tiistai 19. elokuuta 2014

Ei nyt ihan niinkään: tuotannosta ja apurahoista


Kriitikko Maria Pääjärvi on huolissaan, koska Maria Pääjärvi on usein huolissaan, taiteen edistämiskeskuksen paimenkirjeestä. Poikkeuksellisessa kannanotossa entinen Taiteen keskustoimikunta, joka vastaa valtion taiteilija-apurahojen jaosta, kommentoi kirjallisuuden osalta mm. näin:
”Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä. Vaikka monet lukijat suosivat sarjakirjallisuutta, kirjallisuustoimikunta haluaa suunnata tukea ennen muuta yksittäisten teosten kirjoittamiseen.”
Pääjärvi tulkitsee, koska Pääjärvellä on tapana tulkita, että ”länsimaisen modernismin lunastaman taiteen vapauden olennainen periaate on antaa sonnan tapahtua. Rahoittajat voivat aina jättää tuetta sellaisen kirjallisuuden ja kirjailijan, jonka tekotavat ja työ eivät heitä miellytä. Päätökset tehdään tapauskohtaisesti. Mutta on aivan eri asia ohjata taiteen tekemistä. Viesti kentälle kuuluu: toimeentuloa ei ole luvassa, jos julkaisutahti on liian nopea tai jos on omistautunut kirjoittamaan sarjaromaaneja, joita kirjallisuustoimikunta pitää lukijoiden kosiskeluna.”
Tulkinta saattaa olla oikea tai se saattaa olla väärä. Edistämiskeskuksen päätökset joka tapauksessa noudattavat vanhaa periaatetta, jossa pitkät apurahat keskittyvät pitkään jatkuneen uran jatkumiseen ja lyhyet uran käynnistymiseen. Mutta jokseenkin sekavalla tavalla.
Uusista pitkistä viisivuotisista apurahoista pistää heti kohta silmään Eva-Stina Byggmästar, joka julkisuuden lisäksi näyttäisi välttelevän julkaisemista. Tukipäätöksen kenties ratkaissut runokokoelma Locus amoenus (2013) oli vain kahden vuoden harkinnan tulos, mutta toisaalta edellistä runokokoelmaansa Byggmästar jaksoi hautoa viisi vuotta.  Muista pitkän apurahan runoilijoista useimmat meistä toivovat, että runoilija Jyrki Kiiskinen ei olisi julkaissut romaaniaan Jonglööri vuonna 2013, vaan olisi toistaiseksi jättänyt tuotantonsa vuoden 2006 runokokoelmaan Menopaluu.
Kokonaiskuvan hahmottamiseksi lienee kuitenkin oikeudenmukaista muistuttaa, että toisen toistuvan viisivuotisrunoilijan, Tomi Kontion tavoin Kiiskinen on julkaissut naistenlehdissä lukuisia vaippa- ja vaimokolumneja sekä muutaman lastenkirjan. Mutta tämä kai kuuluu runoilijan normaalin urakehitykseen. Poikkeuksellisempaa kai on, että Jouni Inkalan julkaisuhistoria välttää väkinäisen sarjallisuuden keskimäärin kolmen vuoden  julkaisutahdilla ja kymmenen teoksen kokonaisannilla.
Pääjärven teorian liiallisen ahkeruuden rangaistavuudesta kuitenkin kumonnee parhaiten prosaisti Eppu Nuotio, viiden vuoden tuomion saaja hänkin. Nuotion vuositahti on parhaimmillaan ollut yksi romanttinen ihmissuhdejuttu, yksi lastenkirja ja yksi dekkari vuodessa, joten Taiteen edistämiskeskus ei ehkä panosta ihan niin paljon taiteen tekijöiden ohjaamiseen ja laadun määrittämiseen kuin Pääjärvi on nyt päättänyt kuvitella. Eikä niin paljon, kuin olisi kenties syytä.
Ja sitten on tietysti sarjallisuuden sekä apurahattomuuden harkitulla julkaisutahdilla välttänyt Jyrki Vainonen, jonka tamperelaisena prosaistina yhdistää poikkeuksellisen hyvin tuettuihin helsinkiläisiin runoilijoihin sama Hesarin hovikriitikko ja toimikunta-aktiivi.

2 kommenttia:

  1. Kun luomistyötä - lajista tai genrestä riippumatta - pyritään ohjeistamaan tai sitä halutaan ohjailla ja aikatauluttaa jostain "ylhäältä" käsin, homma alkaa haiskahtaa mädältä. Toimikunnan lausunto on kaikessa ajattelemattomuudessaan täysin käsittämätön keskisormen ojennus ammatikseen kirjoittaville.

    VastaaPoista
  2. Minä puolestani luulen, että julkaistuaan ensimmäisen kirjan, häneen (kirjoittajaan) kohdistetaan suuria paineita sekä kustantamon että yleisön taholta. Ja kirjailijaksi sanotaan vasta jos on vähintään kaksi kirjaa julkaissut. (Mikä on ihan hölmöä.)

    Onko kirjailijana olo yhtään sen ansiokkaampaa kuin minkä muun taiteenlajin edustajan ammattinimikkeen alla oleminen. Ehkä kirjailijaa pidetään jonkinlaisena älykkönä, en tiedä. Mutta muita taiteilijoita voidaan pitää joskus enemmänkin hulluina.

    Ja hullun toimintaa se on. Ahertaa yksin kammiossaan (mikä sanonta!). Ponnistella ja pyristellä päästäkseen yleisön tietoisuuteen. Sekö on päämäärä? Epäilen.

    Muuan nuori säveltäjän alku huokaili masentuneena neljä vuotta jo musiikkia akatemiassa opiskeltuaan, että nyt minä vasta olen huomannut että valmistun ammattiin, josta ei kukaan maksa palkkaa. Oikea huomio hänellä. Miksi hän sitten ei halua muuttaa alaa. Opiskella vaikka insinööriksi tms. Lohdutimme, että ei millään taiteen alalla voi haaveilla loistavasta tulevaisuudesta, hyvä jos jotenkin toimeen tulee.

    En tiedä, miten kriitikoilla on pullat uunissa. Saavatko he turvatun toimeentulon toisten töiden arvioimisella. En epäile heidän tärkeyttään. He ovat tavallaan samassa vyyhdessä taiteilijoiden kanssa. Itsekin taiteilijoita. Heidän työkalunsa ovat osittain samat kuin kirjailijalla. He käyttävät sanoja taitavasti ja terävästi, asioita halliten (oletan), tai toimivat vain toisten tuomareina. Joku voi saavuttaa jopa kuuluisuutta maineikkaana kriitikkona. Luulen, että he saavat samanlaista tyydytystä oman työnsä kautta kuin mikä tahansa taiteilija. Oikeastaan ajattelen, että heidän täytyy olla omalla taidollaan taitavampia kuin ne, joita arvostelevat. Heillä täytyy olla suuri tietomäärä ja selkeä näkemys asioista.

    Sen haluaisin tietää, onko kriitikon ammatti haaveena jo lapsesta jollekin. Vai miksi siihen ammattiin hakeudutaan? Onko se sattuman tulos. Opiskelujen seuraus, vai kohtalon oikku?

    Itse arvostan suuresti laajakatseisia kriitikoita. Uskon heidän sanaansa. Luen mielelläni heidän laatimiaan esseitä, muita kirjoituksia, jopa bloggaajana heitä arvostan, jos heidän kynän jälkensä on taitavaa ja siitä kuvastuu humaanisuus ja asiantuntemus.

    Jotenkin tästä P. W:n kirjoituksesta kuvastuu, että samoin kuin kaikilla taiteenlajeilla on liikaa saman ammatin harjoittajia, josta seuraa helposti vaikeuksia työnsaannissa tms. ja se voi aiheuttaa kateutta. Esiintyykö kriitikoilla jonkinlaista ammattikateutta.
    Ehkä olen tulkinnut jotain jotenkin väärin ja näen olemattomia asioita.

    VastaaPoista