeita historiantutkimuksessa, jossa huonojen valintojen ja ikävien vaiheiden selitetään olleen kansalle hyväksi, koska kaikesta huolimatta itsenäisyys saatiin ja säilytettiin.

”Suomi ei voi oppia historiasta, koska me emme koskaan tee virheitä”, tulkitsi selitysten virtaa kirjailija Paavo Haavikko. Tuuri lienee historian opiskelijana pitkälti Haavikon linjoilla, vaikka hänen tyylinsä ei ole niin sormella osoittavan sarkastinen.

Putte Wilhelmsson

Fakta: Jussin Ketolan varhaiset vaiheet

Romaanissa Taivaanraapijat (2005) vuosi on 1907. Monen maanmiehen tavoin Jussi Ketola matkaa Amerikkaan, jossa hän kaivaa malmia ja rakentaa pilvenpiirtäjää.

                      Amerikassa Ketola näkee myös Matti Kurikan, kuulun teosofi-sosialistin ja suurlakon organisaattorin.

                      Kylmien kyytimiehessä (2007) Ketola osallistuu Tampereen valloitukseen, mutta teosofisen vakaumuksensa mukaan aseetta. Pasifistin tehtäväksi jää korjata ruumiit.