perjantai 3. elokuuta 2012

Ideaalinen puhetilanne: Kodinkonekauppias kirjallisuuskriitikkona


”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987


”Älä us­ko krii­tik­koa”, kirjoittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Juhani Karila, ”us­ko ka­ve­ria”. Ja en­nen kaik­kea, Karila jatkaa: ”Us­ko it­seä­si” (HS 28.7.2012).
Lauantai-esseenä julkaistun kirjoituksen jatko on vielä osuvampi: ”Näil­le oh­jeil­le on help­po nyö­ky­tel­lä.”
Karila tietää, ettei ohjeista mitään uutta, vaan että näin on aina tehty. Ja että ennen kuin markkinatutkimus käänsi huomionsa mediamainonnasta sosiaaliseen mediaan, se jo ymmärsi miten arvokasta on ”word-of-mouth”.
Markkinatutkimuksen ja Karilan yhteisenä oivalluksena on, että kaveri on pyyteetön tai ainakin vaikuttaa siltä. Sen sijaan virallinen viestijä pyrkii johonkin, oli hän sitten mainostaja tai kriitikko. Mainostaja pyrkii kuluttajan kustannuksella taloudelliseen hyötyyn, ja jos Karilan kirjoituksesta voi jotain päätellä, niin kriitikko pyrkii taiteen ystävän kustannuksella ”auktoriteetin” asemaan.
Molemmat ovat ikäviä asioita. Taloudellisen hyödyn tavoittelu itsestään selvästi, auktoriteetiksi pyrkiminen siksi, että Karilan esimerkit kritiikin kirjoittamisesta rajautuvat lähinnä nöyryyttävään murskakritiikkiin.
Toinen esimerkkien rajaus on kriitikko taiteen ja viihteen erottelijana, minkä Karila näyttäisi jotenkin kytkevän kysymykseen autoritaarisesta ”yhtenäiskulttuurista” ja kansanvaltaisesta moniarvoisuudesta. Kyse olisi siis kulttuurin demokraattisuudesta ja populaarikulttuurin suosiosta sen mittarina?
Jos on, demokratialle jää pelkkä metaforan asema, enkä ole tätä metaforaa koskaan ymmärtänyt.
Demokratia ei ole ollut ihmiskunnan historiassa erityisen populaari poliittisen järjestelmän muoto, mikä nykypäivän poliittisessa retoriikassa näkyy esimerkiksi siten, ettei kansansuosion kalastelusta moitittuja populistisia puolueita pidetä pohjimmiltaan demokraattisina. Enemmän niiden sanotaan nojaavan vahvaan johtajaan, auktoriteettiuskoon.
Toisaalta ei kai taidekaan ole demokraattisempaa kuin viihde.
Demokratian menestys länsimaissa ei ymmärtääkseni perustu sitä puolustaneiden filosofien vakuuttavuuteen vaan sen monille ihmisille tuottamaan hyötyyn. Onko Louis-Ferdinand Célinen romaanista Ja niin kauas kuin yötä riittää (1932) ollut mainittavaa hyötyä kenellekään, joidenkin mielestä varmaan haittaa?

Taide-keskustelun ja demokraattisen prosessin välisestä metaforasta ymmärrän kuitenkin yhden näkökulman. Se liittyy tässä blogissa jo aiemmin käytettyyn avoimen yhteiskunnan määritelmään, ja löytyy taas kursivoituna heti tämän blogimerkinnän otsikon alta.
Filosofi Habermasin tarkoittaman puhetilanteen kannalta ei oikein riitä, että kaikki ovat valmiita kuulemaan kaikkia. Tai että luemme mitä tahansa mitä ”kaveri” ehdottaa, kuten itseäni avarakatseisempi Karila heittää.
Sellainen halvaannuttaa, mitä Karilan kaltaisten nuorempien on ehkä vaikea tajuta, koska eivät ole vielä istuneet loputtomissa taloyhtiön kokouksissa.
Kokous päättyy ja elämä jatkuu vasta kun riittävän moni on kuunnellut ja edes yksi on tullut kuulluksi – ja mieluusti sellainen, joka filosofin sanoin on täyttänyt ”vakavaan argumentaatioon” osallistumisen edellytykset.
Työn ja vapaa-ajan parissa olen tavannut sellaisia henkilöitä useita, joten minulle Karilan ohjeen noudattaminen on yleensä helppoa: ”Usko kaveria”.
Turun Sanomien legendaarista elokuvakriitikkoa, Tapani Maskulaa, uskoin jo ennen kuin meistä tuli kavereita. Turun Sanomien kirjallisuuskriitikoista uskon Kaisa Kurikkaa, joka oli opiskelukaveri. Aamulehdestä uskon lähinnä Juhani Branderia, jota näen silloin tällöin Ravintola Uudessa Apteekissa ja nykyään myös kuntosalilla. Helsingin Sanomissa uskon Matti Mäkelää, jonka kanssa kaveerasimme kirjallisuustoimikunnassa, Jukka Petäjää en usko, koska olemme lähinnä tuttavia. Toisaalta tuttavista uskon myös Parnasson Arto Virtasta ja Lasse Koskelaa.
Juhani Karilaa en usko. Tai en usko kuuna päivänä, kuten Karila kirjoittaisi, sillä hänellä on tapana topata tekstiään kuluneilla sananparsilla.
Jos Karila olisi kaverini, hän olisi se kaveri, jolla on porukan tylsimmät jutut. Ja joka käyttäisi paljon ilmalainausmerkkejä, koska hän haluaisi meidän tietävän, että hän tietää, että hänen juttunsa ovat tylsiä.

Sunnuntaina, heti lauantai-esseen jälkeen, Karila arvioi Roope Lipastin romaanin Virtasen historia (HS 29.7.2012). Ikään kuin näytteeksi siitä, miten teoria kriitikon roolista toimii käytännössä.
Arvostelu oli varmaankin osuva, koska tekijän suoritusta sekä kiitetään hyväksi että moititaan huonoksi.
                      Karilan mukaan Lipasti on ”kunnostautunut” lastenkirjailijana ja kolumnistina, mikä tarkoittaa Lipastin kirjoittaneen niitä. Jos Karila olisi elokuvakriitikko, ja miksei olisi, hän kertoisi kuka elokuvaa ”tähdittää”. Kohdakkoin ”vauhti on kohdallaan”, mutta valitettavasti ”kirja ei ole huolellisesti tehty”, Karila jatkaa: kaivattujen ”timanttisten hetkien” tilalla on ”hassuuksia kuin liukuhihna T-fordeja”. Silti, Karila täsmentää arvostelunsa, ”homma ei lähde kunnolla lapasesta”.
                      Teos ei siis ole yksityiskohdiltaan hiottu, vaan tyytyy täyttämään massatuotannon standardin, mutta mitä ihmettä Karila tarkoittaa lapasella ja lähtemisellä? Meille muille se tarkoittaa, että jonkin toiminnan hallinta on nyt menetetty, Karilalle ehkä sitä, että jokin suoritus kantaa pitkälle.
                      Käyttääkö Karila sananpartta eri tavoin eli luovasti? Tuskin.
Olen joutunut selittämään Karilan ikäisille luovan tietokirjoittamisen opiskelijoille, ettei ”aasin silta” ole kahden asian välinen looginen yhteys ja ettei ”syntipukki” ole oikeasti aiheuttanut kyseistä ongelmaa, ja nyt minulla olisi jotain selitettävää myös Karilalle. Selittäisin, että kieli muuttuu, mutta että muuttuminen ei mielellään saisi olla samaa kuin kielen unohtaminen.
Karilan arvio Tuuve Aron Himokoneesta (HS 12.4.2012) alkaa samassa kappaleessa ”kättä pidemmällä” ja ”vipuvarrella”. Toisessa kappaleessa mainitaan ”aimo pätkä”, joka ei ole novellin päähenkilön nimi vaan tarkoittaa laaja katkelmaa. Tällä kertaa kirjailija ei ole huolimaton, kuten Lipasti, vaan liian huolellinen: ”Muutama repsottava lause, kauneuspilkku, ei olisi pahitteeksi.” Muutoin kirjaa kiitetään näin: ”Homma toimii kelvollisesti.” Sanaa ”kiva” käytetään kahdesti.
Aron novellikokoelman arvostelussa johtava metafora on sisustaminen, josta mainitaan erikseen lattialaudat, tapetit, huonekalut, huonekalujen siirtely, tilpehööri ja miljöö. Risto Ahdin kirjan Metsän mies (HS 25.3.2012) arvostelussa johtava metafora on metsä, josta mainitaan runko, näre, nokkospusikko, ravintomulta, rihmajuuri, emäpuu, mänty, sammalet ja vielä uudelleen nokkoset.
Arvostan kriitikkoa, joka esittelee jotain metaforaa hyvinkin seikkaperäisesti, kunhan se on kirjailijan metafora eikä kriitikon.

Kirjailijana Risto Ahti ei ilmeisesti ole yhtä kiva kuin Tuuve Aro, mutta kuitenkin ”näppärä”, Virpi Hämeen-Anttilan ”suoritus” on puolestaan ”perusvarma”. Luulen, että nämä kirjailijat loukkaantuisivat vähemmän, jos heistä näiden kehujen sijaan olisi kirjoitettu jokin loukkaus.
Mikäli Karilan lukemista jaksaa pitempään, käy ilmi, että kirjallisuuden yleisin vika on tyhjäkäynti, vajavainen editointi, puuttuva terävöinti, unohtunut viipalointi tai laiminlyöty siivilöinti, mahdottomiin mittoihin paisuminen, karsimattomuus, junnaaminen, lukijan turha odottelu, henkilöhahmojen turha jaarittelu, istumalihaksiin meneminen, kirivaihteen puuttuminen tai jokin kirjaan kuulumaton, joka sinne on työnnetty.
Se tarkoittaa, että työkseen lukevalle kirja on liian pitkä. Ajanvietteeksi lukevalla tämä näkökulma lienee aika merkityksetön.
Kiitoksissa toistuvat vakiintuneiden tinkimättömän ja terävän lisäksi ”toimiva”. Jos minulla olisi kirjallisuudelle jokin tietty, valmiiksi suunniteltu käyttötarkoitus, kuten minulla on silitysraudalle, sauvasekoittimelle ja pölynimurille, vaatisin siltäkin toimivuutta. Mutta koska kirja ei ole kodinkone enkä minä kodinkonekauppias, en ole yleensä osannut ottaa tähän kysymykseen kantaa.
Teatteriohjaaja Arto af Hällström tavallaan ottaa. Lauri Meren tekemässä syntymäpäivähaastattelussa asia linjataan näin: ”Hällströmin mukaan teatteria ei pidä käyttää välineenä. Ei ole kiinnostavaa tehdä esitystä, jonka voi nähdä valmiina mielessään” (HS 1.8.2012).
No, ei varmaan, eikä lukea kirjaa. Sitten sivutaan pyyteettömyyttä, johon Karila (mahdollisesti) nojaa kirjallisuuskritiikin kaveri-kriteerinsä: ”Teatteriesitys tulee tehdä pyyteettömästi, eikä se suinkaan tarkoita vaatimattomuutta.”
Kaverin luonteenpiirteenä vaatimattomuus kaunistaa, teatteriohjaajan, kriitikon tai monen muun ammatillisena näköalana se on valitettava. Melkein kuin varastaisi työn maksajilta. Esimerkiksi meiltä lehden tilaajilta. Lauantai-esseessä Karila vaatimattomasti vähättelee kriitikon auktoriteetin merkitystä ja korostaa kriitikkoon tutustumista. Ohje on taas tuttu, hyväkin, mutta muotoilu mahdollisimman kummallinen:
”Kun krii­tik­kon­sa op­pii tun­te­maan, hä­nen yli- ja ali­lyön­te­jään voi käyt­tää kai­ku­luo­tai­me­na omas­sa kult­tuu­ri­ses­sa hel­men­ka­las­te­lus­saan.”
Miksi haluaisin tuntea kriitikon, joka (taas) sekoittaa yhdessä lauseessa kaksi metaforaa, joilla kummallakaan ei ole mitään tekemistä puheena olevan asian kanssa?
Mieluummin ottaisin jonkun, joka edes yrittää vaikuttaa sivistyneeltä. Jopa auktoriteetilta. Minulle ”auktoriteetti” ei varsinaisesti ole joutavan teeskentelyn synonyymi, kuten kenties Karilalle, joka taiteen ”kaanonin” yhteydessä kirjoittaa irtopisteistä Trivial Pursuitissa ja anopille briljeeraamisesta. Mieluummin näkisin auktoriteetin ominaisuuksina asiantuntemuksen ja osaamisen. Yksimielisyyttä on juuri sen verran, että Karilallekin kaanonin tunteminen - taiteen jälkipolviin vaikuttanut perinne - on kriitikon osaamista. Ero syntyy siitä, etten pidä perinteiden parissa askartelua vain kriitikon ominaisuutena enkä ammatikunnan sisäisenä "kuvitelmana", josta yleisön ei tarvitse piitata. Näen siinä yleisen, elävän ja muotoaan muuttavan omaisuuden - ja toisinaan ainoan asian, jolla löytyy yhteinen pohja toimittajan työn ja lukijan harrastuksen välille.

Asiantuntemuksesta ja osaamisesta lehtiyhtiöt maksavat ainakin taloustoimittajille, urheilutoimittajille ja politiikan toimittajille.
Entä mistä Hesari nykyään maksaa kulttuuritoimittajille? Siitäkö, että he ovat lukijan kavereita? Ja siitä, että he tahallisen huolimattomalla kielellä todistelevat laskeutuvansa meidän lukijoiden tasolle?

Kts myös

6 kommenttia:

  1. Lienenkö kariloitunut, mieleeni kun tuli tämän tekstin luettuani latteus, ei vain voi mitään:

    ASIAA.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus. Helsingin Sanomien taso laskee koko ajan sen kosiskellessa nuorisoa (tai oletan, että laskee, sillä mokomaa roskalehteä en lue).

    VastaaPoista
  3. Eksyin tänne Melenderin, tuon ikuisen Sivullisen, kautta.

    Mielenkiintoinen teksti.

    Itse luin nopeasti ko. arvostelun Hesarista ja ensivaikutelma jutusta oli todellakin sekava ja mitään sanomaton.

    Mutta olisiko Majanderin Antti ansainnut tulla mainituksi eräänä hyvistä Hesarin kriitikoista?

    VastaaPoista
  4. Antti? Ei minusta. Syyt ovat yleisiä ja yksityisiä.

    Liian kapea-alainen. Parhaimmillaan huonon kirjallisuuden lyttääjänä. Huonoimmillaan klassikoissa, tietokirjallisuudessa, esseistiikassa ja ”vaikeassa” kirjallisuudessa, joten ei koskaan kirjoita niistä.

    Hyvä puoli: ei briljeeraa oppineisuudella. Huono puoli: yrittää korottaa arvostellun teoksen arvoa tekemällä arvostelusta pitkän (jaarittelua), vaikka tiivis, seikkaperäinen ja lukijaa sivistävä olisivat parempia vaihtoehtoja. Myös liikaa huonoja vitsejä: laboratorioapulainen, jolla Anja Snellmanin romaanissa suhde tutkijaan = ”pipetin pitelijä”.

    Väärä asenne auktoriteetti-asemaan, omaan tai toisten. Se ei sovi työnjohdolliseen asemaan sanomalehdessä tai muussa työssä.

    Kun Antti oli vielä rivitoimittaja ja luuli, että minä olen vähintään tohtori, hän oli aina miellyttävä. Kun Antista tuli Tarkan seuraaja, ja hän jo tiesi, että yliopistomaailmassa minä olen enintään sivutoiminen tuntiopettaja, hän oli yleensä epämiellyttävä.

    Samasta heikkoudesta sitten seuraa myös älyllinen epäitsenäisyys ja johdateltavuus. Mervi Kantokorpi oli mielestäni mauton kun tyrkytti Antille avoimen korkeakoulun opiskelijoidensa kritiikkianalyysejä, joissa minä olin ”lehden lukijoille liian vaikea”. Mutta Mervi sentään kertoi omat ajatuksensa minulle päin naamaa, mutta Antti toisti Mervin sanatarkasti ikään kuin omina ajatuksinaan.

    Toinen esimerkki, jossa Antti palveli työnjohdollisilla ratkaisuilla jonkun muun kuin lukijan etua.

    Lehden palkkaama konsultti ruoti kaikkien edessä kulttuurisivujen sisältöä, huonon ohella nosti esiin ”mieleen painuvia kriitikoita”. Muiden muassa minut, ei Anttia. Tällaisessa tilanteessa työnjohto ei tietenkään kilpaile työläisen kanssa tekemällä oman tinkinsä paremmin, vaan vähentämällä työntekijän töitä.

    Yhdessä asiassa minä ja Antti olemme kuitenkin melko samanlaisia: herkkänahkaisuudessa.

    Kun oikaisin Antin arvostelusta puhuttaessa, ettei ”Prinssi ja kerjäläispoika” ole Dickensin vaan Twainin romaani, Antti menetti malttinsa täysin, ja heitti halpamaisen viittauksen silloiseen naisystävääni, jota ei ollut tavannut. Emme ole sen jälkeen puhuneet mistään.

    VastaaPoista
  5. Mielestäni hyvä teksti kriitikon ammatista ja asemasta.

    VastaaPoista
  6. Onko tämä joku juorupalsta?

    VastaaPoista