torstai 4. heinäkuuta 2013

Alaviite: ”Misantropian historia”



Kun ei ole Facebookissa niin joutuu lukemaan vanhoista tutuista lehdestä. Eilen melkein naapuri Juri Nummelin ja kollega Jan Blomstedt olivat Hesarissa vähän eri mieltä siitä, mikä kaikki olisi kuulunut Jurin toimittamaan kirjoituskokoelmaan Misantropian historia (Savukeidas 2013).
                      Ihmistä vihaavat intellektuellit E.M. Cioran ja Pentti Linkola, kyllä, arveli kriitikko, mutta eivät sentään kotimaiset kouluampujat, ”kopioimalla kuuluisaksi” pyrkivät ”pikakuuluisuuden valesankarit”.
                      Kulttuurisnobina taivun Janin kannalle, ja pölytän kirjahyllystä vielä yhden ehdokkaan. Tosin Charles Baudelaire (1821-1867) ei korostanut vihaavansa kaikkia ihmisiä, vaan nimenomaan belgialaisia - joiden kaltaista suurin osa porvarillistuvaa nykymaailmaa hänen silmissään kuitenkin oli.

Ranskalainen suurrunoilija verryttelee kirjaansa Kurja Belgia!: ”Se on liero, jota ei ole huomattu nitistää.” Sen jälkeen hän ryhtyy todella ilkeäksi.
                      Baudelaire kuului kirjailijasukupolveen, joka puristi romantiikasta viimeiset mehut ja vaipui sen johdosta pessimismiin. ”Pakanuus, kristinusko ja moukkamaisuus, siinä ihmiskunnan kolme suurta kehitysvaihetta”, kirjoitti Gustave Flaubert: ”On surullista havaita näistä kolmannen olevan käsillä.”. Oman ajan intohimoinen halveksunta teki heistä myös ensimmäisiä modernisuuden kuvaajia. Todella modernille ihmisellehän ei nykyhetki koskaan kelpaa, vaan paras on jo ohi tai vasta tulossa.
Modernin elämäntyylin tai ainakin sitä kuvaamaan keksittyjen kielikuvien kannalta Baudelairen esseet ovat olennaista luettavaa. Varsinkin ”Modernin elämän sankari” ja ”Modernin elämän maalari” luovat niin tuttua kuvaa asioiden levottomasta rytmistä, ohimenevyydestä ja kaupunkien anonyymeistä kohtaamisista, että kirjoittajan sarkasmi saattaa jäädä nyökyttelyltä huomaamatta. Kauneuden historiallinen laatu, jota Baudelaire tuoreella tavalla korosti, oli ajautunut hankalaan ristiriitaan taiteilijuudelle ominaisen suuruuden tavoittelun kanssa.
                      Sen sijaan Kurjan Belgian! lukeminen ei liene olennaista, ainoastaan valaisevaa ja viihdyttävää.
Herjausten valikoima on toimitettu keskeneräisestä kirjahankkeesta, jota laatiessaan Baudelaire ei ainakaan kustantajansa Michel Levyn mukaan ollut enää oma itsensä. Levyn aistiman muutoksen taustalla oli normaaleja pettymyksiä, mahdollisesti myös sairauden oireita. Sapekkaiden sirpaleiden kytkös Baudelairen muuhun aikalaiskritiikkiin olisi silti voinut selkiintyä, mikäli halvauskohtaus ei olisi katkaissut kirjailijan uraa.
Baudelairen romanttiseen puoleen kuului tarve luoda katse muualle ja tavoitella jotain uutta. Tässä mielessä naapurimaa, jonne hän lähti parempien työolojen toivossa keväällä 1864, merkitsi jonkinlaista Pahan kukkien (1862) itämaisen lemahduksen antiteesiä - ”täällä” olemisen ja ”samuuden” irvikuvaa, tai pikkuporvarillista tavallisuutta äärimmilleen vietynä, mikäli sellainen on kuviteltavissa.

Omien sanojensa mukaan Baudelaire vain ”teroitti kynsiään” Belgiaan ja belgialaisiin, todempi poliittinen satiiri ja keskinkertaisuuden tuomitseva pamfletti oli tarkoitus tehdä Ranskasta ja ranskalaisista.
Tämäkin on hyvä pitää mielessä, kun lukee belgialaisten kasvoista uhkuvasta typeryydestä, hullunkurisesta kävelystä, laiskuudesta, liberaalisuuden harhaluuloista, teeskentelystä, tapojen korvautumisesta instituutioilla tai vaikkapa siitä miten belgialaista ammattirikollisuutta voi pitää hyvin vähäisenä koska epärehellisyyden yleisyyden johdosta sitä tuskin edes erottaa.
Materialismin yliotteesta, arvokeskustelun muuttumisesta eräänlaiseksi arvopörssin seuraamiseksi sekä henkevyyden pinnallistumisesta sen yleistymisen seurauksena Baudelaire toteaa mm. seuraavaa:
”Miten belgialaiset keskustelevat maalausten arvosta. Numeroita, pelkkiä numeroita. Tähän menee kolme tuntia. Hierottuaan kauppoja he kuvittelevat väitelleensä maalaustaiteesta. Tämän jälkeen taulut on pantava piiloon, jotta ne säilyttäisivät arvonsa. Katsominen kuluttaa maalauksia. Täällä kaikki ovat taidekauppiaita.”

8 kommenttia:

  1. Joskus minusta tuntuu että kaikki taiteilijat on velvoitettu vihaamaan (tavallisia) ihmisiä.

    Vastapainoksi me tavalliset pulliaiset voisimme vihata taiteilijoita mutta se ei johda mihinkään.

    Kun taiteilija vihaa esimerkiksi taidekaupppiasta, mitä hän lopulta vihaa? Elämääkö? Ihmisiäkö joita hänen maalauksensa ei kiinnosta pätkääkään? Vai itseään?

    Eli vihaako ihmisvihaaja loppujen lopuksi muita ihmisiä vai itseään?

    VastaaPoista
  2. Itseinho ei varmaankaan ole ihmisvihan korkein muoto vaan - ikäänkuin päinvastoin - sen perusta.

    VastaaPoista
  3. Ehkä tuossa ihmisvihan tulkinnassa niin, että se kumpuaa itsensä inhoamisesta, on juuri liikaa sitä
    parjattua freudilaisuutta.

    Itse ajattelisin, että ihmisviha kumpuaa oman mielekkään olemassaolonsa rakentamisesta ja siihen tarvitaan tietenkin Toinen: vain mammonasta välittävä keskiluokka, ympäristöään tuhoavat autoilijat ja kapitalistit, juutalaiset, maahanmuuttajat, lattea viihde, kitch, maailman kaikki väärä idelogia ym. En osaa nähdä esimerkiksi Linkolan inhoavan itseään ihmisvihassaan. Kai hän olisi ihan tyytyväinen jos saisi olla yksin maailmassa.

    On tietenkin myönnettävä, että ihmisviha on joskus perusteltua. Kyllä joitakin ideologioita ja käyttäytymistä on syytäkin vihata. Ongelma vain on sama kuin rikosseuraamustyössäni: kuuluisi vain vihata pahoja tekoja eikä niitä tekevää ihmistä. Mutta kyllä se vain kummasti helpottaa, jos uskoo tekijän aidosti katuvan. Huomaamattaan siis aina vähän vihaa myös vihattavaa ideologiaa kannattavaa tai tuhoavaa käyttäytymistä harrastavaa ihmistä. Mutta se ei mielestäni siis tarkoita itsensä inhoamista. Edes lähtökohtana.

    t. juha

    VastaaPoista
  4. En tuossa Freudia ajatellut, tuskin edes "tiedostamattomasti", mutta jos alaviitettä kaivataan, niin sellaisen voisi tehdä antropologiasta ja Mary Douglasista. Jos ja kun vihattava ihmisosa/kansa samastetaan likaan, saastaan ja sairauteen (kts mm. Heikki Hiilamon kolumni päivän Hesarista), niin sehän pitää pestä pois. Oman itseä koskevan ihannekuvan saavuttaminen on päättymätöntä uurastusta, josta jotkut muut jouutvat sitten maksamaan...

    VastaaPoista
  5. Aivan...

    Tämä on nyt mahdotonta viilaamista, mutta kun luontelleni en mitään voi. Dialogissa minun on aina yritettävä päästä mahdollisimman lähelle yhteisesti jaettaavaa merkitystä (ja sekös jopa lähimmäisiäni ärsyttää):

    Kyse on siis siitä, että vihaamme saastaa, minkä ei soisi tulevan itseksemme, emme VIELÄ (inhoa)itseämme?

    Ongelma syntyy sitten siinä, millainen ideologia rakentuu ehkä luonnolliseenkin "inhoamiseen", eli tuleeko siitä perustelematonta ja ideologista vihaa.

    Jos nyt tässä inspiroidun Hiilamon tekstistä, niin esim. jos homoseksuaali kokee heteroseksin vastenmieliseksi ja hetero homoseksin, ei tässä vielä mielestäni ole mitään ongelmaa, homo- tai heterofobiaa (eikä itsensä inhoamista sinänsä). Ongelma syntyy siitä, että halun liikkeitä aletaan ideologisoida arvoksi vaikkapa sitten jumalan voimalla.

    Erityisesti jos kuuluu tilastolliseen enemmistöön, tulkitaan mieltymys ehkä helpommin ideologiseksi... (Onko kukaan koskaan käyttänyt käsitettä heterofobia? Jos on, valistakaa minua.)

    t. juha

    VastaaPoista
  6. Viittasin Hiilamon mainintoihin kirkon antisemitismista, en homofobiasta.

    Jos siis Hiilamon lainaaman antisemitistin mielestä juutalaiset ovat kansan sairas tai sairastuttava osa (ja jos juutalaiset muussa propagandassa kuvataan saastana ja syöpäläisinä), niin onkohan ongelma saavuttamattomassa terveessä ja puhtaassa (kansallisessa)minäkuvassa? Siis kun oma itse ei tavallisena kelpaa, vaan sen sijaan olisi saavutettava jokin imaginaarinen rodullinen (natsit) tai ideologinen (Unabomber) olotila?

    Unabomberista kirjoitin edellisessä kirjassani, mutta tästä löytyy blogimerkintä fiktiivisestä erakkoluonteesta, jonka aivoituksissa yksilön vapaus ja terveys ovat vinoutuneet vainoharhaksi ja misantropiaksi. Vielä yksinkertaistaen: asioita, joilta terve itseluottamus olisi suojellut.

    VastaaPoista
  7. ...siis löytyy tästä:

    http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/12/ihanteellinen-psykopaatti-33.html

    VastaaPoista
  8. Terveestä minäkuvasta antisemitistin kohdalla en uskaltaisi tosiaan puhua. Fasistille ero on aina ulkoinen. Sisäinen halkeama pistäisi tietenkin epäilemään liikaa itseään ja sitten se ei enää olisi fasismia. Voisi sanoa että hän potee vahvaa mutta väärää itsetuntoa. En malta olla tässä viittaamatta Taksikuskin Travisiin kun sinä Putte siihen ohimennen myös tuossa yhdessä psykopaattijutussasi viittasit.

    Alkuperäisessä käsikirjoituksessahan Travis jää eheytyneeksi hahmoksi tekojensa jälkeen ja ajaa pois. Elokuvassa sisäinen halkeama on jätetty voimaan kummallisen taustapeiliin vilkaisemisen efektillä. Tai ainakin sen voi tulkita "sisäisen demonin" häiritstevyydeksi. Tosin myös yhtä hyvin niin, että Travis etsii taas uutta likaa jota putsata...

    Robin Wood kiinnitti taksikuskiesseessään (teoksessa Hollywood Vietnamista Reaganiin) huomiota Schraderin ja Scorsesen ehkäpä maailmankuvallisiinkiin eroihin. Itse tiivistän tämän eron juuri tuohon lopun peiliotokseen ja sen puuttumiseen käsikirjoituksesta.

    Onko Scorsese halunnut Travisiin sisäisen halkeaman, tai myös sellaiseksi tulkittavan otoksen, yleisöä varten? Jottei fasistinen hahmo liikaa tunge yleisön päälle? Näkisin, että suuri yleisö haluaa samastua mieluummin (likaiseksi) reflektoituun hahmoon kuin itseään puhtaana pitävään "hirviöön". Travisiin on pitänyt lisätä tuo pohtimamme itseinhon mahdollisuus. Edes freudilaisena tiedostamattomana...

    ...johon en siis itse usko. Ristiriitaiset arvot voivat olla muilta salattuja ja itselle ristiriitaisestikin perusteltuja, mutta ei tiedostamattomia; itseinho VOI olla taustalla, mutta kukaan toinen ei sitä voi ulkopuolisena olettaa lähtökohdaksi jos sen salaaja ei sitä missään myönnä. Jos fasisti, vaikkapa sitten Travis, näkee muualla likaa, on relevanttia ajatella, että hän vilpittömästi kokee olevansa puhdas ja haluaa muidenkin olevan sitä. Fasisti on teflonia. Minun logiikallani Travisin peiliin vilkaisu on siis uusien uhrien esimistä, uuden puhdistettavan lian kyräilemistä. Muussa tapauksessa se tuntuu Scorsesen turvahakuiselta lisäykseltä turvahakuisen yleisönsä vuoksi.

    t. juha

    VastaaPoista