tiistai 25. syyskuuta 2012

Säädyllinen murhenäytelmä




”Taantuma tarraa Suomeen”, otsikoi päivän lehti taloussivuillaan, vaikka kyse ei ilmeisesti ole siitä, että kansantuote laskee, vaan ettei sen kasvu kasva toivotusti.
Tai ehkä laskeekin. Prosentin kasvusta puhuttiin ennen viime viikkojen joukkoirtisanomisia, jotka tietysti tulivat taloustuntijoille yllätyksenä. Kuten kaikki talouden käänteet aina tulevat.
Eilisten Yle:n radiouutisten mukaan Turun Sanomien toimitus marssi ulos protestina yt-neuvotteluille. Itse asiassa konsernissa ovat olleet päällä jatkuvat yt:t kolmisen vuotta, joten kannattaako toimituksen turhaan marssia tänään takaisin?
Epävarmuuden, laskevan levikin, romahtaneiden ilmoitustulojen ja koko konsernia rasittavan vanhentuneen painokoneen lisäksi työilmapiiriä on suunnilleen yhtä kauan myrkyttänyt ylin toimituksellinen johto sekä selkärangaton kulttuurin esimies, joka ei edes normaaliin toimitustyöhön liittyvässä ongelmassa ymmärrä seisoa lehden tekijöiden tukena ja takana. Perheellinen mies, tietysti, joten miksi turhaan ärsyttää esimerkiksi kulttuuria omana alueenaan pitävää toista päätoimittajaa, joka konsernissa tunnetaan lempinimillä ”Hymyilevä kuolema” ja ”Kim Jong-il”?
Olen tehnyt työtä kriisilehdille myös oikeina lamavuosina, jolloin kaikki lehdet olivat kriisilehtiä. Tunne, että ollaan samassa veneessä, oli silloin muistaakseni vahvempi. Vaikka ei sekään ole hyvä asia, jos kyse on jonkinlaisesta turtumuksesta – turtumuksesta taloudelliseen epätasa-arvoon, vaikutusmahdollisuuksien ja vaihtoehtojen puutteeseen.
Palasin omissa arkistoissa vuoteen, jolloin Eeva Käiväräinen, työtön perheenäiti Savitaipaleelta, kirjoitti kirjeen presidenttiparille, julkaisi kirjan ja pääsi mainituksi Apu-lehdessä.
Kirjana Väkevä suudelma (1998) on nyt unohtunut ilman, että siinä kerrotut asiat olisivat kadottaneet merkitystään. Tai nekään asiat, joita kirjan tekijä ei varsinaisesti kerro, mutta jotka silti siinä ovat. Ainakin kriitikolle. Käiväräisen kirjassa kirjallinen on (oli) riisuttu minimiin, vaikka siitä ei ole päästy kokonaan eroon, abstraktia ja symbolista on vähiten. On ennen kaikkea sopeutuminen, joka ilmenee. Raha abstraktiona ja talouden symboliikkana ilmenee tämän syksyn arvostelumenestyksessä, Juha Seppälän romaanissa Mr. Smith (2012):
”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton, kuin kissa autiotalon nurkissa, kuin dvornikki kuolleessa Kannaksen huvilakaupungissa. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa. Joka lopulta haihtuu kuin viimeinen näky elämästä. Raha antaa vapauden. Sinänsä järkyttävää tietää, että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja sanonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää.”
Seppälän romaani on arvio muiden moraalista, josta on vaikea sanoa miten maailma vaikuttaa kirjailijan arkeen Porissa. Käiväräinen kertoo enemmän omasta moraalistaan, tekee Savitaipaleella minäänsä, jossa näkyy kaikki. Varsinkin avuttomuus, joka peitetään äärimmäiseen kunnollisuuteen. Kunniallisuuteen.
Ei ilmiö ole jäänyt Käiväräiseltä huomaamatta. Siitä puhutaan, mutta samalla sitä eletään. Tässäkin elämäntilanteessa Käiväräinen on (oli) kelvollinen keskustelukumppani presidentin puolisolle. Se ei ole kirjallista symboliikkaa vaan poliittista. ”Ei transsendenssiä, ei valhetta, ei romaania”, riemuitsi Tommi Melender Seppälästä. No, Käiväräisellä on ne kaikki, romaaniakin jonkin verran. Lähinnä silti maailmasta saatuna itsepuhuttelun mallina, ei maailman ulkopuolelle yltävän tekijän romaanimaisena ”näkemyksenä”.
Arvostelun julkaisi Helsingin Sanomat, otsikoksi keksin ”Säädyllinen murhenäytelmä -  työttömän arki normalisoituu kirjallisuudeksi”.


Eeva Käiväräinen: Väkevä suudelma. Työttömän äidin hätähuuto. Sahlgrens 1998.

Eräs sanomalehti julkaisi noin puolitoista vuotta sitten jutun, joka tahattomasti luonnehti laman jättämää suurtyöttömyyden perintöä.
                      Uutisen mukaan perheenäiti Marjo-Riitta Karlsson ”noutaa ruokakassinsa pystyssä päin” eikä Pelastusarmeijan tarjoaman yksityisen avun jonottamista enää muutenkaan koeta ”häpeäksi”.
                      Tätä me olimme odottaneetkin: rauhoittavaa tietoa siitä, etteivät inhimillinen hätä, köyhtymisen herättämät pelot tai suoranainen puute enää kelpaa yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi uhkakuvaksi. Nyt ne edustavat omalla nimellään rohkeasti esiintyvien huono-osaisten itsekin hyväksymää tai ainakin sietämää suomalaista arkipäivää.
                      Toisin sanoen köyhyys normalisoituu ja elintasoerojen kärjistyminen on löytämässä luontevan ja vakaan tasonsa.
    
Julkisuuteen toki mahtuu räväköitäkin mielipiteitä talouden roolista yhteiskunnassa tai kansalaisten oikeuksista, mutta avoimella keskustelulla ei ole verhotun normalisoinnin säädyllistävää voimaa.
                      Säädyllisyys ei ole kiellon noudattamista tai säännön tottelemista. Se on itsensä hyväksymistä muiden silmin. Säädyllinen ihminen pyrkii puheillaan ja toiminnallaan tuottamaan itselleen oikeaksi katsomansa suhtautumistavan elämään. Hän työstää itseään moraalin sisäistäneeksi ja kurinalaiseksi yksilöksi.
                      Eeva Käiväräisen pieneen kirjaseen Väkevä suudelma sisältyy säädyllisyyden mekanismia koskeva aiheellinen havainto. Työttömyydestä ei saa murentua eikä edes tunteellistua. Työttömän tulee olla tyyni, tyylikäs ja tahdikas, myönteinen ja myöntyväinen. Aivan kuten hyväosaisenkin, jonka käytös saattaa tosin kuvastaa enemmän tuotantoelämän asettamia ankaria persoonavaatimuksia kuin harhaluuloa omasta erinomaisuudesta:
                      ”Sotkuinen vyyhti tämä vääryys, joka kohdistuu avuttomaan työttömään. Et voi mitään sanoa, et puolustautua. Sinua katsotaan kuin jotain halpaa, jos avaat suusi.”
                      Kadulla, kaupassa tai sosiaalitoimistossa irrallaan purkautuvan minän positiivisena vastaparina on kuitenkin reflektoiva minä, joka myöntää haastattelun tai kirjoittaa kirjan.
                      Medioiden estradi tarjoaa tilaisuuden jalostaa hyväksyttävään muotoon sellaisia kohtaloita tai kokemuksia, joita muutoin voitaisiin epäillä häpeällisiksi, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on todennut. Ihmiselle, joka jostakin syystä joutuu todistelemaan omaa tavallisuuttaan, säädyllistäminen on paljastusten välittämä operaatio, joka tekee ikävät asiat arkisiksi ja normaaleiksi.
                      Elämänmuodon kannalta tyypillinen suomalainen työtön ei juuri eroakaan virkamiehestä, papista, toimittajasta tai uusien alaluokkien tyyneyttä ääneen kummastelevasta sosiaalipsykologian professorista. Tulevaisuudelle asetetut toiveet eli olemassaolon vaihtoehdot ovat samat, jotka Käiväräinenkin mainitsee: kivampia vaatteita, ulkomaan matka, urheiluvälineet lapselle.
                      Myös Käiväraisen ankea kuva työttömän arjesta on suoraa jatkoa työelämän tavanomaistuneille kuvauksille. Työllisen ”uurastus” on muuttunut työttämän ”jaksamiseksi”, mutta jatkuva ponnistelu pitää yllä yhteyttä tapakristilliseen kärsimysetiikkaan.
    
Väkevä suudelma on pätevä kirja, selkeästi ja hyvin kirjoitettu, ja kenties juuri siksi tietyn taiteellisuuden turmelema.
                      Esteettisen laadun tunnistettavuus merkitsee samalla sovinnaisuutta. Taiteen sovinnainen syvällisyys korvaa läsnäolevan todellisuuden kauniimmilla tulevaisuuksilla ja moraalisen vastuun moraalisilla vertauskuvilla. Siksi Käiväräinenkin tyytyy esittämään hyväosaisille saman vaatimuksen, jonka nämä ovat perinteisesti esittäneet huono-osaisille: Teidän tulisi parantaa tapanne.
                      Kun reflektiivisen minän normi toteutuu esiintymistaitona tai kustannusopimuksina, se samalla rakentaa kuvitteellisen sillan aineellisesti etääntyvien yhteiskuntaluokkien välille.
                      Medioiden estradi, johon kirjallisuuskin kuuluu, on eräänlainen kurinpitomenetelmä. Televisiossa esiintyvää monitoroidaan ja kirjoittaja tekee tunnustuksen. Oman esiintymisen valvonta tai tunnesuhteiden kaunokirjallinen tarkastelu ovat yksilön keinoja palautua normiin, jonka poikkeama työtön on.
                      Kun Käiväräinen kertoo tapaamisesta presidentin kanssa, hän osoittaa että työtönkin osaa käyttäytyä ja puhua järkevästi. Tämä tavallaan riittää, sillä nykyaikaisena kansalaisena ja reflektoivana kirjoittajana Käiväräinen ei perää niinkään oikeuksia vaan tilaisuutta ilmaista itseään.

4 kommenttia:

  1. Sivuhuomio:
    Turku-tv:n ohjelma on nykyisellään varsin supistunut, eikä ole enää edes sillä nimellä tstv?), mutta ohjelmisto on varsin niukkaa. Treffilehti lopetettiin ja nykyisin paperilehden sisällä, josta johtuen esim. mielipidesivu on keskiviikkoisin vain puolet. Muutos ei ehkä ollut huono, joskin mielipidesivu puolitusta ihmettelen.
    Olen ollut kestotilaajana noin 25 vuotta, jolloin tilaushinta on säännöllisesti noussut. Nykyisin monesta on supistettu, mutta formuloista edelleen kirjoitetaan laveasti.
    Kritiikistä huolimatta tunnen että olen saanut rahoilleni vastinetta, mutta luultavasti levikki on laskenut, koska ystäväperheisiin ei tule enää lehteä, ei mitään päivälehteä!

    VastaaPoista
  2. Tämä on niin (helvetillisen) hyvä kirjoitus, kutoo yhteen (helvetillisen) hyviä asioita, että en ollut malttaa lukea kunnolla. Silmät melkein lensivät rivi riviltä, kappale kappaleelta, ja pysähtyivät viimeiseen kahteen sanaan: ilmaista itseään.

    Juuri näitä asioita, mitä tässä kirjoituksessa tulee esille, olen (olan takaa) miettinyt. Ja ne tekevät levottomaksi.
    Näitä samoja asioita (mutta täysin eri näkökulmasta ja suppeammin) käsittelee myös Kyösti Salomaa blogissaan otsikolla Kirja maksaa maltaita. Hän pohtii siinä onko sanan vapaus vaarassa. Se antoi lisää puhtia miettimiseen, mikä tässä eriarvoisuuden maailmassa on se pahin moka, josta kaikki paha saa alkunsa.

    Mielestäni se on raha. Toisilla on sitä enemmän, toisilla vähemmän, näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Mutta vosiko tuon lopun muuttaa. Näin on aina oleva pois! Sen tilalle mitä tahansa muuta. Pääasia, että siitä kävisi ilmi, että rahan vaikutusvallasta pitäisi päästä irti.
    Raha pitäisi lopettaa. Ei riitä, että sille annettaisiin eri nimi. Koko systeemi pitäisi muuttaa. Ei se ole välttämättä utopiaa. Joku viisas voisi kyllä keksiä keinon. Silloin ei olisi köyhiä eikä rikkaita. Ihmisiä ei tarvitsisi alistaa tai yrittää antaa ihmisarvoa köyhillekin. Kaikki ihmiset kokisivat oman itseisarvonsa, jolla ei olisi rahan kanssa mitään tekemistä. Hurskaissa puheissa tästä asiasta voidaan kyllä puhua, mutta siitä pitäisi jollakin tavoin kehittää teko. Ei sanoilla vaan teoilla saadaa jotain aikaan.

    Siksi ihmettelen, miksi kaikki ovat kyllä puheissaan valmiita parantamaan maailmaa, mutta teoissaan ei kukaan tosissaan ole valmis aloittamaan paremman maailman luomista ainakaan itsestään. Kaikille oma itse on se tärkein asia. Onko totta? (ainakin minun kohdalla, se on suurin ristiriita, joka aiheuttaa masennusta).

    Olisiko ihminen luotava uudestaan? Siihenkin löytyisi nykyään keinoja. Omenapuita jalostetaan. Jalostetaan ihmsiäkin! Olisin valmis koekaniiniksi, jos sellaisia tarvittaisiin.

    "ilmaista itseään" (kaksi viimeistä sanaa). Sitäkin jäin ihmettelemään. Mikä panee esim. minut kommentoimaan, vaikka tiedän, että halu ilmaista itseään ei ole kaikille hyväksi.

    Ja sitäkin minä ihmettelen, että miksi tuohon itsensä ilmaisemiseenkin on käytettävissä esteitä.

    Kysynkin suoraan tässä (kun en muistanut kysyä Salomaalta) miksi kommentti pitää joillakin bloggaajilla olla hyväksyttävänä ennen kuin se mahdollisesti julkaistaan? Liittyyko sekin jotenkin sananvapauteen?
    Tähän haluan vastauksen. Siis miksi? Nimimerkki: ei ymmärrä.

    PS. Ja tuo robotti-juttu. Kaiken kukkuraksi (tässäkin pitää vielä todistaa, ettei ole robotti, entä jos olen?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Liisu (ja Putte)!

      Tuo kommenttien hyväksyminen liittyy kai siihen että blogin pitäjällä lienee jonkinlainen vastuu julkaistuista kommenteista; siis ettei julkaista mitään asiatonta (juridisessa mielessä).

      Se on asiallisen kirjoittajan kannalta tietysti vähän harmillista, kun ei bloggaaja ole koko ajan tietokoneen tai älypuhelimen äärellä tsekkaamassa kommentteja.

      Jotkut bloggaajat antavat kommenttien tulla suoraan julki ja jälkikäteen hoitavat mahdollisen moderoinnin. En tiedä kumpi on viisaampaa.

      Noista robottihäkkyröistä olen aikaisemminkin Putelle ehdottanut että ottaa pois (minäkin otin), koska joskus kuvio on ihmisellekin liian hankala.

      Robottihäkkyrähän yrittää estää ettei kommentteja tule jostakin tietkoneohjelmasta eli ettei esimerkiksi mainoksia ilmesty kommentiksi.

      Poista
  3. Kyösti Salovaara,
    kiitos, että vastasit!
    Ihan järjellisiä syitä siis. Mutta vähän ikäviä kommentoinnin kannalta.

    Tuosta asiattomasta kommentoimisesta olen sitä mieltä, että sen verran aikaa viepää kommentin kirjoittaminen on, että tuskin kukaan tekee sitä huvikseen tai pelkästään häirikkömielessä.
    Voi olla, että olen liian hyväuskoinen, mutta kunnioitan sananvapautta. Ja arvostan sitä, että joku yleensä viitsii kommentoida.
    Mutta kunnioitan myös bloggaajia, jotka haluavat pitää blogiaan rauhassa, eivätkä kaipaa vuorovaikutusta.
    Se on jokaisen oikeus.

    Koska asia on epävarma, on ehkä syytä hillitä intoaan tuoda itseään esille, eli "ilmaista itseään". (Sic: tämän bloggauksen kaksi viimeistä sanaa.)

    Ja se on nyt sitten aivan varmaa, että en ole robotti. :)

    VastaaPoista