Filosofian turhamaisuus: Hämärämpi kuin ranskalaiset, 2/2

Kts. myös tämä

Keski-ikäinen kirjallisuusväki muistaa vielä 80-luvun, jolloin ”teksti” ei enää tarkoittanut kirjailijan sanoja eikä ”merkitys” lukijan näkemystä, vaan molemmat sekoittuivat osaksi jotakin suurempaa, tulkittavaa tapahtumaa.

Tampereella tentitään yhä professori Mikko Lehtosen kirjaa Merkitysten maailma (1996), jossa tämä tapahtuminen nimetään lukemismuodostumaksi ja selitetään lukemistilanteessa vaikuttaviksi kielellis-yhteisöllisiä mekanismeiksi. Mekanismit puolestaan selitetään ytimettömiksi fragmenteiksi ja pakeneviksi prosesseiksi. Entä miten selitetään ytimettömät fragmentit ja pakenevat prosessit? Ehkä tätä posetiivia ei kannata soittaa enää pitempään.

                      Mahtavatko opiskelijat päästä helpommalla Oulussa, jossa professori Kuisma Korhosen esseekokoelman otsikko ainakin kuulostaa selkokieleltä: Lukijoiden yhteisö (2011).

                      Molemmat professorit tarkoittavat, että lukeminen yhdistää ihmisiä. Ero syntyy Lehtosen tavasta luetella yksilössä itsessään vaikuttavia sosiaalisia identiteettejä, joiden moninaisuuden läpi lukukokemus liukuu. Korhosen esseissä sisäisesti koettuja yhteisöidentiteettejä ei ilmeisesti ole, vaan lukemisen jatkumo perustuu lukijan yrityksille kuvitella ulkoisia yhteisöjä - ja kommunikoida niiden kanssa.

Lehtosen oppikirja nojaa englantilaiseen Tony Bennettiin, sen sijaan Korhonen aloittaa esseekokoelmansa ranskalaisesta Jacques Derridasta ja päätyy Maurice Blanchot'in.

Juuri näin englantilainen ja mannermainen ajattelu ovat aina poikenneet toisistaan. Englantilainen filosofi kysyy mitä ihmismielestä voi tietää, ranskalainen kysyy mitä on mielen oleminen? Tai englantilainen kirjallisuudentutkija kysyy mihin yhteisöön kuulut, ja ranskalainen kysyy mitä on yhteisyys? Toinen vastaus ei ole toista selkeämpi, tai ”selventävämpi”, kuten amerikkalainen filosofi John Dewey sanoisi, vaan kumpikin jättäytyy hämäräksi omalla tavallaan.

                      Ajatellaan yhä lukemista, kirjallisuuden lukemista.

                      Hyvän kirjan lukeminen edellyttää yksinäisyyttä, monien mielestä hiljaisuuttakin, mutta lukiessa voin kokea kumppanuutta toisiin ihmisiin, jotka ovat lukeneet saman kirjan. Kumppanuus ei edellytä lukupiiriä, jossa tapaan toiset lukijat kasvoista kasvoihin. Oikeastaan ei edes sitä, että kumppanit olisivat yhä elossa. Tai että kirjan kirjoittajakaan olisi. Kumppanuuden kohde on ihmisyys jossakin kasvottomassa muodossa, joka ei vaadi välitöntä huomiota eikä aseta yksimielisyyttä kumppanuuden ehdoksi.

                      Totta, kuvaus ei ole kovin omaperäinen. Joten voisiko sen ilmaista jotenkin omituisemmin? Ja lisätä joukkoon muutama viittaus hankalina pidettyihin ranskalaisiin filosofeihin? Ja kirjoittaa jokin muutoin ymmärrettävä arkikielen sana kesken lauseen isolla etukirjaimella?

                      Esimerkiksi näin:

Saadakseni teoreettista pohjaa väitöskirjalleni kehittelin siihen, lähinnä Emmanuel Levinasin ja Jacques Derridan tekstien pohjalta, ”tekstuaalisen ystävyyden käsitteen”.

Toisin kuin elävän elämän ystävyydet, tekstuaalinen ystävyys perustuu poissaololle, niin ajalliselle kuin paikalliselle etäisyydelle. Se perustuu teksteille: merkeille, joita on aina mahdollisuus toistaa, siirtää toisiin ympäristöihin, muunnella ja lukea toisin. Tekstuaalinen ystävyys on Toisen kohtaamista toisaalla, ystävyyttä joka ei vaadi läsnäoloa, jakamista, samanmielisyyttä tai uskollisuutta..

                      Tai, kuten George Bataillen on kerrottu muotoilleen, kirjallisuus on ”niiden yhteisö joilla ei ole yhteisöä”.

Korhosen essee ei liene tarkoitettu esimerkiksi eikä kuvaukseksi professorin tieteestä, mutta esseenäkin se muistuttaa lähinnä jääkaappirunoutta, jossa irrallisia sanoja voi kiinnittää magneetilla haluamaansa järjestykseen. Tai jos ei halua, niin satunnaiseen.

                      Ystävyydestä Korhosen mainitsema filosofi Derrida kirjoitti kirjassa Politiques de l’amitie (1994), sen sijaan ”läsnäolon”, ”poissaolon” ja ”tekstin” hän sommitteli yhteen varhaisteoksessa De la grammatologie (1967), jossa puhutun ja kirjoitetun sanan rooli länsimaisessa metafysiikassa on väylä Husserlin ja Heideggerin – tai ”logosentrismin” – kriittiseen tarkasteluun. Aiheena siis on ontologia, tai olevaisen tutkimus, ja universaalitiede, tai tässä tapauksessa ne ensimmäiset määrittelyt, joiden päälle lingvistiikka ja antropologia yrittävät rakentaa oman erityistieteensä.

Derridan tarkastelun kenttä siis poikkeaa jonkin verran Korhosta askarruttavista kirjallisen kommunikaatioketjun logistisista etäisyyksistä, mukaan lukien kuolema lukijan ja lukijan tai lukijan ja kirjoittajan äärimmäisen etäisyytenä. Tai kuolema äärimmäisen etäisyyden metaforana, jolloin Korhosen essee jää analyyttisen sijaan kuvailevaksi. Tai kuolema äärimmäisen etäisyyden analogiana, jolloin Korhosen essee jää kuvailevan sijaan sattumanvaraisiksi rinnastuksiksi.

                      Derrida varmaankin tarvitsee raskaan termikalustonsa, jonka viittaussuhteet lukijan tulisi tunnistaa tai edes tunnustaa aina esisokraatikoihin asti. Korhonen olisi pärjännyt kevyemmällä, jolloin vaikutelma olisi voinut olla filosofinen keskustelu, ei filosofian imitointi.

                      ”Toinen”, isolla etukirjaimella, ei ole joko entuudestaan tuntematon tai tyystin käsittämätön. Se on veruke, jonka ansiosta kirjoittajan ei koskaan tarvitse sanoa lukijalle: ”Juuri tuota minä tarkoitin”. Tai: ”Ymmärsit aivan oikein.” Se on sana, joka aina viittaa käsitteelliseen kokonaisuuteen tai käsiteperheeseen, jota lukija ei voi kokonaan tuntea. Ja jota kirjoittajan ei tarvitse tuntea. Tai se on sana, jonka kirjoittaja antaa ymmärtää tuntevansa ja jonka hän auliisti selittäisi, mikäli paneutuminen ikäviin yksityiskohtiin ei alentaisi keskustelun tasoa.

                      Entä sitten ”niiden yhteisö, joilla ei ole yhteisöä”? Ketkä ovat kertoneet, että sen muotoili George Bataille?

                      Korhonen jättää lähdeviittauksen häveliäästi passiivimuotoon, sillä kyse lienee taas sanojen tai kokonaisten lauseiden analogisesta käytöstä, jolla ei ole edes metaforan kuvaannollista arvoa. "Kertoja", joka juuri nyt ei muistunut Korhosen mieleen, on eräs toinen hänen esseekokoelmansa avainhahmoista, Maurice Blanchot. Ja kirja, joka sekin jää nimeämättä, on Tunnustamaton yhteisö (1983). Se on muuten suomennettukin - muistaakseni jo 2004 - millä on ikävä tapa hälventää ranskalaisen filosofian salaperäisyyttä. Siksi se ei ehkä ole mahtunut Korhosen kirjallisuusluetteloon.

                      Tunnustamattomassa yhteisössä Bataillelta lainattu sanapari ”yhteisötön yhteisö” tarkoittaa, että meidät tekee lopulta toistemme kaltaisiksi se mitä me emme voi jakaa: kuoleman kokemus.

Entä miten Blanchot itse yhdisti tämän kirjoittamiseen ja lukemiseen? No suunnilleen siten, että kuolema ymmärretään merkin edellytykseksi – merkin, jonka ollakseen merkki, tulee tulla ymmärretyksi kirjoittajan ”läsnäolosta” huolimatta.

Näin kömpelö ratkaisu ei edellytä, että Derridan logosentrismi-kritiikin ja Blanchot'n yhteisöfilosofian välillä olisi looginen ajatuksen yhteys. Se vain olettaa niin. Tai nähtävästi Korhonen olettaa, mutta syntipukiksi valikoituneen Bataillen selän takaa. Ei nimittäin olisi kovin reilua väittää, että Blanchot teki ainuttakaan ajatuksiltaan kovin yhtenäistä kirjaa. Yhteyksien näkijät ovat yleensä hänen kommentoijiaan, jotka omien ammattivaatimustensa takia haluaisivat kuvitella Blanchot'n tuotannon mieluummin vaikeaselkoiseksi kuin mielivaltaiseksi.