tiistai 28. elokuuta 2012

Eurooppalainen ihminen, kotoisin Suomesta: Jukka Pakkanen 70 v.



Kirjailija Jukka Pakkanen täyttää tänään 70 vuotta. Onnittelut Italiaan, jossa juhlat kuulemma vietetään.
En ole kirjailijaa tavannut, mutta kerran kävimme mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Jalkapallosta ja kilpapyöräilystä en osaa sanoa mitään, ja uskontoa kannattaa yleensä välttää, mutta Pakkasen elämän ja työn intohimoista eurooppalainen eksistentialismi on tutumpi. Kirjallisuus yhdistää sukupolvia.
Viimeksi lienen lukenut Pakkasta viran puolesta, kirjallisuustoimikunnan jäsenenä. Muistikuviin paremmin painuneet kaksi teosta (kotikappaleissa alleviivauksia) ovat vuosikymmenen takaa.
Koneella oli myös valmista, julkaisematonta tekstiä Pakkasesta, jota vähän laajensin. Helsingin Sanomien tilaama Tristanin arvostelu jäi aikoinaan jalkoihin, kun Antti Majander alkoi pontevasti ajaa minua ulos lehdestä. Tilalle otettiin Jukka Koskelaiselta uusi arvostelu, jonka voi lukea tästä, jos kriitikkotyylien vertailu kiinnostaa.
Google blogspotin tilastotietoja lukiessa muuten huomasin, että joku oli löytänyt tälle blogille käyttämällä hakusanoja ”Antti Majander tyhmä”. Ajattelin vain mainita.

Aiheet Pakkasen novellikokoelmassa Marianzan raitiovaunut (2000) liittyvät järkytyksiin ja kriiseihin. Kertojat pohtivat omaa tai läheisen kuolemaa. He kärsivät syyllisyyttä tai yrittävät keventää taakkaansa kaunalla.
Kukin tarina kuuluu osaksi jotain suurempaan tarinaan, jonka vähäisiä jälkijäristyksiä ne itse ovat. Mielisairas äiti tai terroristin murhaama isä mainitaan sivumennen. Lomaromanssin kokeva italialainen Interin kannattaja kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta henkilöltä kuin hänen melankoliaa poteva suomalainen poikansa, ja harmillisesti Pakkanen keskittyy jälkimmäiseen.
”Kirjoittaessani olen oppinut välttämään suuria sanoja”, väittää niminovellissa vilahtava tuntematon kirjailija: ”Elämässä se onnistuu huonommin.”
Nähtävästi Pakkanen pitää ensimmäistä lausetta sanataiteilijan yleispätevänä ohjeena ja jälkimmäistä ihmisen ikuisena osana. Tasapainoilu niiden välillä johtaa muun muassa novelliin, jonka turtunut, unenomainen kulkija toteaa vasta viimeisellä sivulla, ettei hänellä ole ”enää” syytä vihaan eikä häpeään. Kas vain. Kielen hienovaraisesta neuvottomuudesta vakuuttunut kirjailija toimii oman itsensä selittäjänä.
Kuningashetket löytyvät novellista Andrean putoaminen. Se on rohkeammin kirjoitettu kuin muut. Andrea on livennyt jalkapallostadionin kaiteelta, mutta kukaan ei tiedä, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko.  Jälkeenjääneet kirjeet viittaavat molempiin, mutta ne herättävät silti pientä toiveikkuutta yleisen alakulon ja itseensä käpertymisen keskellä.
Samalla Andrean yksinpuhelun on lupa näyttää mihin kieli pystyy, eikä vain murehtia mihin se ei pysty. Pakkanen ristivalottaa vähäpätöisiltä vaikuttavien kohtausten kerroksisuutta, kun taas muissa novelleissa hän keskittyy suurellisten seikkojen ironiseen latistamiseen. Ihmiselämän suurista kysymyksistä ”yksinäisyys” mainitaan heti novellikokoelman ensimmäisellä sivulla, ”kuolema” vasta toisella. Kulttuuripiireissä tätä kutsutaan rytmitykseksi.
”Luulenpa, että yksinäisyyden kokeminen on yksi arkkitehtuurin peruselämyksiä”, kirjoitti taannoin professori Juhani Pallasmaa. Hänen mukaansa rakennettu kaupunkimaisema saa aikaan voimakkaita yksinäisyyden ja hiljaisuuden aistimuksia täysin riippumatta ihmisten määrästä tai melusta.
Pakkasen henkilöt sopivat Pallasmaan ajatuksiin. He ovat tietyn kaupungin ympäröimiä. Niminovellissa Pakkanen alleviivaa tätä sommittelua tekemällä kertojastaan kaupunkitutkijan.
Pakkasen modernistiset haamut vaeltavat ensin vieraassa kaupungissa ja lopuksi muistojen kaupungissa, mutta psyykkinen rajoittuneisuus, vaitiolon metafora tai ilmaisuasteikon kadotettu luonnollisuus eivät täsmennä tekijän päämääriä. Proosan suggestiivisuus ja aforistisuus osoittautuvat myös melko jäykiksi keinoiksi.
”Elämä on poikkeustila, häiriö olemattomuudessa”, Pakkanen kirjoittaa. Mietelmä tavoittaa vain sentimentaalisen mielikuvan ääripäät, jotka sitten kätevästi kumoavat toisensa. Näin kirjallisuuden tehtäväksi näyttäisi jäävän kieleen juuttuneiden muotojen myötäily.
Heikompina hetkinä Pakkanen on sydämen kemisti, jonka mielestä tunteiden laimentaminen ja mittaaminen on niiden tietoista tarkastelua kirjallisuuden keinoin - surua koetaan hänen novelleissaan ”hiukan”, samoin pettymystä.
Etevimmillään hän myöntää, ettei oikeastaan tiedä, mitä toiset ihmiset vastuksia kohdatessaan tuntevat tai uskovat tuntevansa.
Niinpä Marianzan raitiovaunuissa puhutaan paljon myös selittämättömästä tyytymättömyydestä ja epämääräisestä huimauksesta. Kyse on kirjailijan vilpittömästä yrityksestä tallentaa lauseen silmänräpäyksessä se, mitä hän ei itsekään vielä näe.

”Kutsu minua Tristaniksi” olisi kyseenalainen alkulause romaanille, jossa merellä, matkanteolla ja symboleilla on suuri merkitys. Jukka Pakkasen ratkaisu on parempi: ”Nimeni ei ole Tristan.”
Viittaus Herman Melvillen Moby Dickiin olisi mahtailua. Viittaus sveitsiläiseen Max Frischiin on silmänisku. Modernismin klassikoihin kuuluva Minä en ole Stiller (1954) ei ole avain Pakkasen Tristaniin (2002), mutta se on kuin sanakirja, jota ilman Pakkasen vanhahtavaa tyyliä epäilevä lukija ei ehkä pärjää.
Molemmat romaanit alkavat vankilasta, jossa kertoja yrittää oikaista väärinkäsityksen. Vangitun ja kuulustelijoiden suhdetta olennaisempaa on kertojan ja lukijan välinen suhde. Siinä epäusko kasvaa. Frischin Stillerin selitykset ovat epäuskottavia. Hän pettää tuomareita. Myös Pakkasen Kristian Holm pettää, mutta enimmäkseen itseään.
Nimeään notkeasti vaihtavaa Holmia vaivaa sama pysyvien ja ehdottomien roolien epämääräinen pelko kuin itsensä kieltänyttä Stilleria. Yhteisö ja ihmisten väliset suhteet edellyttävät tunnistettavuutta ja ennustettavuutta. Mutta jokainen selittävä ele, jolla Holm yrittää mahduttaa itsensä kielen tai tiedostavan minän sisään, tuntuu jonkin vielä lausumattoman tai mahdollisen hylkäämiseltä.
Työkseen Holm myy merihenkistä rihkamaa kalliiseen hintaan. Hän on siinä taitava, mikä on vain omiaan lisäämään halveksuntaa kaikkia ja kaikkea kohtaan. Joustava moraali, inhimillinen heikkous ja kaiken väärennettävyys ketjuuntuvat maailmankuvaksi, joka vuoroin kuvottaa ja turruttaa Holmia itseään.
Muistikuvissa Holm hakee neuvoa kuolleelta isoisältä, joka käski puhdistaa pöydän, ja sanoi ettei ”miehestä jää jäljelle muuta kuin teot”. Mutta Pakkasen ankarassa subjektikäsityksessä ”muisto” ei ole jotakin persoonasta ja nykyhetkestä erillään olevaa vaan niiden rakenneosa: ”Se oli minä, se on minä.” Holmin mielen syvyyksissä ei ole erillistä sielun sopukkaa, jota hän voisi kuunnella avuttomuudessaan, eikä myöskään toisten läsnäoloa, johon hän voisi vedota puolustuksekseen. Hän on yksin, eikä tiedä mitä tehdä.
                      Kolmekymppisenä esikoiskirjailijana Pakkanen sai J.H. Erkon palkinnon romaanista Koko maailman meno (1972). Tuolloin Holmin voimattomuutta ja tarkoituksettomuutta olisi vielä sanottu ”vieraantuneisuudeksi”. Se tarkoitti kielteistä tunnetilaa, jossa yksilöllisyys katoaa ja ihminen joutuu ulkoisten voimien ohjailtavaksi. Lopulta hän ”esineistyy” yhteiskuntakoneiston osaksi.
                      Nykyisin puhutaan ”syrjäytyneisyydestä”. Se tarkoittaa kielteistä tunnetilaa, jossa ihminen on menettänyt ulkoisista voimista riippuvaisen sosiaalisen asemansa ja identiteettinsä. Toisin sanoen postmoderni suoriutuja toteuttaa itseään aineellisissa askareissa ja keskinäisessä elintasokilpailussa, joita moderni etsijä vielä piti vapautensa kahlitsemisena? Asia ei ehkä ole aivan näin yksinkertainen.
                      Postmodernilla ihmisellä, jos sellaisia on, väitetään olevan lukemattomia vaihtoehtoja, joita hänen moderni kantamuotonsa ei olisi osannut edes kuvitella sodanjälkeisen Euroopan epävarmuudessa ja niukkuudessa. Siksi optimistit arvelevat ihmisen vapauden lisääntyneen, vaikka samalla ovat lisääntyneet myös ”uskomukset, lait, kojeet ja koneistot”. Niillä filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre tarkoitti porvarismin kulttuuris-teknistä apuvälineistöä, joka muuttaa inhimillisen olemassaolon valinnat jonkinlaisiksi valintoja näennäisesti edeltäviksi ja pakottaviksi muka-realiteeteiksi.
Näin valheet tai laiminlyönnit voidaan kieltää vetoamalla olosuhteisiin, kuten itsekäs Estelle tekee Sartren Suljetuissa ovissa (1944), tai ruumiiseen, joka kriittisellä hetkellä petti sisäisen minän, kuten pelkurimainen Garcin selittelee samassa näytelmässä.
                      Pakkanen ei ole optimisti eikä postmodernisti. Hänen ohuesta, kliinisestä proosastaan erottuu lähinnä ihmisen irrationaalisuus ja koneiston ohjaus. Seksi ja kauppa. Kirjailijan vertauskuvina ne eivät aina toimi toivotulla tavalla.
                      Holmin ivalliset huomiot liikemiesten mauttomuudesta ja heidän vaimojensa helppoudesta saavat hänet vaikuttamaan roolipeleihin pakenevalta ihmiskuorelta. Kuten oli kai tarkoituskin. Mutta Pakkasen ne saavat hetkittäin vaikuttamaan puritaanilta, joka ei osaa suhtautua luontevasti naisiin, homoseksuaaleihin eikä tavalliseen myyntityöhön. Mikä ei varmasti ollut tarkoitus. Eikä totta.
                      Seksi kaiken kattavana ahdistuksen lähteenä tuntuu helpolta ratkaisulta romaanissa, jossa melkein kaikki muu tehdään lukijalle vaikeaksi. Kun homomies esittää tarjouksensa, itseinhossa rypevälle Holmille avautuu mahdollisuus alennustilaan, josta ei enää olisi paluuta. Ei tämäkään metafora ole aivan onnistunut, vaikka tietysti kertomataiteissa yleinen. Hirveän heteronormatiivinenkaan se ei ole. Rekisteröidyssä parisuhteessa tietääkseni elävän Sami Hilvon romaanissa Viinakortti (2010) homomiehen irtosuhteet ovat yksilön alennustilan merkki, ihanteellisempana esitetään isoisän ja toisen miehen rakkaus, jossa pidettiin arasti kädestä.
                      Rajojaan Pakkanen kokeilee muutenkin, varsinkin katolisella symboliikalla. Se ei sinänsä tarkoita mitään, minkä esimerkiksi kriitikko voisi avata esiin kirja-arvostelussa. Mutta se viittaa johonkin, jonka romaanin lukijan tulisi tajuta, vaikka ei voikaan sitä selittää.
Hämärä ja epämääräinen, joka panee mielikuviin ja sanoihin tukeutuvalle ajattelulle vastaan, on jonkin todellisen olemassaolon laadun aistimista, kirjailija inttää Frischin ja Sartren perinteitä kunnioittaen. Ne ovat osa Pakkasta askarruttavaa modernistista sieluntuskaa, joka monelle nykylukijalle lienee kuin vierasta kieltä.

Kun kommunikaatio tämän johdosta alkaakin takkuilla, lukija joutuu kyselemään: missä vaiheessa kertojan houre sekoittuu kirjailijan hapuiluun?
Vaikea sanoa. Pakkasen änkyrämodernistisiin perusvälineisiin kuuluu nimittäin myös puhtaan muodon ihanne. Siinä kirjailijan lause on ilmaisua sen itsensä vuoksi eikä jonkin romaanin ulkoisen ajatuksen kopiointia romaanin sivuille. Kuten muiden muassa Alex Matson ja José Ortega y Gasset ovat opettaneet.
                      Tristanin muodon kannalta olennaista ei siis olisi sanojen ja kuvien selitettävyys, vaan se, että vain nämä sanat ja kuvat kelpaavat. Kun lukija kysyy, mitä kirjailija tarkoitti, hän esittää ongelman, jota kirjailijalle ei enää ole olemassa. Taide edeltää vastaanottajan pohdintaa. Se ei kerro miten Holmin tulisi elää. Sitä vastausta ei ehkä olekaan. Ei ainakaan sellaisessa muodossa, jonka voi toistaa poliisin kuulustelussa, kuten Holm yrittää osoittaa. Tai oikeuden pöytäkirjassa, kuten Stiller tähdensi.
”Kenties elämä, todellinen elämä onkin yksinkertaisesti sanaton”, Max Frischin Stiller huokaisee käräjäsalissa: ”Siitä ei myöskään jää jäljelle kuvia, herra tuomari, ei kerta kaikkiaan mitään kuollutta!” Tristanin lopuksi tuuli vie rannalla viittilöivän tumman hahmon äänen, ja Holm katoaa jäiselle merelle.
                      Pakkasen lause on samaa tavoittamattoman tavoittelua kuin Frischin lause. Mutta sitä edeltäneet kertomisen ratkaisut vievät sanojen lisäksi mukanaan myös osan elämän mausta. Niin Holmin kuin lukijankin suusta. Romaanina Tristan on periaatteessa käsitettävissä. Se kytkeytyy eksistentialistiseen itsetutkiskeluun, jonka keinoja ei varmaankaan ole vielä käytetty loppuun. Mutta Holmin tarina ei aina ole myötäelettävissä, vaikka sillä ja lukijan arjella olisikin monia yhtymäkohtia.
                      Hiottu romaani, joka on näin valmis olemaan väärinymmärretty, tuo mieleen Estellen itsepetoksen Sartren näytelmässä: Tristan suorastaan tekeytyy ”olosuhteiden” - lukijan kärsimättömyyden, kustannusmaailman trendien ja valtamedian populistististen kulttuurilinjausten - uhriksi. Lopputulosta voisi sanoa myös tinkimättömäksi. Mutta siitä sisäisen elämän kuolemisesta, joka jättää yksilön ulkoisten koneistojen ja symbolien riepoteltavaksi, olisi kai yhä mahdollista kertoa vielä välittömämmin.

7 kommenttia:

  1. Tervehdys.

    Omat juhlaterveiseni "lähetin" Jukka Pakkaselle viime viikolla blogini "Nyt alkoivat pyöräilyn juhlaviikot - Vuelta, Hemingway ja Pakkanen" (http://kyostisalovaara.blogspot.fi/2012/08/nyt-alkoivat-pyorailyn-juhlaviikot.html) tunnelmin.

    Putella ja minulla on näköjään "yhteinen kokemus" Jukka Pakkasen romaanien arvostelemisessa. 80-luvun alussa kirjoitin negatiivisen arvostelun Parnassoon Pakkasen kirjasta Aureksen tapaus. Päätoimittaja ei hyväksynyt negatiivista arvostelua - hän sanoi hoitavansa kirjailijoiden työsuojelua - ja juttuni tilalle hän tilasi suopeamman.

    Keneltä - sitä en muista.

    Siitä alkoi erimielisyyteni Juhani Salokanteleen kanssa ja kolmen kiistatapauksen jälkeen lopetin kirjoittamisen Parnassoon.

    En tiedä kuka hävisi ja kuka voitti.

    miettii jalkapalloa katsoessaan Kyösti

    VastaaPoista
  2. Kirjailija Jukka Pakkanen, näin maallikkona voin sanoa, on tehnyt enemmän eurooppalaista valistustyötä suomalaisessa miesväestössä tuoden esiin intomielisesti Italian kulttuuria, Interin jalkapalloa, ja ammattipyöräilyä sen hyviä puolia.

    Nykyisin hänen työtään jatkaa pyöräilyn lähettiläänä Peter Selin, jonka kielitaitoa ihailen, luultavasti osaa espanjaa, italiaa ja ranskaa. Hän myös valottaa kaikki Ranskan maaseutujen linnat ja paikat, osan tiedosta hän luultavasti kuitenkin etsii ennakolta.

    VastaaPoista
  3. Kyöstille vielä...

    Ei Tristanin arvostelu minusta ollut kielteinen. Eikä ollut Pakkasestakaan, kun sen hänelle lähetin (siitä puhelinkeskustelu).

    Antin motiivit tekstin pudottamiseen olivat toiset. Siitä oli jo puhetta aikaisemman merkinnän kommenteissa ("Kodinkonekauppais krijallisuskriitikkona").

    Sen sijaan TS:n entinen kulttuurin esimies ja nykyinen toinen päätoimittaja Riitta Monto pudotti pois 2 arvostelua joista toinen oli neutraali ja toinen kielteinen. Eivät kuulemma vastanneet sanomalehden "laatuvaatimuksia", joita Monto oli tietysti pätevä arvioimaan, koska radiotyön ohella oli ollut myös Salon Sanomien kesätoimittaja.

    Em. väitöskirja ja romaani olivat Riitta ja Olli Jalosen, mikä TS:n muun toimituksen minulle kertoman tiedon mukaan ei ollut outo yhteensattuma:

    Monto tutustui rouva Jaloseen, kun olivat molemmat YLEssä, ja ovat olleet perheystäviä siitä lähtien.

    Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että pomot ennakkotarkistavat mitä heidän kavereistaan kirjoitetaan, mutta voisiko saada etukäteen kaverilistan, niin kriitikko välttyisi tulehtuviin väleihin johtavilta ristiriidoilta.

    VastaaPoista
  4. Mailiin tuli viesti uudesta Turmiosta ja perikadosta.

    Tulin tietysti heti kun sen huomasin, lukemaan uusista Turmioista ja perikadoista, sillä, paitsi, että olen kiinnostunut tästä blogista, tämä aihe on minulle ajankohtainen ja sopii mielenmaisemaani.

    Luin myös upotetun linkin päässä olevasta Pakkasesta ja Koskelaisesta.

    Pakkasesta minulla on ennestään melko hatara käsitys. Yhden kirjan olen häneltä joskus lukenut. En muista enää edes sen nimeä, mutta jalkapallosta siinä puhuttiin.

    Tämän blogin kirjoittaja ja myös Koskelainen täydentävät aukkoa Pakkasen ja minun, lukijan, välissä.

    Kun vertaan Koskelaisen ja Wilhelhelmssonin käsityksiä Pakkasesta kirjailijana, voi heti sanoa, että Koskelainen antaa selkeän ja paljon lyhyemmän kuvan asiasta. Kuvaus on ohut. Pidättelevä.

    Wilhelmsson antaa tulla oikein "isän kädestä"!
    Jos ottaisi esimerkin naisten käsitöistä (joita en harrasta muuta kuin virkkaamalla sanoista lauseita jotenkin tökeröllä tavalla) sanosin, että Koskelainen virkkaa ketjusilmukoita, kun taas Wilhelmsson kutoo kokonaista kuviollista villapaitaa.
    Eli toisin sanoen. "Juoksin" Koskelaisen kritiikin läpi hengästymättä. Kun taas Wilhelmssonin kritiikkiin liittyvää kirjoitusta ratkoin kuin ristisanatehtävää. Aivosolut tiukoilla. Yksi oikein kaksi nurin. Eli melkein jokaista lausetta seurasi perääntyminen, josta sain uutta vauhtia. Etenin siis hitaasti. Mutta se kannatti. Tulo maaliin oli juhlava ja tunsin tyydytettyä voimannousukaipaustarvetta.

    Olen alkanut miettiä, miksi yleensä haluan kirjoittaa kommentteja. Vastaus selkeni tällä erää. Kommentointi on minulle niskapainia itseni kanssa. Taustalla pitää olla teksti, joka innostaa. Muuten häviän itselleni ja luikin häpeissäni tieheni. Tällä kertaa teksti voimistutti. Ja poistun paikalta jotain arvokasta saaneena.

    Yhtään en ajattele, miltä tekstin tekijästä tuntuu. Saattaa olla että hän sulkee ovensa, kun näkee minun lähestyvän. Mutta ei se minua haittaa. Sama paini itseni kanssa jatkuu myös oven ulkopuolella. :)
    Hullua, myönnän.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittajan ja toimittajan suhde on aina enempi vähempi problemaattinen, ainakin siinä mielessä että kirjoittaja todella toivoo että jutun lehteen paneva taho on fiksumpi ja kaikkitietävämpi kuin mitä kirjoittaja itse on. Sitten kun tuo taho käyttää valtaansa, kirjoittajaa potuttaa.

    Koska taaksepäin on pitkä matka, on vaikea sanoa riitauduinko Salokanteleen kanssa lapsellisuuttani vai aiheesta. Parnasson linja oli (on ehkä vieläkin) ettei suomalaisia kirjailijoita haukuta ja sitä minä en tajunnut. Olin Demarin palstoilla tottunut räksyttämään kaikelle mikä liikkuu ja varsinkin semmoiselle mikä pysyy paikallaan.

    Mutta se harmitti eniten kun kirjoitin Eila Kostamon romaanista erittäin kehuvan jutun, niin lehti hyllytti sen siksi että kehuin väärällä tavalla (moittimalla Hannu Salamaa ja Olli Jalosta).

    En tiedä miten jääviyteen pitäisi suhtautua. Kirsi Hietanenhan pohti blogissaan voiko tutun kirjailijan teosta arvostella lainkaan. Kuka on tuttu? Se jonka kanssa puhuin kirjamessujen aikaan käytävällä, se jonka kanssa join lasin viiniä vai se jonka kanssa ryyppäsin koko illan? Aviopuolison - jos sellainen on - kirjasta ei kai parane kirjoittaa?

    Läpinäkyvyyttä silti tarvitaan. Voisiko jutun lopussa lukea "perheystävä", "yhden kaljan tuttu", "sänkykaveri", "vihamies" jne?

    Mitä Pakkaseen tulee Jokke asettaa kehyksen kohdalleen.

    Muuten, kun kirjoittaa blogiin, joskus toivoisi että joku muukin lukee sen ennen julkaisemista. Tuo häkkyrä (jonka poistin tänään omasta blogistani) ei oikein riitä. Se ymmärtää huonosti Suomea.

    VastaaPoista
  6. Hauska kommentti! Tässähän saa hienokseltaan kurkistaa esiripun taakse. Pääsee tietämään kriitikosta ihmisenä. Se tosiaan tahtoo lukijalta joskus unohtua.

    Minulla on yksi tuttu kriitikko, jonka kanssa olen livenä keskustellut. Se tarkoittaa, että minä kuuntelin, hän puhui. Hän puhui niin korkeakulttuurisesti, että olin lumoutunut hänen tavastaan luonnehtia asioita, vaikka en kaikkea edes ymmärtänyt. Hänen puheensa oli kuin loistava pilvi pään yläpuolella, jota kohti henkeni yritti kurottautua.
    Kysyin, miten on mahdollista, että hän pystyy näkemään taideteosten läpi ja kirjoittamaan niistä niin vivahdusrikkaasti, että pää menee pyörälle silkasta ihmetyksestä. Ja tuntuu että joskus hänen sanansa luovat kokonaan uuden teoksen, paremman, kuin se mikä on tarkastelun kohteena. Hän vastasi vaatimattomana: "Se käy minulta jo rutiinilla."
    Hänen kritiikkinsä oli yleensä positiivisvoittoista.

    Seppo Heikinheimon musiikkiarvostelut olivat minusta hauskoja niiden ilkeyden takia. Hänen kritiikkinsä oli terävää ja muistutti suuresti saksalaisen kolleegansa Thomas Bernhardin kirjallista tuotantoa. Oli Mätämunakin hauska lukea. Mutta miten paljon tragiikkaa heidän kummankin elämään mahtui, siitä sai kuulla vasta jälkeenpäin.

    En pidä ilkeyttä itseisarvona, mutta harvemmin kuultuna se kirjallisena tuotteena tuntuu tosi virkistävältä. Ehkä siihen sisältyy ihailua, joka tässä teennäisen positiivisessa maailmassa varsinkin kiltistä näkökulmasta katsottuna on jotain kadehdittavaa rohkeutta ja puhdistavaa voimaa. Mutta se on taito, joka ei sovi kaikille. Pitää olla tosi vankka tietämys itsellä, ennen kuin voi kenenkään taiteesta sanoa mitään positiivista. Negatiivista kritiikkiä kirjoitettaessa on tietämyksen oltava ehkä vielä vankempi, sillä silloin liikutaan vaarallisilla vesillä.

    Sekin minusta on hyvä muistaa, että kritiikki voi olla vain yhden ihmisen mielipide. Parasta kritiikkiä on sellainen, jota tekijä saa useammalta eri taholta. Ja sellainen, jossa kriitikkojen perustellut erilaiset mielipiteet iskevät kalahtaen yhteen.

    Pelkkä yleinen kehuskelu on tekijälle vaarallista. Pelkkä negatiivinen vielä vaarallisempaa.

    VastaaPoista
  7. Pakkasen intoutunutta hurmosta ja hänen asiallisuuttaan olen aina ihaillut, joskus hän on hieman tosikko. Onnea.
    ***
    Blogistin kommenttiin pitkähkö lukijan huomio. Helsingin Sanomien kriitikot Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo olivat käsitteitä. Luin Kajavan arvioita, ja usein tai joskus olin eri mieltä, mutta kritiikki oli hyvää. Heikinheimon en juuri lukenut, mutta sama päti varmasti häneen. Hesarissa oli Tikkasen ”piirustukset”, Rip Kirby ja Mattiesko Hytösen arviot maailmanmenosta, uutisia, lehti on niin laaja, että pitää olla kattava määrä näkökulmia, lehteä lukee perheessä usea henkilö, kukaan ei lue joka riviä.
    ***
    1990-luvun Turun Sanomat puolestaan päätoimittajiltaan seisoi usealla jalalla, Valjakka ja Massinen täydensivät toisiaan. lauantai- ja sunnuntai yliökirjoituksista olin usein eri mieltä, mutta särmää ja näkemystä löytyi, kuten myös Maskulan elokuvakritiikeissä, ja monissa kulttuurisivujen kolumneissa, arvioissa ja jutuissa.
    ***
    Lukiessani tänään Turun Sanomien runsastuneita kulttuurissivuja, en ole kokenut omakseni yhtään juttua. Esim. tämän päivän miltei sivun juttu Aasialaisista kertovasta kirjasta on vain pelkkää pintaporeilua. Välin on ollut joku Kari Salmisen juttu, josta tietää mitä on odotettavissa, yleensä hyvää, lehden elokuva-arviotkin tuntuvat olevan yhdentekeviä. Voi olla, että olen kyynistynyt, mutta kysyin erään kulttuuri-ihmisen mielipidettä, ja kulttuurin runsastuminen Tusarissa on heikentänyt laatua, jutut ovat suhteellisen pinnallisia.
    ***
    Minusta taiteen, runouden ja kirjallisuuden pitäisi haastaa status quota, nostaa epäkohtia, tuottaa iloa, ja muita tunteita. Älymystön pitäisi marssia esiin taloudellisessa kriisissä (tai sen edellä).
    Kriitikoiden kuuluu nostaa piilossa olevat mekanismit tarkasteluun, eikä jaaritella tasolla ”teos oli hyvä”. Ennakkokontrolli on yleensä huonoa, aiheuttaa jo itsesensuuria.
    ***
    Itse toimin joitain vuosikymmeniä sitten erään opiskelijalehden toimittajana ja vastaavanakin muutaman vuoden. Silloin ennakkokontrollia ei ollut, mutta ripitykset saimme sitten lukijoilta, joskus niiltä joita jutut koskivat, lukijoilta tuli kiitosta useimmin, muilta ei, myös eräiden mielipidekirjoitusten julkaisua paheksuttiin. Yleisin kommentti, oli että ”olimme käsittäneet asiat väärin”. Niin varmaan joskus olikin, lukiessani nyt niitä juttuja, oli niissä jotain oikeinkin ymmärretty.
    ***
    Minusta myös kriitikoille olisi hyvä (en tiedä järjestetäänkö) saada jonkun näköistä vertaiskeskustelua, palautetta ja miinusmerkkistä kriitikot varmasti saavat eikä kaikki ole enää asiallistakaan.

    VastaaPoista