perjantai 7. syyskuuta 2012

Kommentti: ”Jäljen äänen” kriitikko-sarja



Penjami Lehdon suuri kriitikkosarja on saanut jatkoa (“suuri” viittaa hankkeen suunniteltuun laajuuteen, ei kriitikoiden henkisiin mittoihin). Ja näin perjantaina sitä ehtii hyvin kommentoida.

Kirjallisuusarvosteluita ja -blogeja lukee niin pieni joukko, että kaikki tuntevat toisensa vähintään homeeriselta epiteetiltä. Minun on nähtävästi ”kielteinen” kriitikko.
                      Toisinaan epiteetti määrää luentaa niin vahvasti, että Kyösti Salovaara arveli blogimerkintäni selkeyttä ja seikkaperäisyyttä viranomaistyylin parodiaksi, ja epäili siksi minun sortuneen älylliseen ilkeilyyn. Oikeasti yritin olla selkeä ja seikkaperäinen.
                      Sama arvelu sumensi Antti Nylenin arvostelukyvyn, kun hän kirjoitti Helsingiin Sanomiin esseekokoelmasta Turmio ja perikato (2009). Mainitsen esimerkin siksi, että Antti itse palasi asiaan tuoreessa blogimerkinnässä.

Kirjan nimiölehdellä, jossa omistuskirjoitukset ja kiitokset yleensä ovat, kerroin miten ystäväni Tapani Maskula on ollut minun kriitikkokouluni.
Päästessäni Uuden Suomen elokuvakriitikoksi vuonna 1988 halusin kirjoittaa elokuvasta kuten Maskula Turun Sanomissa: ytimekkäästi, yhteiskuntaan ja taiteenhistoriaan sitoen, tunnistettavalla lauseella ja johdonmukaisuudella. En usko, että ylsin siihen.
                      Kukaan ei ole kertonut minulle, että he ovat halunneet kirjoittaa kirjallisuudesta niin kuin minä. Mutta luotettava kolmas taho väitti, että Antti Nylen on halunnut. Antti itse sanoo saman pidättyvämmin, ironian takaportti avoimena:
                      ”Minulle Wilhelmsson on kuitenkin (tahattomasti ja ilman omaa syytään) opettanut, että tunteen- ja mielipiteenilmaisussa pitää yrittää olla selvä ja suora.”
                      Ei Hesarin arvio silti mikään isänmurha ole, vaan jokseenkin myönteisintä mitä Antti osaa kirjoittaa lihaa syövistä pakanoista. Tosin sanaa ”asiantunteva” käytetään sekä kirjaimellisesti (huolellinen, luotettava) että ironisesti (luulee itsestään liikoja), mutta ”ärsyttävän” merkitys on suunnilleen sama kuin Penjami Lehdon blogissa (Antista sitä olisi voinut olla enemmänkin, ”asiantuntevan” kustannuksella).
                      Kielteisimmät arviot saa Maskula, joka siis mainitaan vain nimiölehden kiitoksissa, ja kirjailija Pirjo Hassinen, jota ei kirjassa mainita lainkaan. Hassisen tuotannon Antin arvostelu yhdistää sanapariin ”tylsä vitsi”. Maskulasta Antti kirjoittaa seuraavaa:
”Maskula on niin huono kriitikko, että muiden on joko helppoa tai moraalisesti välttämätöntä olla parempia.”
Onneksi en kiittänyt nimiölehdellä äitiäni, kuten esikoiskirjoissa usein on tapana, sillä en haluaisi tietää mitä Antti ajattelee äidistäni. Sen sijaan halusin Helsingin kirjamessuilla tietää, mihin Antin ajatus ystävästäni perustuu.
Tuoreen blogimerkinnän mukaan Antti muistaa tapauksesta vain tämän:
”Yleisesti ottaen nettikeskustelujen jälkeen turhimpia ovat kirjamessukeskustelut, joissa on edellisiin nähden se etu, etteivät ne tallennu muualle kuin läsnäolijoiden muistiin, joka on lajillamme pettävä. Kerran Putte Wilhelmsson kysyi minulta kirjamessukeskustelussa, olenko idiootti. En nimittäin ollut ymmärtänyt oikein eräitä hänen kirjoittamiaan virkkeitä. Hänelle ei ehkä tullut mieleen seikka, joka minulle oli niin selvä, etten muistaakseni edes ottanut asiaa esille: vikaahan voisi olla paitsi minun älyssäni, myös hänen lauseissaan. Todennäköisimmin vikaa olikin molemmissa.”
Minä muistan tämän:
Esitin kysymyksen muodossa vaihtoehdot, joita en uskonut olevan kahta enempää. Joko Antti kykenee valottamaan letkauksen perusteena olevaan kotimaisen elokuvakritiikin tuntemustaan laajemmin sekä havainnollistamaan ystäväni huonoutta riittävin esimerkein. Tai hän on idiootti.
Silloin Antti valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, ja vastasi kysymykseeni seuraavasti: ”Mitä mieltä olette broilerituotannosta.” Uusi vastaus Antin blogissa ei enää ole yhtä autistinen.
Kun tapaus oli tuore, oli siitä raivoissani. Viimeksi tavatessa se ei enää tuntunut kertauksen arvoiselta, joten rupattelimme niitä näitä. Silti olen ilahtunut, että Antti nyt mainitsee blogissaan olevansa pahoillaan, vaikka erehdyksen omistamisen sijaan selittää sitä jo liikaakin.
Keskinäiseen kaunailuun ei siis ole aihetta, mutta oikeus piikittelyyn ei puoliinnu koskaan.
”Turha” ei ole Antilta tavaton tapa aloittaa blogimerkintä, toisinaan maailma omien välittömien intressien ympärillä on myös jotenkin ikävystyttävä tai tyhmä. Näin suhtautuessaan Antti näyttää varmasti ”kielteiseltä”, kuten minäkin ilmeisesti näytän, mutta kriittiseltä hän ei näytä siinä mielessä kuin minä kritiikin ymmärrän. Blogimerkintä kirjamessuista jatkuu:
”En muista, mitä vastasin. Ehken mitään. Se oli hyvin turha kirjamessukeskustelu, kuten eräs yleisössä ollut viisas kirjailijatuttuni keskustelun jälkeen minulle kertoi melkein nuhdellen. Itse kysymys kuitenkin oli täysin relevantti. Varmaan olen idiootti, aina välillä. Kukapa ei olisi.”
Niin, ”kukapa ei olisi”?
Antin itselleen armollinen muistikuva siirtää huomion pois hänestä ja kaikkiin muihin. Miten paavillista. Uudessa kommentissa minun happamaan palautteeseeni Antti ei hyväksi vastauksen luonnehdinnaksi ”pseudoskristillistä”. Mutta, jatkaakseni Antin suurpiirteisyyttä, eikö kaikki kristillisyys ole? Jumalan poissa ollessa kristityiksi ilmoittautuneet esittävät käsikirjoittamaansa näytelmää, ja vaativat, että me muut emme kohtelisi heitä ihmisinä vaan näytelmän roolihahmoina. Tai roolihahmoina näytelmässä nimeltä kirjallisuuskritiikki, jossa juontajan roolissa kirjamessuille tuleva Antti ei enää ole henkilökohtaisesti vastuussa siitä, mitä sanoi sanomalehdessä kriitikon roolissa.

Pidän tapausta yhtenä ja vain yhtenä esimerkkinä taktisesta moraalisesta tyhjiöstä, joka toisinaan leimaa sekä Antin essee-kirjallisuutta että muuta julkista esiintymistä: jos muu maailma ympärillä on paha (lihansyönti) tai turha (kirjamessukeskustelut), miksi hän olisi sille selityksen velkaa?
                                   Jos Antin epäonnisimmat yritykset esiintyä armottomana kriitiikona ovat jotenkin minun vaikutustani, olen siitä pahoillani. Jos Antin tapa nähdä ajatukset ympärillään hänen omaa ajatusmaailmansa alhaisempina, ja tästä seuraava tapa käyttää sanaa "moraali" asiayhteyteen sopimattomalla tavalla, ikään kuin se automaattisesti olisi osoitus kirjoittajan kohotetusta perspektiivista, olen siitä hyvin pahoillani.                                                      Sivulliseen ystävään kohdistettu yksittäinen, näsäviisas lause on myös esimerkki arvostelusta, jota en selvästikään kestä enkä voi sietää. Mutta onko se esimerkki paljon puhutusta ilmiöstä, jonka mukaan kriitikko on aina herkkänahkainen eikä kestä kritiikin kritiikkiä?
                      Älkää pakottako minua esittämään ”oletko idiootti” –kysymystä uudelleen, vaan ajatelkaa itse.  Uskotteko oikeasti, että kriitikko, joka vastaa häntä ärsyttäneeseen palautteeseen, vastaa siksi, ettei hän ”kestä” ärsyyntymistä? Uskotte oikeasti, että kriitikoista esimerkiksi minä luen Coetzeen romaaneja, katson Hanekenin elokuvia tai kuuntelen Schnittken jousikvartettoja, koska haluan aina takapuoleni alle höyhentyynyn ja korvaani kuiskuttelua, jossa imarrellaan porvarillista elämäntapaani?
                      Jotkut tietysti haluavat, ja yleensä ne samat ihmiset, jotka kutsuvat sählyä ”salibandyksi”, strippausta ”burleskiksi” ja luulevat pohjoismaisia dekkareita ”yhteiskuntakriittisiksi”. Ja samoille ihmisille tämä viimeinen lause on taas todiste kriitikon ”kielteisyydestä”, koska se loukkaa lukijoita. ”Lukijoita”?
No, julkisesta keskustelusta päätellen lukijoiden herkkänahkaisuudelle vetää vertoja vain sotaveteraanien herkkänahkaisuus, joten satunnaisia loukkauksia ei normaalissa keskustelussa voi mitenkään välttää. Siksi on parempi palata alkuun, kriitikon epiteettiin.
Toisinaan epiteetti määrää luentaa. Toisinaan se tarjoaa kätevän teeman, ”ilmiön”, kuten journalismissa on tapana sanoa.
Ei Lehdonkaan blogimerkintä käsittele suhdettani fantisointiin kotimaisessa kirjallisuudessa tai muihin poikkeamiin perinteisen modernismin todellisuuskäsityksestä. Se käsittelee kielteistä kritiikkiä. Siksi esimerkki on Vainonen. Jos esimerkki olisi ollut Hesarin arvostelu Hotakaisen Sydänkohtauksista (1999), tai eriskummallisuuden elementeistä Sirolan tai Skiftesvikin kirjoissa, tulkintaa ”maustani” pitäisi säätää jonkin verran (ei kuitenkaan ylikansallisen fantasia-genren osalta).
Listaa voisi jatkaa, ja käännöskirjallisuuden osalta hyvinkin pitkään, mutta mennään seuraavaan kysymykseen: jos ”kielteinen” kriitikko on Lehdon valitsema teema, onko sille silti olemassa tilastollista perustaa?
Voi ollakin, kahdesta syystä. Kumpikaan ei liity kriitikon makuun, linjanvalintaan tai luonteenpiirteisiin, vaan päätoimisen kriitikon toimeentuloon ja sivutoimisen kriitikon epäjärjestelmällisyyteen.
Päätoimisena kriitikkona olen ottanut vastaan kaikki tehtävät, joita suinkin tarjotaan. Eikä kaikki ole hyvää, kuten kaikki varmasti tietävät. Sivutoimisena kriitikkona (nykypalkkioilla kukaan kriitikko ei ole "päätoiminen") en ole vieläkään lähettänyt Parnassoon syksyn toivelistaa, joten jos sieltä jotakin annetaan, niin tuskin parasta päältä.

9 kommenttia:

  1. Sivuhuomio:)
    Tapani Maskulan arvio Puhdistus-filmistä on Turun Sanomissa 7.9.12 sivulla 29, ja Maskula on ainakin romaanin ymmärtänyt, ja kirjoittaa mm. "Jokinen hyödyntää tätä yksinkertaistavaa kaavaa, jossa maailman rujoutta tuijotetaan sangen mustavalkoisesta näkökulmasta", mikä kirjan lukeneena, mutta filmiä katsomatta tarkoittanee, että henkilöiden motiivipatteristo on riisuttu, joka vie minusta teoksen psykologista tehoa, kuten Maskula hienommin ilmaisee :)

    VastaaPoista
  2. Tapaus Nylénistä: muistan lukeneeni tuon puheena olevan Nylénin arvion, ja siinä tuo Maskula-kommentti tökkäsi silmään. Ehkä se oli sillä tavoin johdonmukainen kylläkin, että Nylénillä on tapana - keski-ikäiselle miehelle tosin melkoisen pueriilin tuntuinen - huudahtaa erinäisissä yhteyksissä "NN on paska tyyppi!"-tapaisia toteamuksia. Maskulan kohdalla syitä voi olla vain kaksi: joko Maskula on joskun sattunut arvostelemaan kielteisesti elokuvaa, jossa on esiintynyt joku täysin tuntematon vegaani-poplaulaja, tai sitten Nylénin tarkoitus oli olla hauska/räväkkä. Lopputulos oli kuitenkin nolostuttava tyylirikko, eikä liittynyt edes arvosteltavaan kirjaan.

    Maskulahan itse asiassa, Kari Salmisen ohella, on ollut ainoita päivälehdissä näkemiäni elokuva-arvostelijoita, joiden jutuissa on ollut jokin substanssi. Laaja elokuvataiteen tuntemus yhdistyneenä selkeään ilmaisuun. Esimerkkinä tulee mieleen, kuinka aikoinaan, kun Mikael Fränti oli maan valtalehti HS:n elokuva-arvostelijana ja Maskula paikallisjulkaisu TS:ssa, ero heidän välillään oli kuin yöllä ja päivällä, Maskulan eduksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maskulan arvio Puhdistuksesta on siis Tusarissa (ks. yllä), Fräntin hänen blogissaan, minun sivulla on linkki blogiinsa Kino TV:hen. Arvioissa on eroa.

      Poista
    2. Kiitos vinkistä, DK.

      TS:n nettisivuilla ei ilmeisesti pysty lukemaan Maskulan tekstejä, paperilehteä taas ei ole käytettävissä.

      Fräntin blogiin sentään löytyi tie:

      "Sofi Oksasen romaanin filmisovituksen ohjaajaksi Jokisen valinta oli riski, mutta ei pidä piehtaroida ennakkoluuloissa. Jokinen sai yrittää. Ja todella valtavalla energialla hän on tehnyt töitä. Jos tällaisen teoksen on saanut aikaan, niin ohjaajassa täytyy olla paljon visuaalista lahjakkuutta."

      No, en hevin usko, että Maskula edes karmeimmassakaan krapulassaan, sovitun deadlinen painaessa vääjäämättä päälle kolmen minuutin kuluttua ja jutun ollessa kirjoittamatta, laskisi edes ns. hätäpaskana nimissään ulos tällaista...

      Poista
    3. Kiitos kiitoksista.
      Vertailemaan en lähde, mutta Puhdistuksessa on olennaista, mikä suhde Zaralla ja Aliidella on , ja miksi Zaran äiti on flegmaattinen ja miksi he ovat Vladivostikissa. Aliiden tarinan kautta asia selvenee.
      Tässä on paljon psykologisia vivahteita, joissa henkilöiden motiivit tulevat ilmi, voi miettiä molempien naisten valintoja, ja valinnan mahdollisuuksia ja niiden hintaa itselle ja muille. Samalla selvenee, miksi Aliiden taloa sabotoidaan, mutta selviää kuinka paljon todellisuudessa valinnan varaa oli.
      Filmiä en ole nähnyt, mutta liialla toiminnalla tämä jää helposti varjoon.

      Poista
    4. Varmaan ainakin osa tuosta Fräntin tekstin kökköydestä on puhtaasti stilististä tai kirjoitusteknistä laatua, tuon häneltä siteeraamani pätkän asiasisällön olisi voinut sanoa lyhyemmin ja jäntevämmin.

      Oksasen kirjaa en ole lukenut, Jokisen elokuvaa en ole nähnyt, joten en voi niistä sanoa mitään. Todennäköisesti elokuvan katson vasta, jos ja kun se tulee television ohjelmistoon eikä ole juuri silloin muuta tekemistä, Oksasen kirjan luen, jos luen, vasta muutaman vuoden kuluttua, kuten tämän hänen uusimpansakin. Oksasen tuotannon vaiheilla tällä hetkellä leijuva häly ja pöly on silloin laskenut jonkin verran ja vastaanottava mieli lukijalla ehkä silloin kirkas, pelvoton.

      Poista
  3. "Meidän tyylimme mestaruus on valhetta ja narrinpeliä, meidän maineemme ja kunniamme ilvettä, yleisön meille suoma luottamus perin naurettavaa, ja kansan ja nuorison kasvattaminen taiteen avulla on sangen uhkarohkea ja tuomittava yritys. Kuinka voisikaan soveltua kasvattajaksi se, jota alun alkaen, luonnostaan ja peruuttamattomasti kiehtoo turmio ja perikato?”

    Mainio tuo lainaus blogin alussa. Selittää paljon, mutta ei selitä, onko se satiiria vai ironiaa. Kallistun ironian puolelle.

    Kritiikkien lukijana olen nimittäin aina ajatellut, että kriitikko ei ajattele kritiikkiä tehdessään mitään muuta kuin kritiikkinsä kohteena olevaa teosta. Ja että hän kirjoittaa siitä oman mielipiteensä, joka valottaa tai pimentää teosta kriitikon oman tietoisuuden, huomioiden ja ajatusmaailman laajuuden pohjalta. Lisäksi siihen vaikuttaa hänen kokemuksensa ja näkemyksensä kritiikin kirjoittamisesta ammattilaisena.

    Kriitikon maailma saattaa erota paljonkin lukijan maailmasta. Jos menee koiranäyttelyyn, sen tuomariksi, on tiedettävä paljon koirista. Jos esiintyy arvostelijana esim. musiikkikilpailussa, oletetaan, että hän hallitsee musiikkimaailmaa monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti.

    Kirjallisuuskriitikon takana lienee oltava laaja kirjallisuuden tuntemus. Miten paljon kriitikon omat näkemykset vaikuttavat asiaan? Ihmisenä hänellä on satavarmasti myös omia mieltymyksiä ja oma elämänkatsomus. Kirjoittaako hän luonteensa sanelemalla tavalla? Vai pystyyko hän ajattelemaan asiaa itsensä ulkopuolelta?

    En usko lukijana että kriitikko kirjoittaa jo etukäteen päättävänä, minkä painotuksen hän kritiikilleen antaa.

    Uskon vilpittömästi, että kriitikko paneutuu tehtäväänsä huolella ja ammattitaidollaan. Ja että millä tuulella hän sattuu olemaan, hyvällä tai pahalla, ei ole vaikutusta, vai onko?
    Voi kuvitella, että jos on suunnattomasti ärtyneessä mielentilassa, tai jos huolet ahdistavat joka puolelta, ja koko maailma tuntuu helvetilliseltä paikalta, mutta juttu on saatava lehteen, maksoi mitä maksoi, on yhtäkkiä vaikea muuttua ja ajatella: "Pois tämä kaikki itsestäni, nyt on ajateltava pelkästään kohdetta, josta sanon rehellisen mielipiteeni". Onnistuuko se?

    Olen kuullut monen kritiikin kohteena olevan sanovan: "Sillä ei ole merkitystä, mitä toiset sanovat. En lue kritiikkejä. Minulle riittää se, että pyrin tekemään parhaani, enkä koskaan tunne pääseväni siihen, mihin haluaisin."

    Mutta. Jos kukaan ei huomioi julkisesti hänen työtään, on hän pettynyt, ihan yhtä pettynyt kuin kuka tahansa, joka tuntee saaneensa jotain aikaan. Täydellinen huomion puute tappaa hänen työnsä. Se voidan julistaa kuolleeksi.

    Senkin olen kuullut sanottavan: "Sillä ei ole väliä, onko kritiikki hyvä vai huono. Pääasia, että siitä kirjoitetaan."

    Ajattelen, että jokaiselle on tärkeää vastakaiku. Pienelle lapsellekin. Hän saattaa tuoda jonkun piirustuksensa aikuisen luo ja sanoa: "Eikö olekin tämä huono?" Ja odottaa kiitosta.

    Aikuinenkin odottaa palautetta työstään. Bloggaajakin?
    Varmaan. Jos hän on tehnyt parhaansa, eikä kukaan sitä edes huomaa, on hän pettynyt. Olenko väärässä? Pitääkö joku blogia vain itselleen? Ei haluakaan, että joku sitä lukee, vaikka vahingossa? En usko. Mutta voin olla väärässä.

    Siitä olen aivan varma, että kriitikon työ on tärkeä. Ja oli hän hyvä tai huono kriitikko, osa kiroaa hänen työtään, osa kiittää siitä.

    Mutta ilman kriitikoita ei maailma yksinkertaisesti tulisi toimeen! Olenko väärässä? Mutta oikeassa tai väärässä, sillä ei ole väliä. Minä uskon niin.

    Eläköön kriitikot!

    VastaaPoista
  4. Olet oikeassa: päähuomio blogimerkinnässäni ei ollut tuossa suhtautumisessa fantasian piirteiden sekoittamiseen ns. realistisemman kirjallisuuden perinteeseen. Aiheena oli kielteinen kritiikki.

    Tulkintaani yleensäkin negatiivisesta suhatutumisestasi tällaiseen "lajityyppiin" houkutti Turmio ja perikato -kokoelman essee, jossa perustelet kantaasi. Siinä eika selvästi kritisoit tätä monissa eri maissa alaa vallannutta ilmiötä. Ehkä yleistin liikaa käsittäessäni tuomiosi koskevan kotoisiakin "kummailijoita".

    Kritiikkejäsi aika paljonkin lukeneena olen käsittänyt, että et ole mikään ehdoton realismin nimiin vannova. Viittaukseni kirjalliseen makuun ei myöskään tarkoita mitään elitistä, ns. paremman kirjallisuuden palvontaa (heitäkin kirjallisuuden harrastajista löytyy). Tarkoitan maulla sitä, että kriitikkona sinulla tuntuu olevan hyvin vahva, omakohtainen ja tradition tuntemuksenkin kautta perusteltu näkemys siitä, milloin teos on hyvä ja milloin huono.

    Se on oleellista kriitikolle - mutta toki kritiikkejä voi rakentaa muustakin näkökulmasta, esimerkiksi tutkimalla teoksen lähtökohtia tai pohtimalla sen yhteiskunnallista merkitystä (esimerkiksi Sofi Oksasen uusin: kiinnostavinta ja tärkeintä sen kohdalla ei enää ole teoksen kaunokirjallinen hyvyys/huonous/).

    Toisin sanoen, olen lukenut sinulta kritiikkejä myös viihteellisimmästä kirjallisuudesta ja lukuromaaneista, joihin puritaani Houellebecqin (masentavaa, taas oli pakko tarkistaa oikeinkirjoitus, en opi ikinä ...) ja muutaman muun nykykirjailijan nimiin vannova ei tarttuisi. Enkä näe heidänlaistensa valinnassa mitään pahaa: toki joukossa voi olla teeskentelijöitä, mutta muuten oletan, että heillä ei ole todellista valinnanvaraa - kirjallinen maku on muodostunut niin valikoituneeksi, että mikään muu ei tyydytä.

    Esimerkiksi Boris Akunin dekkarista kirjoitit joskus kiittävästi, on jäänyt mieleen koska itsekin pidin hänen tyylistään. Ja vaikka esimerkiksi Sarah Watersin Silmänkääntäjään suhtauduit kriittisesti (mielestäni huomiosi siitä olivat hyvin peruseltuja, luin tuon kritiikin jostakin nettiarkistojen kätköistä vasta äskettäin), rivien välistä olin lukevinani, että lajityypissään pidit sitä ihan kelpo kirjana.

    Arvottaminen on omasta, lukijan näkökulmastani, se klassinen ominaisuus, joka tekee kritiikistä Kritiikin. Ja kuten postauksessasi toteat, hyviä kirjoja on vähän - silloin tulee väistämättä kirjoittaneeksi kielteisiä arvioita. Mikäli ei tingi periaatteeistaan.

    En kuitenkaan suostu vaihtamaan näkökulmaani. Kyllä minun mielestäni tieynlainen ehdottomuus kriitikkoudessasi nousee esille tässä melko pienen kirjallisuuskulttuurin maassa. Samaa voi lukea vaikkapa Arto Virtaselta, johon viittasi omassa blogikirjoituksessani. Ei se ole mikään homeerinen rakennelma.

    - Tämä Kritiikkiä-sarjani on jonkinlainen yritys nostaa esille kritiikin piirteitä, teemoja. teen sen esittelemällä kriitikoita omasta näkökulmastani. Saatan siis mennä joissakin tulkinnoissani pahasti metsään (ja luultavasti menenkin) mutta toivottavasti en ihan kaikissa. Jos haluaisi kirjoittaa ihan puhtaita muotokuvia kriitikoista, niin silloin tietysti voisi olla järkevä tehdä se haastattelun kautta. Silloin koko jutun luonne kuitenkin muuttuisi, siihen tulisi mukaan kriitikon oma näkökulma.

    Yhden kysymyksen rohkenen silti tässä esittää. Kirjoitat tuossa esseekokoelmassasi myös runouden kritiikistä. Olet myös opettanut kritiikin kirjoittamista, ja aiheena on ollut myös runokritiikki. Yritin kovasti löytää kirjoittamiasi runokritiikkejä, mutta en luultavasti osannut etsiä oikeista paikoista. Oletko kirjoittanut niitä viime vuosina?

    VastaaPoista
  5. kyllä pitäisi tietää sählyn ja salibandyn ero kun siitä kirjottelee t: lennikalle

    VastaaPoista