Jeremy Pelt: Soul.
HighNote 2012
Taas hapan päivä. Johtuu säästä, ei maailmantilanteesta.
Turun päälle on tänäänkin heitetty harmaa, märkä rätti. Eikä trumpetisti Jeremy
Peltin uusi levy piristä paisuneen tietokirjahyllyn lajittelua työhuoneeseen ja
vinttiin ihan toivotulla tavalla. Siihen, tai mihinkään varsinaiseen tehtävään,
se on liiaksi taidetta. Taiteen vuoksi.
Viime vuosina Peltin (s. 1976)
kvintetti on halunnut ravistella yleisöä kireällä post-Bopilla ja modaalisella
jazzilla, mutta Soul keskittyy
balladiin ja bluesiin. Penempi poikkeama linjasta on se, että
suurimman osan levyn dialogeista Pelt käy nyt pianisti Danny Grissettin kanssa.
Luottosaksofonisti J.D. Allen lähtee jopa yhden raidan ajaksi kahville.
Grissett
on luottamuksen arvoinen. Pianisti ei odota vuoroaan vaan reagoi lennosta
johtajan sooloihin. Mutta juuri sellainen levy Soul on, että nimestään huolimatta se keskittyy enemmän artistien
korkeatasoisuuteen kuin varsinaiseen sielukkuuteen.
Jos taiteen pätevä määritelmä yhä
on muodon kauneus ja tunteen ilmaisu, kvintetin levy on ainakin puoliksi
loistava. Puute on emotionaalisessa latauksessa, joka on parhaimmillaankin
koskettava sillä yleispätevällä tasolla, jonka tarkoitus on liikuttaa
mahdollisimman suurta joukkoa. Taiteilijan sisimmästä se samalla kertoo mahdollisimman
vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti