sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Romaani fasistisena taideteoksena



Julkaistu aiemmin verkkolehti Kiiltomadossa.

Amerikkalainen elokuvakriitikko Pauline Kael ei voinut sietää Clint Eastwoodia näyttelijänä tai ohjaajana, mutta monia muita maskuliinisia, väkivaltaisten arkkityyppien kuvaajia hän kiitti. Eräs heistä oli Sam Peckinpah. Tosin muutoin ylistävä arvio elokuvasta Olkikoirat (1971) päättyi nyt jo legendaariseen johtopäätökseen, jonka mukaan ohjaaja oli tehnyt ”ensimmäisen amerikkalaisen elokuvan, joka on fasistinen taideteos”.
                      Kael puolusti kielteistä kantaansa Likaiseen Harryyn (1971) ja eritoten Stanley Kubrickin saman vuonna valmistuneeseen Kellopeliappelsiniin sanomalla, ettei väkivallasta moralisointi ollut merkki sensuurimentaliteetista. Se oli vapaan lehdistön vaihtoehto sensuurille - ja samalla vapaan yksilön oikeus. Ei kenenkään pidä esittää, että on turtunut julmuuksiin vain siksi, ettei vaikuttaisi vanhanaikaiselta ja sivistymättömältä, Kael kirjoitti
                      No, minä en halua vaikuttaa nynnyltä, joten en moralisoi italialaisen Davide Enian esikoisromaania Maan päällä (Siltala 2013). Sen sijaan totean – Kaelia mukaillen – että se on ensimmäinen pitkään aikaan lukemani romaani, joka on fasistinen taideteos.

Itse asiassa en ole koskaan nähnyt Kaelin koko Olkikoirat-arvostelua, vain tuon kuuluisan sitaatin, joten joudun elokuvan nojalla arvaamaan, mitä kirjoittaja tarkoitti.
                      Todennäköisesti sitä, ettei naisen raiskaus ja perheen puolustaminen tai heikomman armoton kiusaaminen ja ylivoimaisen vastustajan armoton nujertaminen perustu kahteen erilaiseen moraalin – hyvään ja pahaan. Ne perustuvat samaan mentaliteettiin, jossa nainen on hallittavaa omaisuutta ja elämä maskuliinista valtakamppailua.
                      Useimmille myötämielisille kriitikoille Olkikoirat on terävä, arkirealistinen väkivallan kuvaus. Elokuva kertoo, miten pikkukylän duunarit ensin verbaalisesti testaavat kylään muuttaneen miehen fyysistä rohkeutta - ja sitten rankaisevat häntä paljastuneesta heikkoudesta. Ja miten miesten maailman perinteinen sosiaalisuus tuottaa ja kypsyttää väkivallan hyväksyntää, vahvistaa ryhmän sisäisiä siteitä ja suuntaa sen joukkomieltä jotakin ulkopuolista tahoa vastaan. Se taho on elokuvassa Dustin Hoffmanin esittämä hintelä akateemikko, joka lopulta joutuu hävittämään vainoojansa haulikolla. Tai siis ”joutuu”, koska elokuvan käsikirjoitus tekee siitä väistämättömän seurauksen.
                      Useimmista muista kriitikoista poiketen Kael näyttää kuitenkin oivaltaneen, ettei ideologia ole yhtä kuin fiktio eikä fiktio yhtä kuin ideologia, mutta aina – aina – ne noudattavat samaa muotoa. Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan.
                      Enian romaanissa väkivalta on olennaista monista historiallisista ja toisinaan myös stereotyyppisistä syistä: Maan päällä sivuaa Italian sotavuosia, poliittisten katukamppailujen vuosia ja mafian vaikutusvaltaa - sekä ennen kaikkea sitä mitä on olla mies ja mitä on olla mies Sisilian Palermossa. Myös tapoja suhtautua väkivaltaan on useita. Sille hekotellaan, sitä siedetään kuin paikallista säätilaa, siitä nautiskellaan tai siitä rangaistaan vielä kovemmalla väkivallalla.
                      Romaanin avainkohtauksessa, johon Enia vielä monesti palaa, keskenkasvuinen sadisti on ehtinyt puristaa kiusattavastaan viimeisetkin ihmisarvon rippeet, kunnes tämä on kiusaajaa lepyttääkseen valmis leikkaamaan veitsellä itse oman sormenpäänsä. Mutta ennen kuin vallastaan humaltunut kiusaaja ehti tappaa uhrinsa, kertoja – joka on nyrkkeilijöiden sukua – puuttuu peliin ja pieksää kiusaajan henkihieveriin.
                      Realismin silmälasein luettuna kohtausta voi verrata sanomalehtien inhottavimpiin pikku-uutisiin, ja todeta mielessään, että todellisuudessa harvoin nähty oikeus toteutuu fiktiossa. Ankarampi ja fiktion olemuksen paremmin tunteva kriitikko – kuten Kael – saattaisi kuitenkin huomauttaa, ettei kirjailija esitä mitään todellisuudesta, edes sen osaa, vaan kertoo sen mitä hän haluaa kertoa. Ja ettei historiassa yksikään fasisti ole käynyt taistelua muusta syystä kuin puolustaakseen jotain. Yleensä heikompaa, jollaiseksi 1930-luvulla kelpasi oma rotu, jota ahdisti juutalaisten rahavalta maan sisällä tai idän kansojen massaliike maan rajojen ulkopuolella. Tai oma ideologia ja elämäntapa, jota uhkasi kommunismi.
2000-luvun fasismissa uhka on yleensä maahanmuuttaja, joita on yhä enemmän, tai jotka saavat jotakin enemmän kuin kantaväestö. Tai jotka raiskaavat kantaväestön naisia, kuten sisäsiittoiset kyläläiset Peckinpahin elokuvassa.
Myös Enian romaanissa naiset ovat juonne, ehkä sivujuonne, mutta silti juuri arvon määrittelyn kautta jotakin omaisuudeksi asettuvaa.
Tosirakkaus saa Enian perin lyyriseksi, mikäli lyyrisellä tarkoitetaan minkä tahansa puhtaan, etäisen ja ihanteellisen kuvausta. Sen sijaan käynti huorissa voisi tietyssä kontekstissa olla esimerkki italialaisen kertomataiteen rehevästä realismista, ja sen poliittisesti epäkorrektista huumorista. Toisessa kontekstissa se on esimerkki fyysisen rappion ja naiseuden pilaantumisen herättämästä inhosta (”huora oli lihava, häneltä puuttui toinen etuhammas ja hänen säärensä olivat mustelmilla”, ja niin edelleen).
Huumoria on myös tämä vuoropuhelu, vaikka en ole aina ihan varma, mitä jonkin ”ilmaiseminen huumorin keinoin” oikeastaan tarkoittaa. Sitäkö, että en välttämättä kannata tätä ajatusta, mutta se huvittaa minua? Vai sitä, että en halua teidän ajattelevan asiaa, vaan huvittuvan siitä? Vai yksinkertaisesti sitä, että haluan tehdä tämän ajatuksen naurunalaiseksi? Näin joka tapauksessa kertojan isoeno ja mustapintainen nyrkkeilymestari sanailevat:
”Tuolla tavoin itseään säälii vain akkaväki.”
”Onko sitten olemassa miehistä itsesäälin muunnelmaa?”
”On. Aina kun parut, voit siinä sivussa rusikoida jonkun.”


Oikeastaan juuri tuo on hyvä fasismin määritelmä, ”miehinen itsesäälin muunnelma”. Mutta hyvä on tämäkin. Kohtaus on kirjan lopusta, kun kertoja on juuri päässyt nyrkkeilyottelussa niskan päälle:
                      ”Tunsin itseni kuolemattomaksi kuten se, jolla on valta tuhota.”
                      En silti haluaisi jättää kenelläkään ajatusta, että juuri tämä on kirjan teema, ja että ilman sitä Enian romaania ei voi lähestyä. Maan päällä kuuluu omaelämäkerrallisten romaanien lajiin – sen nuoresta kertojasta käytetään ohimennen Daviden diminutiivia ”Davidu” – eikä kirjailijan poliittinen alitajunta koskaan käynyt lukiessa niin rasittavaksi kuin hänen narsisminsa.

13 kommenttia:

  1. "Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan."

    Juuri näin. Ja tämähän on yleensä toimintaelokuvien perusidea. Ja fiktio yleensäkin enemmän tai vähemmän maailmankuvan "tyrkyttämistä". Kun teos ei perustu selkeälle humanismille tai reflektoivalle itsekriittisyydelle, manipulaatio vain tuntuu räikeämmältä.

    Viimeisin itseeni vaikutuksen tehnyt rymistely on Rambo 4. En koskaan ole sietänyt Ramboja pömpöösin kökköytensä vuoksi, mutta tämä viimeinen teki rytmillään, kerronnan taloudellisuudellaan ja ( yllättävän toimivasti Stallonen näyttelemisessä näkyvällä) romanttisella lakonisuudellaan minuun suuren vaikutuksen. Ja en voi kiistää etteikö Stallonen manipuloiva militarismi haastanut minua. Olen aina ärsyyntynyt pasifistisista ja "sodan mielettömyydestä saarnaavista" sotaelokuvista niiden itsestäänselvyyden vuoksi. Itsestäänselvyys tietenkin on ongelmallinen käsite, mutta toisin päin se on haastavampaa; kun se siis kumpuaa jostain, mikä ei vastaa ollenkaan turvahakuista humaania ja sosiaalidemokraattista maailmankuvaani.

    Olkikoirien kohdalla olin vaikuttunut juuri siitä, ettei Peckinpahin maailmankuvan ja teoksen eroa voi varmuudella turvallisesti erottaa (ja tämä on usein minua kiihottavampi yksityiskohta viihteessä kuin oikeassa ja turvallisessa taiteessa, joka yrittää yleensä vakuuttaa - ehkä itsekään sitä huomaamatta - yleisönsä kuuluvan oikealle puolelle todellisuutta).

    Tämän harmaan (fasistisen) alueen mestariteos on mielestäni James Dickeyn Syvä Joki (siis romaani, ei kulttuuriselle keskiluokalle siistitty elokuva).

    Syvän Joen ongelmallisuuden ja vaikuttavuuden voisi tiivistää ajatukseen, että romaanin kertojaminästä muodostuu tarinan edetessä yksi romaanihistorian vastenmielisimmistä henkilöistä. Heikkoutta inhoava moraaliaan reflektoimaton fasisti. Toinen tärkeä seikka on se, että Dickeyn taiteesta ei saa apua eettiseen ongelmaan: se ei ole humaani taideteos siinä mielessä, että tarjoaisi lukijalleen tuota taiteen lämmintä kättä ja yhteismieltä humanismin kodissa. Sitä lukiessa oli pakko miettiä jopa Dickeyn asennetta maailmaan ja kanssaihmisiinsä. Tai ainakin sitä, ettei hän vakuutellut lukijaansa asenteensa ja maailmankuvansa hyväksyttävästä jaettavuudesta. (Sitäkin olen miettinyt kanssalukijani myötävaikutuksella, oliko Syvä Joki vastareaktio tai kommentti hippiajan ihanteille...)

    Minulle Syvä Joki esittää kysymyksen, missä kulkee heikkoutta halveksivan fasismin ja psykologisen inhorealismin raja? Minkä kokemuksen jälkeen itse alkaisin inhota kokemaani heikkoutta, edes salaa mielessäni? Ja vaikka se olisikin manipuloiva kysymys, en voi olla ajattelematta, etteikö se mitä kutsumme todellisuudeksi, itsekin sitä olisi: mielen ja maailman "ykseydessään"?

    Kommentoidessaan Olkikoiria Kael selvästikin olettaa todellisuuden, jossa voimme kokea maailman vailla impulsiivista ideologisuutta.

    VastaaPoista
  2. Kiitos taas, Juha, osuvasta kommentista.

    VastaaPoista
  3. Ongelmana on se, että Hitlerin kansallissosialismi niin vahvasti määrittää fasismia.

    Wikipediankin tietosanakirja kytkee fasismin nimenomaan poliittiseen liikkeeseen. Joten olisi syytä miettiä pitäisikö fasismi jättää käsitteenä poliittiseen yhteyteensä ja puhua muissa yhteyksissä toisilla käsitteillä. – Jos puhutaan fasistisesta isästä tai äidistä niin silloin lienee parasta puhua kaltoinkohtelusta ja psykopatiasta.
    Fasismi on kaiken surkeilematta oikeuttavaa täydellisyydentunnetta politiikan historiasta irrotettuna mielen ja toiminnan maisemana. – Mutta fasismi on silti nimenomaan poliittinen liike siinä missä sosialidemokratia tai perussuomalaisuus. Olisi hassua identifioida jotakin elokuvaa sosialidemokraattiseksi tai perussuomalaiseksi. Ei sellainen ainakaan katsojaa auttaisi. Katsoja ei pääsisi kriitikon päähän ymmärtämään sen mittatikkuja ja kaiken elokuvakriittisen toiminnan tehtävä on avata kriitikon pää tajuttavasti elokuvan sisällön suunnassa. Muu mumina on on kriitikon autismia tai skitsofreniaa. Taidekritiikki voi olla yksinkertaisesti patologista psykoosia. Kun lukija ei sitä ymmärrä niin ainahan pystyy sanomaan: Tämä kritiikki on taidetta.

    Ehkä olisi syytä kuitenkin jättää fasismin analyysi Italian ja Saksan poliittisiin liikkeisiin ja lähestyä Olkikoiria ilman fasismin käsitettä. Yksittäisen tarinan luonnehdinnassa
    ei välttämättä tarvita fasismikäsitettä, joka on ikään kuin asioitten irrottamista yhteyksistään. – Syvä joki on ehkä vain uskottava tarina. On mahdollisesti turha ajatella että Dickeyllä olisi ollut jokin filosofia mielessään sitä kirjoittaessaan – hän ei muuta mielensä dogmeja näytelmäksi. Hän vain näyttää, että ihminen on niin kuin
    on niitten ehtojen toteutuessa mitkä toteutuvat. Hän on antifilosofi, joka tahtoo purkaa opillisuutta. Koska Syvän joen nelikko ei valitse antautuvaa kuolemaa niin se ei pysty olemaan tekemättä mitään vaan sen on valittava hanttiin paneminen, jota ei noissa ehdoissa voi tapahtua muulla tavoin kuin käyttämällä väkivaltaa. Romaanikirjailijaa tuskin kiehtoo ajatus: Tämän teoksen täytyy tehdä hippiliike naurunalaiseksi ja mitätöidä se. – En pysty kuvittelemaan että Syvän joen synopsiksessa olisi tuollainen määrittelevä lause.
    Kritiikki on aina vieraantunutta, koska se käyttää etäännyttämistä metodina. Juuri etäännyttämiseen kytkeytyy esimerkiksi fasismin käsite. Meidän tavallisten katsojien ei tarvitse vieraantua elokuvasta. Me voimme suoraan haistaa ja maistaa valkokangasta. Siinä mielessä elokuva on yksinkertaisesti vain hyvä ja vaikuttava tai huono ja tylsä.

    terveisin, Jari Ranta

    VastaaPoista
  4. Kritiikki käyttää fasismin käsitetä "etäännyttämiseen"? No ehkä Jarin kommentti käytti sitä erillistämiseen.

    Historioitsijoiden(kin) parissa yleinen puhe "asioiden irrottamisesta yhteyksistään" tai peräti "historiallisista yhteyksistään" ei valitettavasti vielä kerro mikä fasismissa/natsismissa oli niin ainutkertaista; se kertoo ainoastaan, ettei histoioisijakaan tiedä, mutta jostakin syystä toisoo, että sellaisia seikkoja olisi mahdollisimman monta. Sen sijaan minä tiedän, joten kerron sen tässä:

    Yllättävän monen mielestä fasismista ei saisi puhua analyytisesti poliittisena ilmiönä vaan ainoastaan kuvailevasti historiallisena tapahtumama. Esimerkkinä tästä turkulainen poliittsien historian dosentti, jonka närkästynyt lehtikirjoitus muistutti, että fasistisella puolueella on perustamisaika ja perustamispaikka Italiassa. Luonnollisesti dosentti piti fasismi-termin väärää käyttöä (vasemmiston parissa) "populistisena", mutta unohti, että myös populistisella puolueella on perustamisaika ja perustamispaikka Amerikassa.

    Kysyin meilitse, että miksi tämä käsitteiden erilliskohtelu? Kysymys oli vaikea, sillä dosentti on miettinyt vastauksensa oikeaa muotoilua jo viisi vuotta. Mutta ehkä se sieltä tulee.

    Entä pitääkö natsi ja fasisti aina erottaa toisistaan? Minusta "fasistinen" on vakiintunut yleisnimistys molemmista, kuten "sosialistinen" on vakintunut yleisnimitys demareista ja vasemmistoliitosta, vaikka se olisi oli vanhanaikainen ja monessa mielessä epätarkka.

    Ja vielä lopuksi. Ei ole perusteltua kuvitella, että esim. kansallissosialistisen puolueen ulkopoliittiset tavoittet ja toimintatavat erosivat oleellisesti Saksan keisarikunnan tavoitteista (molemmat jopa kävivät maailmansotaa rodullisen "elintilan" nimissä). Joten se natsismin historiallisesta "etäännyttämisestä" vain yhden puolueen valtakauteen. Lisäksi olisi kummallista, että natsismin määritelmä pitäisi aina kysyä nöyrästi Alfred Rosenbergilta. Vähän kuin kysysisi "tasavallan" ja "demokratian" määritelmää Saksan demokraatista tasavaltaa johtaneelta Erich Honeckerilta, ja tyytyisi sitten siihen...

    VastaaPoista
  5. Tänä keväänä avattiin SA-arkisto ja olen tutkinut mielenkiinnolla kuvastoa, joka liittyy Adolf Hitlerin vierailuun Suomessa 4.6.1942. Nostaisin nyt toisen käsitteen esiin: suomettuminen. Sitäkin käytetään etäännyttämiskäsitteenä suhteessa kuvastoon (ehkä sitten erillistämiseen jos puhumme samasta asiasta). Suomettuneen version mukaan voimme kuvitella mielessämme elokuvan, joka on dubattu venäjäksi ja olemme sen itse tehneet. Haluamme nähdä suomalaiset nihkeinä isäntinä, johon tulkintaan kuvia katsoessa ei voi päätyä. Mannerheim on toki ylväs ja aristokraattinen, mutta ei mielestäni tylyttävä tai läkähdyttävän vaivautunut. Näkyy myös suomalainen hurmio Hitlerin läheisyydessä. Suomettuminen on tulkintaa, hävinneen pelosta ja pakotetusta häpeästä sikiävää, samoin kuin fasismikäsitteen käyttäminenkin on tulkintaa. Tarkoitan vain sitä, että kuvia on mahdollista katsoa sellaisinaan ja silloin saattaa tehdä hätkähdyttäviäkin löydöksiä. - Vielä: kristillinen fundamentalismi ei uskaltaudu katsomaan empiiristä todellisuutta sellaisenaan vaan Raamatun linssisysteemin ja käsitteistön läpi, joka tuntuu tieteellisen ajattelutavan mukaisesti muinaisaikaiselta etäännytykseltä. Siis vieraantumiselta planetaarista totuuksista. - Syvimmän fasismin se voi nähdä ikään kuin saatanan vaikutuksena ja ihmisten sieppauksena, jolloin ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja katuessaan pelastuu armon vaikutuksesta. - Lopulta tahdon vain sanoa: katsokaa ohi käsitteitten. Tule ja katso ja hämmästy. Raamatullisesti: tule elokuvan ääressä lapsen kaltaiseksi. - Elokuva ei ole älyllistämisten eikä älyilyn asia ellei sitä erinomaisen paljon tahdo. Kriitikot ovat oma rotunsa, joita ilman pystyy elämään. En sano etteikö heidän puuhansa olisi kuitenkin hyvin hellyttävää! He lopettavat vasta sitten kun valkokankaan näkymä on taas kerran älyilty. - Jos joku tekisi elokuvan Hitlerin vierailusta 4.6.1942 Suomessa sellaisena kuin se oli niin se järkyttäisi koko maailman (ohjaajana Oliver Stone tai Martin Scorsese) ja sen käsitteillä pelaavan ja niitä kaikkialta löytävän intelligentsian kuten myös Hitlerdogmaattiset fundamentalistit mustavalkoasetelmineen (mikä sarjakuvamainen mustavalkoisuus ei olisi koskaan mahdollistanut Hitlerin valtaan nousua) mutta tuskin lähintä kaivinkoneenkuljettajaa. Toivoisin vain ettei kaivinkuljettajan suhteen tehtäisi käsitelähetystyötä fasismeineen sun muineen. Eikä ainakaan pitäisi kuvitella kaivinkoneen kuljettajaa heti keskitysleirin ruumiskasan kippaajana, jos hän ei omin sanoin kykene kertomaan sitä mitä hänen omin sanoin näkemästään pitäisi kertoa.

    terveisin, Jari Ranta

    VastaaPoista
  6. Kirjoitan tämän ikään kuin peräkaneetiksi:

    Mistä alkaa fasismi? – Kun joku tulee liian lähelle keskustelukontaktissa,
    tajuamme halumme elintilaan ja vaadimme etäisyyden.

    Jos naapurissa on haukkuva eroahdistuskoira, vaadimme elintilan, jossa
    on rauhaa ja hiljaisuutta. Taistelemme sen puolesta.

    ELINTILA on elämämme keskeisin asia. Oliko sitten Hitler jotenkin
    väärässä vaatiessaan Saksan kansalle elintilaa? – Voittajat kirjoittavat
    Hitlerin historiaa ja todentavat oikeaksi sitä mitä voimakkaimmiksi
    osoittautuneille kuuluu. Hitlerillä ei ole enää puheenvuoroa –
    hänhän hävisi.

    Me rakennamme alueita, joilla luonto saa väistyä. Eikö se ole fasismia?

    Kristityt vievät lähetystyönä kristinuskoa sinne missä on valtava
    perinne uskoa toisin. Eikö se ole uskonnollista fasismia? Esimerkiksi
    silloin kun lähetystyön myötä homot joutuvat ahtaalle.

    Mitä tarkoitetaan fasismilla? Missä se alkaa?

    Kuka on fasisti? Emmekö kaikki ole fasisteja turvatessamme
    reviirimme? Miksi tarvitaan fasismin erityinen käsite, koska se on vailla
    spesiaalisisältöä ellei se sitten liity historialliseen voittoon natseista?

    Jokainen joka antaa elämänsä pois toisten elämän tähden
    ei liene fasisti. Mutta useimmat taistelevat kynsin hampain
    elämänsä hyvyyksistä hamaan vanhuuteen saakka. Jeesuksia
    on aika vähän. Hirvittävän vähän. Oletko Sinä Jeesus, Putte?
    Jos olet niin kerro siitä hieman enemmän minullekin. Olethan silloin friikkimäisyyteen saakka harvinaisuus.

    Tahdon sanoa: Fasismin käsite on mitä suurinta kitschiä,
    se on rihkamakäsite, joka liittyy voittoon Hitleristä
    ja Mussolinista. Kiinnitettäköön käsite näihin yhteyksiin. - Muutoin kamppailu elintilasta ei ole koskaan päättynyt eikä koskaan pääty eikä Hitler siksi koskaan periaatteessa ollut väärässä. Se että HITLER OLISI TÄYDELLISESTI OLLUT VÄÄRÄSSÄ on voittajan fasismia. Se että voittaja ei koettele eikä kyseenalaista argumenttejaan on fasismia. Hitlerin voittaja on todella käyttäytynyt voittajan tavoin. - Elokuvakriitikkojen fasismipuhe on helppoa jeesustelua. Se ei selitä elämässään ahtaalle joutuneille mitään.

    Me ylevöitymme kun käytämme fasismin käsitettä.
    Ylennämme itsemme kun käytämme sitä käsitettä. Ja
    sitten käyttäydymme niin että turvaamme elintilamme –
    koska juuri se on prioriteettimme.

    vieläkin lopuksi terveisin, Jari Ranta

    VastaaPoista
  7. Rannan kommentti sai miettimään seuraavaa:

    1
    Eikö fasismin käsitteen ongelma (siis muissa kuin selkeästi poliittiseen fasismiin liittyvässä keskustelussa)synny siitä, että ehdottomiin tlanteisiin liittyviä ongelmia ja julmaa käytöstä yritetään jakaa ja abstrahoida tarinoiden avulla? Fiktion ongelma siis on, kuinka kertoa uskottavasti ja neutraalisti ääritilanteista olematta liikaa humanisti tai fasisti. Taitaa olla mahdoton tehtävä. Ehkä on vain reilusti oltava kumpaa vain ja luotettava yleisön viisauteen...

    2
    Fasistin ajatellaan perustelevan arvojaan ehdottoman tilanteen logiikalla vielä sen jälkeekin, kun niitä ei enää konkreettisesti tarvita; hänen arvonsa ovat ikään kuin ehdottoman tilanteen lisäarvoa jota hän varjelee odottaen innokkaasti sen uutta toimeenpanoa. Ehkä juuri tämä lisäarvo halutaan arveluttavissa teoksissa kieltää...

    Ja juuri tätä lisäarvoa Kael mielestäni säikähtää Olkikoirissa, siis että sen tarina yleistää ehdottoman mutta kuitenkin satunnaisen tilanteen. Siksi Kael selvästikin vaatii Olkikoiriin reflektoivaa (ja mielestäni samalla teosta latistavaa) etäisyyttä.

    Myös Syvässä Joessa tuo ehdottomuuden tuottama ideologinen lisäarvo on niin hämmentävää, ei julma tilanne sinänsä. Siinä, miten kertojaminä alkaa nähdä raiskatun ihmisen julman kokemuksen kautta ja kuinka julma kokemus alkaa elää kertojassa julman kuulaana lisäarvona, piilee fasismin dynamiikkaa Dickeyn romaanissa.

    VastaaPoista
  8. Koska luulen, että tällaisia auktoriteettien sivustoja luetaan niin – jos sallit –
    tahtoisin vielä kiteyttää. Fasismin käsite historiallisista yhteyksistään
    irroitettuna on ns. rippikoululeiri- tai partiopoikakäsite, joka ei huomioi
    sellaisia olosuhteitten pakkoja, joita esimerkiksi Dickey kuvaa romaanissaan
    Syvä joki.

    Väkivallan analyysi ei tarvitse fasismin käsitettä, joka ei
    millään tavoin kirkasta tuota analyysiä. On kitschiä sanoa sarjamurhaajaa
    fasistiksi. Jos jossain elokuvassa on overkillilmiötä – todellista lahtaamista
    yli kotitarpeitten – niin siinäkään fasismikäsite ei tuo analyysiin
    lisäarvoa.

    Näillä kommenteillani en tarkoittanut, että ylipäätään ihailisin väkivaltaa
    tai edustaisin jotain uusfasistista liikettä. – Olen itse ortodoksikristitty,
    mutta pelkään hyytävyyteen saakka venäläisen nykyortodoksian
    fasistisia piirteitä. Tässä yhteydessä fasismikäsitteen käyttö on
    paikallaan, sillä mitäpä muuta uskonto on kuin sisällöltään
    uskonnollista politiikkaa, vaikuttamisen halua, omalle näkemykselle
    elintilan isontamista ja varmistamista.

    hyvää jatkoa toivottaen, Jari Ranta

    VastaaPoista
  9. Jari ei vastaa kysymykseen: miksi populismista pitää puhua ikään kuin se EI OLISI rajallinen, historiallinen ja kansallinen poliittinen ilmiö, mutta fasismista pitää puhua ikään se OLISI rajallinen, historiallinen ja kansallinen poliittinen ilmiö? Molemmat ovat kuitenkin lähtöisin puolueista, jotka on perustettu ja lakkautettu tietyssä paikassa, tietyllä hetkellä.

    Muutoin Jarin ensimmäinen kommentti olisi ollut riittävä. Viittaus Hitlerin vierailuun Mannerheimin syntymäpäivillä kertoo miksi Suomessa ei saisi vieläkään käyttää sanaa ”fasismi” missään muussa kuin korrektissa historiallis-maantieteellisessä yhteydessä. Toisin sanoen fasismi ei ole ainoastaan kauan siten vaan jossakin muualla. Sitä ei saa tuoda lähelle, ei edes niin lähelle kuin Sam Peckinpahin Olkikoirat.

    Rintamaveljeys Saksan kanssa on traumaattinen kokemus, kuten sen varmaan pitääkin olla. Mutta koska en usko kansallisiin traumoihin, trauma on yksin Jarin – ja siten vain hänen selitettävissään.

    Jarin kaksi – vai oliko niitä jo kolme – seuraavaa kommenttia olivat tarpeettomia. Ja lähinnä siksi, että ne ikään kuin kumoavat toisensa.

    Jarin mukaan ”fasismista” puhuva haluaa esittää asiansa suurena ja tärkeänä. Epäilemättä, mutta Jari ilmeisesti tarkoittaa, että suurempana kuin se todellisuudessa on. Tästä seuraa kysymys: kuinka suuri asian pitää olla, että ”fasismista” saa puhua? Ja toinen kysymys: ketä varten Jari haluaa pyhittää ”fasismin” suuruuden?

    En usko, että historiallistakaan fasismia ymmärtää paremmin, jos siitä puhuu vain hiljaisin ja juhlallisin sävyin – ja mahdollisimman harvoin. Olen toisaalla jo kummastellut ihmisiä, jotka pitävät Leni Riefenstalin Tahdon riemuvoittoa omaperäisenä fasistisena mestariteoksena, vaikka se todellisuudessa on kömpelö, ikävystyttävä eikä lainkaan omaperäisenkään. Fasistinen se kai on, kun itse Hitlerkin sanoi niin, mutta tästä seuraa, ettei ”fasismi” käsitteenä edellytä suuruutta ja tärkeyttä. Realistisessa mittakaavassa Olkikoirat mahtuu sen piiriin oikein hyvin, samoin romaani Maan päällä. Varsinkin jos ”fasismi” havainnollistavalla tavalla kokoaa näiden taideteosten teemoja.

    Tämä on tietysti vain argumentti, ja argumentit ovat kumottavissa. Mutta ei sanomalla, kuten Jari, että noin ei saa sanoa.

    Seuraavissa kommenteissa Jari siten harhailikin aivan eri suuntiin, mutta minusta ”me kaikki olemme fasisteja” on yhtä hyödytön argumentti kuin että me kaikki olemme syntisiä. Siis minä, Jari ja Hitler. Ei se ole kyynistä, että väittää kaiken olevan pohjimmiltaan samaa (paskaa). Se on laiskaa. Tarmokkaana sen sijaan pidän sitä, että Jari yritti suojella ”fasismia” sillä, että se on tähän keskusteluun jotakin liian suurta ja todellista, ja sitten sillä, että se on tähän keskusteluun jotain liian mitätöntä ja olematonta.

    VastaaPoista
  10. Yksi yhä, kiitos. - Fasismi on hieman samanlainen käsite kuin homo. Jos sanoisi vaikkapa Syvää jokea fasistiseksi romaaniksi niin se kumoaa muut merkitykset. Ja osa mahdollisista lukijoista ajattelisi: En lue tuota kirjaa, koska en halua lukea fasistista romaania, onneksi kriitikko teki lukemisen puolestani ja heiluttaa nyt myrkkyvaroituslappua.

    Ja homo on edelleen monissa suunnissa ihminen vailla muita ominaisuuksia.

    Tarkoitan että on sanoja, jotka toimivat kuin pyörremyrsky puutarhassa.

    Jos sanoo: tämä on fasistinen romaani niin lukija kokee sen kuin juonen paljastuksena.

    Mutta mitä me jaamme kun käytämme ilmaisua fasistinen romaani tai elokuva? Sitä haluan kysyä.

    Jos puhumme psykopatiasta niin psykopatialle on oma tunnusmerkistönsä. Psykopatian käsite ei tarvitse fasismin käsitettä ollakseen ymmärrettävä.

    Harva pystyy sanomaan: minun äitini tai isäni oli lapsuudessani fasisti suhteessa minuun - vaikka lause olisi oikein. On helpompi lähestyä tilannettaan ajattelemalla "tulin kaltoinkohdelluksi", vanhemmassani oli psykopaattisuutta. Tällainen kaltoinkohtelun tematiikan tajuaminen olisi auttanut esimerkiksi Norman Batesia pieniin askeliin pois patologiasta. Fasismista hän varmasti oli kuullut siinä taustakertomuksessa, jota Hitchcock ei kerro. Oli kuitenkin täysin mahdotonta että NB olisi pystynyt nimittämään äitiään fasistiksi.

    Fasismi on poliittinen ja natsi-Saksan nielaisema käsite emmekä saa sitä siitä kidasta ulos. - Psykopatia on taas luonnehäiriöisyyttä, persoonallisuushäiriö. Ja moneen romaaniin ja elokuvaan juuri psykopatian käsite on erinomaisen käyttökelpoinen.

    No niin, tapa millä Norman Bates jo lapsena murskattiin olisi oikeuttanut Psykolle nimen
    Fasismo (tai nimenomaan tässä tapauksessa Mama Fasismo And Her Sick Killer Boy). Mutta ehkäpä tuo nimi odottaa aikaa, jolloin suomalaisista koulusurmaajista tehdään ensimmäinen taideluoma valkokankaalle...

    Mitä ymmärrettävyyslisää muuten saadaan aikaiseksi,
    jos nimitämme Breivikiä fasistiksi?

    Yritän sanoa, että jos jotakin ihmistä, romaania tai elokuvaa nimitetään fasistiseksi niin sanoja on minulle selityksen velkaa. Tahdon tietää miten hänen mainitsemansa fasismi ilmenee, miten se näkyy ja toimii (ja väitän että juuri silloin fasismin käsite onkin korvattavissa jollain mielekkäämmällä käsitteellä).

    - Mutta että kadun kulkijoitten enemmistö mieltää fasismin juuri historiallisesti Hitleriin liittyvänä ikä se koe fasismikäsitteessä siltä pohjin mitään problematiikkaa.

    Useimmat taiteen tekijät eivät ansaitse niin fasistista kohtelua, että heidän työtään nimitettäisiin fasistiseksi.

    - Voin vielä joskus jatkossakin ilmaantua kommentoimaan, mutta nyt yritän pitää lupaamaani taukoa.

    terveisin, Jari Ranta

    VastaaPoista
  11. ”Fasismi on hieman samanlainen käsite kuin homo.” No, ei toki ole, minusta homo on hieman samanlainen käsite kuin hetero.

    ”Fasismi on poliittinen ja natsi-Saksan nielaisema käsite emmekä saa sitä siitä kidasta ulos.” Ketkä me? Eivät homo ja fasismi ole suinkaan meille kaikille Moolokin kita (tai mitä tuo kielikuva sitten tarkoittikin) joka nielaisee jokaisen taideteoksen merkityksen ja jokaisen yleisön jäsenen arvostelukyvyn. Mistä tabujen ja toteemien maailmasta nämä Jarin ajatukset tulevat?

    ”Yritän sanoa, että jos jotakin ihmistä, romaania tai elokuvaa nimitetään fasistiseksi niin sanoja on minulle selityksen velkaa.” Miksi juuri sinulle? Selitys sitä paitsi löytyi Maan päällä -romaanin blogimerkinnästä. Ihan ilman velkasuhteen ilmaisemaa velvollisuutta.

    ”Useimmat taiteen tekijät eivät ansaitse niin fasistista kohtelua, että heidän työtään nimitettäisiin fasistiseksi.” Eikä Michael Cunningham tai Alan Hollinghurst ansaitse homottelua. Mutta se taas liittyy ensinnäkin siihen, mitä edellä sanoin homosta: se on hyvin erilainen käsite kuin fasismi. Toiseksi se liittyy siihen mitä minä ja Juha olemme tässä yhteydessä sanoneet fiktion luonteesta. Näyttää menneen Jarilta ohi. Kolmanneksi se näyttää jotenkin liittyvän (Jarin homo-esimerkin myötä) uudesta avioliittolaista käytyyn keskusteluun. Sitä (keskustelua) ei oikeastaan ole, koska toisen osapuolen mielestä puhe on tasa-arvosta (kuuluu kaikille) ja toisen mielestä pyhyydestä (kuuluu vain heteroliittoon).

    Kategorioiden välinen kuilu jäi ylittämättä tässäkin blogisa. Monesta kommenttipuheenvuorosta huolimatta en tunne keskustelleeni Jarin kanssa, sillä vaikka periaatteessa tiedän miksi Jari tai em. dosentti haluavat pyhittää fasismin tiukasti rajattuun sunnuntaikäyttöön, en yksinkertaisesti ymmärrä miksi kaikenlaisia tunneperäisiä haluja pitää puolustaa pseudorationaalisin ja sekavin selityksin. Tai vetoamalla kuvitellun enemmistön arvoihin, kuten Jarikin nyt tekee, sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajien tavoin (”kadun kulkijoitten enemmistö”).

    VastaaPoista
  12. No nyt minun on vielä kerjättävä yksi kommentin paikka. Asun Vaasassa ja olen ahkerana sanomalehti Pohjalaisen mielipidekirjoittajana Vaasan seudun näkyvin ja tuon lehden juttuja mitaten lähes ainoa homojen ja lesbojen avioliitto-oikeuden puolustaja. Jotkut asiat ovat aika vaikeita Pohjanmaalla. Vuonna 2009 kirjoitin Pohjalaiseen kolmen jutun sarjan transsukupuolisuudesta, jonka myötä olen saanut kokea erinäisiä ei niinkään hauskoja asioita suomalaisessa todellisuudessa. En tiedä sitten milloin vihapuheita ja vihakirjoituksia saa sanoa fasistisiksi. Mutta nyky-Suomessa kyllä voi pelätä toveittain hirvittävän paljon. Minun positiostani päin hahmottuu ja on hahmottunut myös sellainenkin asia kuin kadun kulkijoitten enemmistö. Ja enemmistö reagoi outoilemalla ja etäisyyttä ottamalla. Pidän omaa blogia eikä sen pitäminen seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kirjoon liittyen ole varsinaisesti edistänyt ihmissuhteitteni muotoutumista. Se kun on aktiivista ihmisoikeustaistelua juuri nyt tässä ajassa Suomessa. Silti ei edistäisi mitään eikä selittäisi mitään, jos nimittäisin arvostelijoitani fasisteiksi.

    Homo on tietenkin erilainen käsite kuin fasisti, mutta sitä käytetään edelleen jonkinlaisena tyhjentävänä ihmisen selittäjänä ja sitähän minä en voi hyväksyä. Heterokäsitettä ei käytetä samoin.
    Jos joku kirjailija on homo niin hän on monessa suussa homokirjailija, jos joku kirjailija on hetero niin häntä ei nimitetä heterokirjailijaksi.

    yhä parhain terveisin, Jari Ranta

    VastaaPoista
  13. Silläkin uhalla että alan toistaa itseäni, vielä rohkenen jatkaa tähän väliin.

    Ymmärrän Rannan ajatuksen käsitteiden ja kritiikin etäännyttävästä efektistä näin:

    Kirjoittaessaan Olkikoirista Kael nähdäkseni tarkoittaa, että käsikirjoitus vie ohjelmallisesti henkilöt vastaamaan voimalla voimaan; että katsojalle ei siis anneta muuta vaihtoehtoa kuin kävellä ulos elokuvateaterista tai nielaista koko paisti. Sama koskee tietysti myös sitä tuulettamaani viimeistä Ramboa ja myös Syvä Joki romaania (elokuva siis tulee jo turvallisesti vastaan).

    Kael ei kävele ulos teatterista koska teos on katsottava jo työn puolesta, mutta ei kuitenkaan halua eläytyä elokuvan kuvaamaan ehdottomaan tilanteeseen, koska tulkitsee sen "fasistiseksi" ideologiaksi jonka sitten eläytyessään jo hyväksyisi. (Hän kai haluaa odottaa tilannetta, jossa ehdottomuus tulisi todellisuudessa vastaan ilman ideologista lisäarvoa?)

    Ja ideologiaa tarinat ovatkin, kuten jo aiemmin olen kommentissani myöntänyt. Taiteen ja filosofian ongelma on juuri siinä, että sen on tarjottava mahdollisia maailmoja koettavaksi ja aistittavaksi olematta sitä itse. Siksi taide (ja viihde!)on hylättävä tai sitten se on otettava vastaan karvoineen päivineen. Niin kuin toiset ihmiset. Tavallaan siis näen teoksen toisen ihmisen jatkumona...

    No niin. Kael etäännyttää teoksen itsestään olemalla kriitikko, kuten Sartre joskus kirjoitti tarjoilijasta, joka identifioituu tarjoilijuuteensa ja voi silloin unohtaa vapautensa (kuvittelemisen). Näin Rannan käsitän jotenkin ajattelevan?

    Itse ajattelen taiteen ja filosofian kiinnostavimman ja häiritsevimmän pisteen olevan juuri tuon toiseen (tarjoilijuuteen ja kriitikkouteen) identifioitumisen ja jonkin määrittelemättömän reaalisen "välissä". Ja jos teos ei itsessään reflektoi tätä pistettä, tai paremminkin halkeamaa, sitä parempi.

    Siinä olen Rannan kanssa eri mieltä, että kriitikkous tai käsitteet sinänsä etäännyttäisivät katsojaa tai lukijaa teoksesta. Tiivistän lacanilaisittain: julminkaan reaalinen sinänsä ei ole fasistista eikä reflektoivinkaan symbolinen sinänsä etäännyttävää. Tärkeää on se, mihin suuntaan omasta sopastaan päättää edetä. (Tai ehkä Rannan ajatus oli pohjimmiltaan juuri tämä, joten en olekaan hänen kanssaan eri mieltä?)

    t. juha

    VastaaPoista