Sielun etäinen Alaska

"Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kolme johtavaa amerikkalaista miesprosaistia olivat eriseuraisia. John Updike kannatti Vietnamin sotaa, Philip Roth murjoi Nixonia Meidän jengi -romaanissaan, Norman Mailer halusi tapella paljain nyrkein kaikkien kanssa, varmaan myös Updiken ja Rothin, etenkin kun oli sitä mieltä, että Updikea arvostavat vain sellaiset, jotka eivät tajua proosasta mitään.

                      Updiken, Rothin ja Mailerin 'suuret amerikkalaiset romaanit' vilisevät Kafkaa lukevia ja Kierkegaardia siteeraavia mieshahmoja, joiden elämää värittää outo eksistentiaalinen ahdistus. Tuo ahdistus kumpuaa siitä katkerasta tosiseikasta, että kaikkia naisia ei ole mahdollista panna, vaikka mieli tekisi. Henkisemmät pyrinnöt ovat näille libidoaan kerskakuluttaville mieshahmoille seksuaalisten toimintojen sublimaatiota. [--]

                      En kiistä Updiken, Rothin ja Mailerin parhaiden romaanien arvoa; etenkin Rothin työt ovat herättäneet minussa jopa ihailua. Silti mieleeni nousee heitä lukiessa itsepintainen kysymys: mihin minä tarvitsen näin karvaisia uroksia?

                      Tuohon tapaan aloitin Don DeLilloa käsittelevän esseen Kuka nauttii eniten -kirjassani. Katkelma nousi mieleeni luettuani New York Review of Booksista Elaine Blairin kirjoituksen American Male Novelists: The New Deal, jossa hän arvioi noita kolmea edellä mainittua jenkkiproosan ikonia ja heidän nykyistä asemaansa ja merkitystään. [--]

Suomessa puhuttiin vuosituhannen vaihteessa Veijo Meren pojista eli Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Hannu Raittilan kaltaisista kotimaisen miesproosan uusista soihdunkantajista. Onko Yhdysvalloissa Updiken, Rothin ja Mailerin poikia? Elaine Blairin mielestä ei. Jos ovat naispuoliset lukijat ottaneet etäisyyttä narsistikolmikkoon, samaa voi sanoa myös miespuolisista kirjailijoista. Jonathan Franzenin, Jeffrey Eugenidesin, Jonathan Safran Foerin ja Gary Shteyngartin kaltaisten nykypolven prosaistien teoksissa näkyvät jäljet feministisestä kritiikistä. [--]

Olen Blairin kanssa eri mieltä, mutta en niinkään siksi, että tuo edellä kuvattu poliittinen tyylitajuisuus erityisemmin vaivaisi minua, vaan pikemminkin sen seikan johdosta, jonka Blair mainitsee vain ohimennen: 'The younger novelists, they want to be liked.' Minua häiritsee franzeneissa, eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa tarinan kuljettaa mukanaan. Updikeä, Rothia ja Maileria voi kritisoida yllin kyllin - ja täysin aiheestakin - mutta ainakaan heidän romaaninsa eivät olleet harmittomia. Ne olivat, ainakin parhaimmillaan, enemmän ääntä ja vimmaa kuin kaunokirjallista taidokkuutta ja ammattirutiinia."

-- Antiaikalainen: "Jenkkiproosan uudet kuplat" (18.8.2012)

Ehkä näinkin, Antiaikalainen, mutta jospa yritän hieman täsmentää omaa näkökulmaani…

John Updikelta (1932 – 2009) ei ole suomennettu mitään kahteen vuosikymmeneen, joten ajan tullen lehdet kuittasivat hänen kuolemansa STT:n uutisella. Kirjailijan kotimaassa tietysti ymmärrettiin paremmin millaisen avainhahmon se menetti.

Taiteen tulevaisuutta määrittäviä kirjailijoita on ylipäänsä harvassa. Suomessa Veijo Meri esitti väliin pisteliäitäkin puheenvuoroja Väinö Linnan ansioista, varauksettomien kiitosten aika tuli myöhemmin. Amerikkalaisittain hieman samanlainen merkitys oli Saul Bellowin esseellä ”Some Notes on Recent American Fiction” vuodelta 1963. Tosin nyt vanhempi soimasi nuorempaa, perusteena Updiken tuotantoa näivettävä ”sensibiliteetti”.

Julkisen elämän paine on murentanut yksityisen minän olemusta, Bellow arveli.

Amerikkalaisen kirjallisuuden yksilöstä on tullut siirtolainen sielun etäisessä Alaskassa, jossa hän tyytyy ”viljelemään sisällään olevaa hedelmätöntä tyhjyyttä”. Ulkomaailmaa, jossa suuret ihmisjoukot viettävät tavallista elämää, ei pidetä tutkimisen arvoisena. Vain oma sisäinen maailma kelpaa. Kun yksityisen ja julkisen ristiriitaa pidetään jo etukäteen ratkaisemattomana, Bellow jatkoi, kysymykset vallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta kääntyvät kysymyksiksi vastoinkäymisten herättämistä tuntemuksista, romaanihenkilön ja kirjailijan herkkyydestä.                   

Bellow piti tätä vilpittömyyden puutteena.

Puutetta ei voi korjata tarkastelemalla tunnetilan aitoutta vaan tarkistamalla periaatteet. Herkän kirjailijan herkällä henkilöhahmolla on epämukava olo, koska hän tietää olevansa etuoikeutettu ja ehkä itsekäskin. Mutta juuri siksi, että hän tuntee jotain häpeän kaltaista, hän on myös ylpeä herkkyydestään. Ja kahmii sitten itselleen kaiken minkä alun perin halusikin.

Tiivistäen tämä tarkoittaa, että Updiken kirjoja elämänä tarkasteleva lukija uskoi kirjailijan paljastaneen keskiluokan henkisen itsepetoksen. Kirjoja kirjallisuutena tarkastelevan Bellowin näkökulmasta mitään paljastusta ei ollut, oli vain tekijän kyvyttömyys tulkita elämänmuotoa ylläpitävät verukkeet, ja verukkeiden toisinto.

Bellow ei palannut aiheeseen uudelleen, ei ainakaan tietoisesti, mutta eräs myöhäisteos on kuin Updiken teemojen sommitelma nähtynä Bellowille ominaisen minäkertojan kautta.

                      Romaanissa Ainoa oikea (1997) Harry Trellman tapaa monen vuoden jälkeen Amyn, todellisen rakkautensa, ja tämän aviomiehen Jayn. Jay on avoin, himokas ja teatraalinen, mitä Harry pitää pikemminkin tahdittomuutena kuin teeskentelynä.

                      Jayn kaltaiset ihmiset esiintyvät kuin näyttelisivät tai mainostaisivat, hän arvelee, heidän minäkäsityksensä on se kuva, joka heistä on julkisuudessa. Siten myös Amy olisi sopinut vaikka kehystettäväksi vierashuoneen seinälle: ”Ihmisen sisimmän pitäisi säilyä - se ansaitsisi säilyä - salaisuutena josta kenenkään ei tarvitsisi kiihtyä. Niin kuin vanhassa puujalkavitsissä. Mitä eroa on tietämättömyydellä ja välinpitämättömyydellä? En tiedä enkä välitäkään tietää”.

                      Harry itse on vaitelias kuuntelija, joka ei paljasta omia ajatuksiaan. ”Salaperäisyyttään” hän on kuitenkin alkanut pitää vain lukemattomien pienten valheiden sivuvaikutuksena, joita hän luuli tarvitsevansa selviytymiseen: ”Oltuani vuosikaudet vapaaehtoisesti mysteerio tajusin nyt, etten kyennyt sanomaan millainen mysteerio tai miksi salaperäisyys edes oli tarpeen.”

                      Häivytettynä, lopulta persoonattomana Harry on tietysti omaan välineeseensä katoavan kirjailijan perikuva, mutta millaisen kirjailijan? Todennäköisesti sellaisen, joka sekoittaa olosuhteisiin mukautuvan kyynisyyden kriittiseen ulkopuolisuuteen, ja antaa näköalansa kaventua omien sielunvaivojen mittaiseksi. Bellow vaati itseltään enemmän, ja modernin projektin jatkajana hän myös uskoi Updiken laiminlyöneen romaanitaiteen moraalisen vastuun ja rakenteelliset mahdollisuudet.

Analyysina Updiken läpimurtoromaanista Juokse Jänis (1961) Bellowin essee on osuva, ja sen jatko-osiin nähden jopa profeetallinen. Murskaava se on vain, jos lukija pakottaa itsensä valitsemaan kahdesta kirjallisesta vaihtoehdosta toisen tai toisen.

Vaikka Updikelta puuttuu Bellowin laajakulma ja pelkän illuusiottomuuden hylkäävä paatos, myös hänen ”sensibiliteettinsä” kuvaa jotain todellista. Lööppikielellä se tarkoittaa ketä tahansa julkisuuden henkilöä, joka ei oppinut vastoinkäymisistään mitään, mutta kertoo luottotoimittajalle kasvaneensa henkisesti.

Sanataiteen kannalta ristiriita ratkesi siten, että Bellow voitti Nobelin ja Updike seuraavan kirjailijapolven. Jonathan Franzenin Vapaudesta (2010) tuskin tarvitse sanoa mitään, mitä Bellow ei jo olisi sanonut herkän kirjailijan herkistä henkilöhahmoista. Katsotaan siksi hieman kauemmaksi, Richard Fordin romaaniin Maan laulu (2006), jossa kiinteistövälittäjä Frank Bascombe jatkaa taistelua samaa katumuksen tunnetta vastaan, joka kaihersi Updiken Harry Angtromia.

Klassisen modernistiselle minäkertojalle kypsä elämänvaihe merkitsee muistamisen velvollisuutta ja luomistyön alkamista. ”Me kaikki olemme tietoisia siitä että meillä on jatkuvasti kasvava paikka ajassa”, kirjoitti Marcel Proust romaanisarjansa päätösosassa, ”ja tämä yleinen käsitys ei voinut kuin ilahduttaa minua, sillä se on totuus, kaikkien aavistama totuus, jota minun tuli yrittää valaista.”

”Valaistuminen mene yleensä hukkaan”, vastaa Ford Maan laulussa: ”Esimerkiksi se positiivinen vakaumus, että se henkilö, joka olet tällä hetkellä, tekisi täsmälleen ne valinnat, jotka olet aikoinasi tehnyt ja että elämäsi on sellaista kuin tahdotkin sen olevan. Tuo valaistunut ymmärrys voi kadota.”

Karkeistaen se tarkoittaa, että Fordin kerronnan aikamuoto on sama, jonka Updike rakensi amerikkalaiseen kirjallisuuteen – eräänlainen identiteetin preesens, joka ei kykene näkemään menneisyyttä muutoin kuin juuri ohimenevän elämäntunteen näkökulmasta. Myöskään Jhumpa Lahiri ei eksy mestarista kauaksi, vaikkei Fordin tavoin herätä vaikutelmaa tämän jokaista äänenpainoa kanavoivasta meediosta.

Tuoreen maan (2008) nimikertomuksessa tapaamme tunnollisen vaimon, jalomielisen aviomiehen ja vaitonaisen apen, joka vierailujen ajan lukee New York Timesia ja näyttäisi vain odottelevan ajan kulumista. Satunnainen lukija tunnistaa kulissit, joita perhe ylläpitää, ja erillisyyden, johon kulisseissa näytellyt roolit väistämättä johtavat. Mutta Lahiria aiemmin lukenut tietää lisäksi, ettei kirjailija pyri kulissien kaatamisen löytääkseen niiden takaa jotain todellisempaa tai emotionaalisesti aidompaa.

Pikemminkin Lahiri on kuin funktionalistinen kulttuuriantropologi, joka yrittää ymmärtää miksi elämää ylläpidetään juuri tällä tavoin, ja mitkä yksilön hallitsemattomissa olevat muutokset vaikuttavat rakkauden ja sukulaisuussiteiden muutoksiin.

Toisenlaista, mutta yhtä helposti tunnistettavaa Updiken uustulkintaa on viime vuosina tehnyt Michael Cunningham.

Cunninghamin romaanissa Tunnit (1998) sisäinen ”mysteeri” ei suinkaan ole Bellowin ivailemaa sulautumista sosiaalisen elämän kulissimaisimpiin muotoihin, vaan itseyden hienostunein osa. Eikä ”sanoinkuvaamaton” ole lukijalle annettu merkki siitä, että nyt kirjailijan mielikuvitus ehtyi, vaan – näin meille väitetään – juuri se hetki, jolloin luova henkinen tila ”tunkeutuu mielen hämmennyksen tukkeutuneiden putkien läpi ja ulottuu kultaan”. 

Sepitteellisellä Harrylla ja todellisella Cunninghamilla onkin paljon yhteistä.

Molemmat pitävät pinnallisten seurapiirien arkisia käytöskoodeja jokseenkin ilmeisinä ja ihmisten motiiveja yleensä alhaisina. ”Tavallista juonittelujen, petosten ja huijausta hipovan yksityisyritteliäisyyden repertoaaria sen sijaan ei juuri kannata tutkia”, Harry selittää. Niinpä molemmat uskovat myös, että tutkimisen arvoinen on pinnallisen, ilmeisen ja alhaisen vastakohta, siis jotakin syvällistä, salaperäistä ja jalometallista.

Merkittäviä eroja on yksi.

Romaanin mittaan sosiaaliset vastoinkäymiset kyseenalaistavat Harryn paatuneet käsitykset, sen sijaan myynti- ja arvostelumenetys on vain pönkittänyt Cunnighamin harhaluuloja. Säkenöivistä päivistä (2006) päätellen hän uskoo yhä, että kirjallisuuden tehtävä on tarjota pikainen pakotie ikävistä velvollisuuksista, ja että sielun etäisessä Alaskassa jokaista odottaa kätketty aarre.

Tämäkin on erottamaton osa erästä Amerikan merkittävintä kaunokirjallista perintöä.

"We do not need men like Proust or Joyce; men like this are a luxury, an added fillip that an abundant culture can produce only after the more basic literary need has been filled. This age needs rather men like Shakespeare, or Milton, or Pope; men who are filled with the strength of their cultures and do not transcend the limits of their age, but, working within the times, bring what is peculiar to the moment of glory. We need great artists who are willing to accept restrictions, and who love their environments with such vitality that they can produce an epic out of the Protestant ethic."

-- John Updike, 19 v. Kirje vanhemmille

"Last night I was coming back from across the street, fresh from an impromptu civic lamentation with a neighbor at how unsightly, now that the snow was melted, the awkward-shaped vacant lot the bulldozers had left looked, with its high raw embankment gouged by rivulets and littered with old chimney bricks. And soon, we concluded, now that spring was here, it would be bristling with weeds. Crossing from this conversation, I noticed that where my path had been lopped the cliff no longer existed; feet — children’s feet, mostly, for mostly children walk in our town — had worn the sharpness away and molded a little ramp by which ascent was easier.

This small modification, this modest work of human erosion, seemed precious to me not only because it recalled, in the slope and set of the dirt, a part of the path that long ago had led down from my parents’ back yard to the high-school softball field. It seemed precious because it had been achieved accidentally, and had about it that repose of grace which is beyond willing. We in America have from the beginning been cleaving and baring the earth, attacking, reforming the immensity of nature we were given. We have explored, on behalf of all mankind, this paradox: the more matter is outwardly mastered, the more it overwhelms us in our hearts."

-- John Updike, Forty Stories