keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kirkas, siekailematon lause


Elokuvassa Seitsemän sadistinen sarjamurhaaja haluaa kiinnittää moraalittoman maailman huomion seitsemään kuolemansyntiin. Tv-sarjassa Silta sadistinen sarjamurhaaja haluaa kiinnittää moraalittoman maailman huomion viiteen yhteiskunnalliseen epäkohtaan.
Tästä jo arvaa, kumpi on amerikkalaista ja kumpi pohjoismaista jännitysviihdettä. Yllättävää on enintään se, että Hollywoodin versio katolisesta uskosta löytää länsimaisesta elämäntavasta kaksi vikaa enemmän kuin ruotsalaisten versio sosialidemokratiasta.
Seitsemässä minua kiinnostivat enemmän visuaaliset lainaukset tai varkaudet kuvataiteilijoilta kuin teennäisesti yllätyksellinen juoni (olin silloin kiinnostuneempi kuvataiteesta kuin nykyisin). Sillassa ei kiinnostanut oikein mikään, ei varsinkaan kymmenen tunnin ajallinen investointi paljastuksiin, jotka paljastaisivat lähinnä käsikirjoittajien nokkeluuden.
Omia ajatuksiani ei jännäreissä ylipäänsä askarruta ”syvyys”, jolla syvällisyyttä arvostava yleisö kai tarkoittaa lopuksi annetun psykologisen tai sosiologisen selityksen kestoa ja monimutkaisuutta. Enemmän askarruttaa havainto. Onko niitä? Tekijän kyky havaintoon ilmenee teoksen mittaan satunnaisesti, paloittain, osana elokuvan visuaalisuutta tai romaanin kieltä.
Seitsemässä visuaalisuus on kerronnallisuudesta irrallinen toisen asteen elementti, joka kiinnittää huomion ohjaajan ja kuvaajan osaavuuteen ja uudenlaiset valaistusratkaisut sallivaan teknologiseen kehitykseen. Pohjoismaisessa dekkarissa, Silta-sarjalle sukua olevissa romaaneissa, kertova kieli on auton käynnistämistä, vaatteiden pukemista ja – kuten Tommi Melender sen ilmaisi äskettäisessä blogimerkinnässä – kirjoittajan valuttamaa ”moraalikuolaa”.
Varsinaista esteettisyyttä, jolla joskus tarkoitettiin muodon kauneutta ja tunteen ilmaisua, en ole pohjoismaisessa dekkarissa tavannut. Viimeksi tapasin muodon tajua ja pidätellyn tunneilmaisun, ehkä jopa yhteiskuntaa kohtaan koettua kaunaa”, Lee Childin romaanissa A Wanted Man:
”Missy Smith Lived in what is left when a family farm gets sold to a agricultural corporation. A driveway, a house, a car barn, a small square yard in front and a small square yard in the back, all enclosed by a new rail fence, with ten thousand flat acres of someone else’s soy beans beyond.”
Childin kaksi lausetta ovat havainto, josta “enclosed” ja “beyond” tekevät kirjallisuutta. ”Agricultural corporation” olisi ollut johdanto tekijän näkemykseen kapitalistisen systeemin (epä)oikeudenmukaisuudesta, mutta näkemyksiä lukijalla on entuudestaan, joten miksi hän ostaisi niitä lisää englannissa syntyneeltä, sittemmin amerikkalaistuneelta viihdekirjailijalta, joka aloitti uransa tv-sarjojen ohjaajana? Child ei paneudu havaintoonsa tämän enempää.

Seikkaperäinen kirjoittaja Child toki on, kuten kaikki kirjailijat, joille ilmeisesti maksetaan merkkimäärän mukaan. Mutta yleensä jotenkin elegantilla tavalla.
Oikeastaan hänellä on ikäväkin taipumus venyttää kirjojensa mittaa mielivaltaisilla yksityiskohdilla. Kuten vaikkapa kertomalla miltä ihmiskalloon osuva biljardikeppi kuulostaa. Kumahdus on kuulemma ontto ja metallisempi kuin elävältä kudokselta voisi odottaa.
Hyvin Childilta silti sujuu itse lauseen rytmi. Se on elegantti ja maskuliininen kuin John Waynen askel, ja yhtä taloudellinen ja pahaenteinen kuin Beethovenin seitsemännen sinfonian allegretto.
”Minut pidätettiin ruokapaikassa nimeltä Eno’s”, Child aloittaa ensimmäisen, 15 vuotta sitten kirjoitetun Jack Reacher –romaaninsa Tappotahti: ”Kello oli kaksitoista.”
Vuosien mittaan juuri mikään ei ole muuttunut. ”Friday”, alkoi oma suosikkini One Shot, sarjan yhdeksäs osa: ”Five o’clock in the afternoon. Maybe the hardest time to move unobserved through a city. Or maybe the easiest. Because at five o’clock on a Friday nobody pays attention to anything. Except the road head.”
Täsmällisten kellonaikojen lisäksi Childille on tärkeää, että entinen sotapoliisi Reacher on väkivallan ammattilainen, joka kantaa julmuuden jäljet hiljaa sisällään eikä rasita niillä tavallisia kansalaisia. Kuin Waynen Ethan-setä John Fordin western-klassikossa Etsijät.
Ethan-sedän tavoin Reacher saapuu tarinan aluksi kaupunkiin, Tappotahdissa Georgian osavaltioon, jossa kuulemma on haudattuna eräs sokea blueskitaristi. Lopuksi hän lähtee, eikä ota mukaansa edes puhtaita alushousuja ja hammasharjaa.
Tällainen kerta toisensa jälkeen toistuva kasvottomuus ja juurettomuus tuskin miellyttää lukijoita, jotka ovat tottuneet pitämään eronnutta ja alkoholisoitunutta rikoskomisariota todisteena kirjailijan merkityksellisestä ihmiskuvauksesta. Muut kenties ovat avoimempia tekniikalle, jossa yksinkertainen tilannekatsaus ja ilmeettömät kasvot ovat tyhjä taulu muille – ehkä monimutkaisemmille - tulkinnoille.
Pohjimmiltaan Reacher on romanttinen vaeltajahahmo, joka tarkkailee maailmaa tavanomaisten normien ulkopuolelta. Ainoastaan oman ja muiden kohtalon surkuttelu puuttuu.
Tässä mielessä Child hieman pettää lukijoitaan. Kaikki fyysiset haasteet selvittävä mies, jolla ei siksi ole koskaan aihetta häpeään tai riittämättömyyden tunteeseen, ei tietenkään ole kovin uskottava.
Sen sijaan Henning Mankellin tai Melenderin viimeksi lukeman Jo Nesbøn (”pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vuosikiintiöni on täytetty”) kaltaiset päivänkritiikin suosikit pettävät itseään. He sekoittavat moraalisen sentimentaalisuuden yhteiskuntakritiikkiin ja ruokkivat mieluummin lukijoidensa taipumusta itsesääliin kuin vastuuntuntoon.
Siksi Childia voi huoletta suositella kaikille viihteen ystäville, joiden mielestä jännityskirjailijan ei tarvitse olla suuri ajattelija. Pääasia on, ettei hän ole pitkäpiimäinen hurskastelija – ja että hän osaa kirjoittaa kirkkaan, siekailemattoman lauseen.

8 kommenttia:

  1. "Moraalikuola" on siis moraalista sentimentaalisuutta? Ja se ei voi olla yhteiskuntakritiikkiä (joka ruokkii vastuuntuntoa)?

    Koska tämä moraalikuola tuntuu olevan kovin suosittu paheksunnan kohde nykyään, toivon, että selventäisit vähän, mistä ko. kuolan erottaa yhteiskuntakritiikistä. Henkilöiden kohtalon surkuttelun perusteella? Henkilöiden tunne-elämän kuvaamisen perusteella? Ovatko esim. Joensuun Harjunpäät moraalista kuolaa vai yhteiskuntakritiikkiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on vastaus valmiina, kun pitää tästä ryhtyä siivoamaan asuntonäyttöä varten…

      ”Moraalikuola” on Tommi Melenderin termi (lähde löytyy klikkaamalla hänen nimeään blogimerkinnästäni), ja edustaa vähän itsevarmempaa kohteensa leimaamista, johon itse luulisin olevani taipuvainen.

      Omaa pohjoismaisen dekkarin vieroksuntaani olen kuvannut kolmiosaisessa blogimerkinnässä ”Ihanteellinen psykopaatti”, osa 2/3. Ja jotta pohjoismainen dekkari ei olisi ainoa ihmettelevän moitteen kohde, ensimmäinen ja toinen osa käsittelevät amerikkalaista ”moraalikuolaa”, joiden vihassa ja rappiossa rypeminen saa psykopaatin vaikuttamaan tekijän ihanneihmiseltä.

      Suora linkki Henning Mankell –herjaukseen on tässä: http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/11/ihanteellinen-psykopaatti-23.html

      Poista
  2. Lee Childiä en ole lukenut mutta minun kohdallani tuo kirjoituksesi viimeinen virke toteutuu Edward Bunkerin kohdalla.

    Jatkan lainaamalla sinua Putte:

    "He sekoittavat moraalisen sentimentaalisuuden yhteiskuntakritiikkiin ja ruokkivat mieluummin lukijoidensa taipumusta itsesääliin kuin vastuuntuntoon."

    Yksi suomalainen elokuva, ei kylläkään rikosgenereä edustava, on helppo nostaa tuon lauseen tikunpäähän: Paha Maa. Ja lisäisin tuohon lauseeseesi vielä seuraavaa: (Pahassa Maassa)Todellisuudesta tehdään yhteiskuntaraato, jota tarkastellessa kaikki voivat tuntea itsensä osallistujiksi.

    Tämä voi kylläkin olla rikosseuraamustyöntekijyydestäni kumpuavaa kyynisyyttä, mutta sanoin sen silti.

    (Kun suosittelin Bunkerin Elukkatehdasta luettavaksi tuttavalleni, hän luettuaan sen hieman närkästyi romaanin moraalittomuudesta. Olin erittäin tyytyväinen kuulemaani.)

    t. juha

    VastaaPoista
  3. P.S.

    Sotaelokuvia kritisoidaan siitä, että ne ovat aina tavallaan sotaa ihannoivia koska ovat sitä turvallisen etäisyyden päästä tarkastelevia teoksia. Tottakin tämä tietenkin on. Mutta tämä määritelmä kun sitten sopii aika moneen genreen ja teokseen... Paha maa nyt on tässä mielessäni ensimmäiseksi. Se sattaa olla jopa ei vain viihteen vaan myös taiteen perustavaa ontologiaa: turvallinen osallistumisetäisyys.

    Tietenkin sotaelokuvan ja vaikkapa nyt sitten Pahan maan ero on siinä, että sosiaalisiin ongelmiin voi niiden keskellä ollessaan ja niitä huomatessaan edes yrittää vaikuttaa, siis rikkoa turvallisuusetäisyyttä. Taideteos voi siis velvoittaa meitä eriasteisesti riippuen arkemme etäisyyksistä. Kyllä: Taide korreloi arkemme etäisyyksiin! Sota on aina turvallisen kaukana ainakin meistä suomalaisista. Mutta tämä ei ole sotaelokuvien eikä taiteen VIKA, kuten joskus tunnutaan ajattelevan.

    Se, että teos maistuu helpolta yleistykseltä, on sitten kyllä teoksen itsensä ongelma. Paha maa käyköön taas esimerkkistä.

    (Tuo sotaelokuvia vastaan suunnattu ajatus taitaa aika hyvin osua myös moraalikuolan lisämäärittelyksi...)

    VastaaPoista
  4. Tiedän kyllä, että moraalikuola on Melenderiltä lähtöisin. Mutta kun te kaksi nykyään niin villisti viittailette toisiinne, ajattelin, että voisit vastata vähän toverisikin kuolasta. Hänen kuolansa ydin on jäänyt minulle eräiltä osin mysteeriksi.

    Luin psykopaattilinkkisi osat 1 ja 2. Niiden perusteella minusta vaikuttaisi siltä, että moraalikuolaksi menee, jos teoksessa on kulunutta kielenkäyttöä, stereotyyppisiä asetelmia ja yleistämiseen pyrkiviä selityksiä ilmiöille. En voi välttyä ajatukselta, että moraaliseen kuolaan välttämättömänä ehtona kuuluu kaunokirjallinen huonous.

    Se minulle kuitenkin jää arvoitukseksi, onko (vastuuntuntoon herättävä) yhteiskuntakritiikki mahdollista ilman osaa edellä mainittuja kuolan piirteitä. Yhteiskuntakritiikki ei varmaan edellytä kulunutta kielenkäyttöä, mutta erinäisiä yleistämisiä se kyllä edellyttää. Siten kuolan ja kritiikin ero on ehkä enemmän kielenkäytöllinen kuin maailmankatsomuksellinen. Siksi vierastan tuollaisia näennäistarkkoja termejä. Ja kuola on muutenkin liian valuvaa ja liikkuvaa kuvatakseen ajatuksen ja kielen jähmeyttä.

    Näitä sinun kirjoituksiasi on ilo lukea. Kielellinen itsevarmuus vetää vääjäämättä.

    Toivottavasti asuntosi näytti riittävän siistiltä.

    VastaaPoista
  5. Omalta osaltani moraalikuolasta:

    Kun ilmaisua käytin, mielessäni oli jonkinlainen Pavlovin koiran syljenerityksen kaltainen ehdollistumisreaktio -- näytä ruotsalaiselle dekkaristille sosiaalinen epäkohta, niin hänessä herää oitis henkiin kunnon sosiaalidemokraatti, joka tuntee ko. epäkohdan edessä kunnon sosiaalidemokraatille ominaista tuohtumusta. Se taas johtaa aika kaavamaiseen ja ennalta arvattavaan yhteiskunnalliseen analyysiin tai pahimmassa tapauksessa ei edes analyysiin vaan sentimentaaliseen moralismiin & jonkinlaiseen voivottelevaan ja taivastelevaan sosiaaliseen pessimismiin (tai edellä mainittuun itsesääliin).

    Voi tietysti olla, että olen lukenut liian vähän ruotsalaisia dekkareita ja ns. yleistän, mutta toisaalta niiden ruotsalaisten dekkareiden peursteella, jotka olen lukenut, en koe suurta tarvetta perehtyä niihin laajemmin ja kattavammin.

    VastaaPoista
  6. Jaa, Pavlov-kuolaa. Kiitän lämpimästi Melenderiä kuolan erittelystä. Jääkäämme toivomaan, että ruotsalaisia dekkareita kirjoittaisivat muutkin kuin sosiaalidemokraatit, jotka tuohtuvat ja taivastelevat.

    VastaaPoista
  7. Melenderin ja Kanasen vuoropuhelu herätti niin pitkän ajatuksen, että laitan sen uudeksi blogimerkinnäksi: "Alaviite: moraalikuola"...

    VastaaPoista