Uutisviikon alku lienee ollut tavallista hiljaisempi, kun Sastamalan
Vanhan kirjallisuuden päivät pääsi
maanantaina molempiin iltapäivälehtiin.
Iltalehdessä Panu Rajalan kerrottiin harmistuneen – toisaalla mediassa myös tyrmistyneen – siitä, että kaupungin
johto omi päivillä vierailleen presidenttiparin itselleen. Iltasanomat päätti
olla kulturellimpi ja tiedusteli runoilija Jenni Haukiolta tämän aviomiehen
lempikirjaa.
Se
ei tiettävästi ole kaskukirja Jätkät sen
kun porskuttaa (1970), jonka tasavallan presidentti osti päiviltä mukaansa,
vaan kuvataiteilija Kimmo Pasanen filosofinen tutkielma Tyhjyys itämaisessa
ajattelussa ja taiteessa (2008).
Toinen
saattaa erinomaisesti kuvastaa kokoomuksen gallupmenestystä ja toinen pohjoisen
hyvinvointivaltion kassaa kunhan etelän pankit on ensin pelastettu, mutta
ainakin Pasasen tarkoitus on ollut katsoa asioita enemmän ikuisten arvojen kuin
päivänpolitiikan perspektiivistä.
Itämainen
ajattelu on varmaan länsimaiselle ihmiselle kovin vierasta. Tutumpia ovat länsimaiset
ajattelijat, jotka idästä puhuessaan alkavat ennen pitkää höpistä jotain
”perimmäisestä” ja ”absoluuttisesta” tiedosta.
Kielen
käsitteinä ne ovat yhtä hankalasti hahmottuvia kuin Pasasen otsikon avainsana (”tyhjyys”).
Yleensä perimmäinen tarkoittaa kuvitelmaa, jonka alkuperää ei osata selittää,
ja absoluuttinen jotakin, jota ei saa kieltää.
Suunnilleen tässä merkityksessä
ne ilmaantuvat myös Pasasen kirjaan. Tämä taas johtuu siitä, hänen
seikkaperäisesti tuntemansa hindulainen ja buddhalainen ajattelu ovat
muotoutuneet harvainvaltaisissa teokratioissa, joissa auktoriteetin lähde on
perinne eikä oman historiansa kyseenalaistavan yksilön kysymykset ja kokemukset.
Lukijan kannalta onkin harmi,
että Pasasen esittää pelkän oppihistorian, mutta ei hindulaisuuden ja
buddhalaisuuden syntyedellytyksiä tapahtumahistoriassa. Näin kirjan ydinajatus
jää ohueksi, vaikka onkin kiinnostava.
Pasasta
nimittäin askarruttaa miten jokin, joka ei ole, voi vaikuttaa siihen millaista
meidän elämämme on. Eräs tällainen olematon asia on tietysti tyhjyys.
Muuan kirjan ilmestymisajankohdan uutisotsikoissa mainittu
olemattoman määritelmä oli ”täydellinen nolla”. Se oli kepun silloisen
puoluesihteeri Jarmo Korhosen mukaan hänen osuutensa mitta Kehittyvien
maakuntien Suomen vaalirahasotkussa.
Tätäkään kielikuvaa ei
politiikassa olisi, elleivät renessanssi-humanistit olisi löytäneet eurooppalaisilta
puuttunutta nollan käsitettä hindulaisesta numerojärjestelmästä.
Pasanen selittää puutteen
henkisen kulttuurin vaikutuksena tieteelliseen tietoon:
Länsimainen maailmankuva oli
kammoksunut tyhjyyttä ja olemattomuutta antiikin filosofeista lähtien, jotka
pitivät sitä luonnon tasapainon vastaisena elementtinä. Idässä tyhjyys oli maailmankuvan
olennainen osa ja kosmologisten selitysten perusta.
Tällaisia ajattelutottumusten
esteitä joudutaan elämässä varmaan ylittämään useinkin. Silti Pasanen näyttää
unohtavan, miten täydesti itämainen käsitteistö muokkaantui länsimaisen tarpeen
mukaan.
Kuten Pasanen itse kertoo, idässä
”tyhjyys” ei ollut pelkkä abstrakti merkki vailla viittaussuhdetta
todellisuuteen. Pikemminkin sillä viitattiin johonkin aika konkreettisesti
ymmärrettyyn aikaan tai paikkaan mytologisessa kosmologiassa (millainen maailma
on) tai historiassa (mistä ja mihin elämä johtaa).
Eurooppalaiselle nolla oli
metamerkki, joka viittasi vain muihin merkkeihin. Tai jonkin merkityksellisen
poissaoloon, kuten matemaatikko Brian Rotman muotoilee mainiossa kirjassaan Signifying Nothing (1987).
Tästä maallikon tarvitsee tietää
oikeastaan vain se, että ilman nollan matemaattis-filosofista kumousta meillä
ei olisi kaikkia länsimaisen elämäntavan kirouksia. Kuten pankkikorkoa tai
kaksoiskirjanpitoa.
Jos Pasasen presidentillisen siunauksen saaneesta
esityksestä etsii jotain heikkoutta, se varmaan onkin idän uskonnollisen ja
lännen materialistisen ajattelun kohtaamisten arviointi.
Kuvaus kirjailija Jack
Kerouacista zen-buddhalaisena pummina ei ehkä ole täydellinen ilman mainintaa
hänen alkoholismistaan ja henkisestä konkurssistaan. Myös analyysi venäläisestä
avantgardisti Kasimir Malelitshista jää hieman kesken, jos hänen maalaustaan Valkoinen neliö valkoisella pohjalla
(1919) kuvataan vain ”aineellisesta maailmasta vapautuneeksi” abstraktiksi
taiteeksi, jonka ”avainkäsitteenä” on itämailta lainattu ”tyhjyys”.
Lisäksi on syytä mainita
Malevitshin vastalause tekniselle edistykselle, joka hänen mukaansa johtaa vain
”ei-mihinkään”. Siksi vanha olisi hävitettävä ja ihmiskunnan harmoninen mieli
olisi muokattava alusta uudelleen. Tämän taitelijan ihailema Venäjän vallankumous
tavallaan toteuttikin, kun se jätti kansalaiset taloudellisesti ja henkisesti
tyhjän päälle
Ihan vakuuttavia eivät ole myöskään Pasasen huomiot
hiukkasfysiikasta, jonka itämainen filosofia olisi kielikuvissaan ikään kuin
ennakoinut. Pitävämpi yhteys muinaisten intialaisten ja modernin tieteen
välille löytyy viime vuosisadan alun harharetkistä, jotka saivat eräät
tunnetutkin länsimaiset tiedemiehet etsimään numerologisia symmetrioita
mielijohteidensa ja maailman väliltä.
Tässä
”kosmofysiikassa” (kts. luku 15 Helge Krakhin kirjassa Kvanttisukupolvet) havaintojen teko olisi voitu ohittaa puhtaan
ajattelun tieltä. Lisäksi perimmäinen ja absoluuttinen syrjäyttivät taas
tiedettä paremmin palvelleet välittömän ja kokeellisen, jolloin aristotelisen
ja zen-buddhalaisen ajattelun ero toki kapeni mutta kuilu todelliseen
tieteeseen kasvoi.
Pasasen
esittelemälle itämaiselle ajattelulle avaruus on – tyhjänä tai hiukkasista
täytenä – pelkkä filosofisen ajattelun viitekehys eikä havaintojen kohde, joten
sillä ei ole vaikkapa suhteellisuusteorian mukaista kaarevuutta tai muunlaista tutkittavaa
rakennetta.
Viitekehyksestä avaruus voi
tietysti muuntua Pasasen esittelemän taiteen estetiikaksi, jossa sillä on
tarpeensa ja toimensa. Sen sijaan luonnontieteen opastuksena tai edes
metaforina itämaisen ajattelun arvo taitaa kuitenkin olla toinen ”täydellinen
nolla”, eli siis yhtä tyhjän kanssa.
Tervehdys. Rohkenen tätä innostavaa tekstiä kommentoida omalla fragmentillani(olen ajatellut että tyhjyydestä voi puhua parhaiten juuri nimeämällä sen välineeksi; mahdoton tehtävä ehkä, mutta jokin paradoksi siinä saa mielestäni otteen "kohteesta"):
VastaaPoista"Siinä määrin kuin filosofiassa on vielä Jumalaa, uskoo myös tyhjyydestä kummia: että se olisi jotain välinettä perustavampaa. Kierkegaard ajatteli liikaa tuonpuoleisuutta kun työnsi sormensa olemassaoloon ja haistoi tyhjyyden. Jopa ateistisessa Sartressa voi aistia pettymystä olemassaloloa kohtaan. Mekaanisessa epäkuntoisuudessaan katatonikko ilmaisee tyhjyyttä filosofeja paremmin. Hänessä tyhjyys on sijoiltaan mennyt väline, joka on tullut häneen itseensä, käyttämään häntä."
(Täydellisyyden mittakaavoja,2007)
Kiitos paradoksaalisesta lainauksesta ...ja näin bloggaajan näkökulmasta innostavaa on sekin, ihmiset yhä löytävät myös vanhempia blogimerkintöjä ja jaksavat kiinnostua niistä.
VastaaPoistaSehän näissä merkinnöissä juuri on hauskaa kun "yleisellä ajalla" ei olekaan väliä vaan "subjektiivisella", siis sillä, milloin ne sattuu löytämään. Ja tämä tyhjyyshän on hyvin aikaa kestävä aihe.
VastaaPoistat. juha