Päivän sana: ”Tavallinen”, 1/2

Päivän sana tulee tänään Iltalehdestä (19.7.2012). Uutisen mukaan Lenita Airisto moittii suomalaisia tavallisuuden ihannoinnista:

”Vaikuttaja, diplomiekonomi Lenita Airisto räväytti provosoivasti Suomi Areenan Onko Suomella pallo hallussa - globaali näkökulma menestykseen, työhön ja talouteen -paneelissa Porissa, että tavis on luuseri.”

                      Taviksella Airisto tarkoittaa ihmisiä, palveluiden ja sisällön tuottajia ja suunnittelijoita, sekä keskivertotuotteita, Iltalehti kirjoittaa: ”Esimerkiksi ihminen, joka on työssään keskinkertainen, ei ole Airiston mielestä hyväksi Suomen menestymiselle. Ja jos Suomi aikoo menestyä globaaleilla markkinoilla, tavallinen tuote ja palvelu ei Airiston mukaan riitä":

”Suomen tuotantokustannuksilla keskivertotuote ei mene kaupaksi, kun samantasoinen tuote voidaan valmistaa esimerkiksi Kiinassa halvemmalla. Maailmalla maksetaan kyllä hyvästä tuotteesta tai palvelusta, mutta tavanomainen eli tavis ei riitä.”

Lehden saama palaute on ollut runsasta, ja jonkun verran puheenvuoroa on huomioitu myös muussa verkkokeskustelussa.

Tavallinen kommentti on ollut se, että ”pallo hallussa” on kyllä aika tavanomainen fraasi hyvän keskustelun pohjaksi. Tai se, että ilman katteetonta keskinkertaisuuden ihannointia diplomiekonomi ei saisi omia kirjojaan kaupaksi eikä tulisi seminaarikutsuja.

Rakentavamman kritiikin voi kohdistaa Airiston ajatukseen, jonka myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on esittänyt. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että omaperäisen tai poikkeuksellisen herättämän ihailun voisi hyvällä omallatunnolla laajentaa taiteista ja urheilusta koskemaan myös talouselämän menestyjiä.

Mutta eikö käytäntö osoita, että menestyksen ihailu on keksinkertaisuuden itseimartelua, joka parhaimmillaankin johtaa uuden sijasta uskolliseen jäljittelyyn?

Oma anekdoottinen näyttöni on opiskeluvuosilta, jolloin luin paljon kansainvälisesti menestyneiden yritysjohtajien haastatteluja. Tarvitsin ne malliksi, kun haastattelin vähemmän menestyneitä City-lehden paikallispainokseen.

                      Luetun ja tavatun perusteella juuri kukaan ei sanonut ihailevansa toisen menestystä, vaikka nousukaudella bisnesjulkkiksissa olisi ollut valinnan varaa. Todennäköisemmin joku mainitsi ihanteenaan isoäidin, joka kovalla ruumiillisella työllä oli elättänyt kuusi lasta ja juopon aviomiehen. Tai enon, joka kaatui talvisodassa.

                      Toinen näyttö on varsinaisista opinnoista. Silloin taiteentutkimusta hallitsi taiteenteoria ja –filosofia, kuten varmaan nykyäänkin. Keskeiset tenttikirjat kirjoitti kourallinen amerikkalaisia tai englantilaisia tutkijoita, joiden koko ura rakentui tenttikirjojen kirjoittamiselle. Tenttikirjoissa he mainitsivat aina kunnioittavasti samat ranskalaiset filosofit, jotka eivät koskaan maininneet toisiaan. Tai jos mainitsivat, ivallisesti.

                      ”Hänen kirjansa suuri suosio osoittaa, että sitä tiedettiin odottaa”, sanoi Jean-Paul Sartre Michel Foucaultin kirjasta Sanat ja asiat (1966): ”Omaperäinen ajattelu tulee odottamatta.”

Entä sitten tavallisuuden ihannointi suomalaisena piirteenä?

                      Haulla ”tavallinen suomalainen” omalta koneelta löytyy vanha kolumni, jossa olen ilokseni löytänyt yhdestä Journalismikritiikin vuosikirjasta yhden kulttuurijournalismia arvioivan jutun. Lisäksi löytyy lainauksia jostakin Jyrki Lehtolan tekstistä. Molemmat 90-luvun lopulta, jolloin kansallisen identiteetin määrittely oli jostain, mahdollisesti EU-vetoisesta syystä, tavallista enemmän esillä.

                      Oleellista Finlandialla palkitun Lakeuden kutsun (1997) julkisessa arvotuksessa on ollut kirjailijan monumentalisointi ja maskuliininen kansanomaistaminen, päätteli tamperelainen tiedotustutkija Sanna Kivimäki. Palkittu kirjailija Antti Tuuri ei ole haihatteleva taiteilija vaan ”ahkera työn sankari”, eikä Finlandia-palkinto ole teoretisoivan taiteilun seuraus vaan ”työvoitto”, lehtikirjoituksissa todettiin.

Tärkeänä kulttuuritoimittajat pitivät kuulemma myös sitä, että helsinkiläistyneen Tuurin ”siteet maakuntaan ovat kiinteät”, kuten Helsingin Sanomat korosti. Toisin kuin naiskirjailijoiden kohdalla, persoonaan ja henkilöhistoriaan viittaaminen nimenomaan pätevöittää kirjailijaa, Kivimäki arvelee, sillä kyse ei ole terapiakirjoittamisesta suhteessa entiseen kotiseutuun vaan tosista ja tarkistetuista asioista:

”Pohjanmaa kuvataan tarinoiden ehtymättömäksi aarreaitaksi, josta Tuuri mutkattomasti ammentaa aitoa tietoa suomalaisuuden olemuksesta”, Kivimäki edelleen päättelee. Tuuri itse puolestaan nähdään totuuksien äänitorvena, joka vastaa koko kansaa koskeviin iänikuisiin kysymyksiin.

Kulttuuritoimittajille tavallisen oloinen kauhavalainen insinööri edustaa paitsi aitoa suomalaisuutta, myös yleistä pohjalaisuutta etenkin sanomalehti Pohjalaisen kirjoittelussa, tutkija jatkaa: hänestä uhkuu ”tyytyväisyys ja jopa uho, eikä hän ehdi syödä porkkanalla värjättyä smetanaa eikä siemaista suullistakaan punaviiniä Helsingin kulttuuriväen kanssa”.

No, itse olen kyllä nähnyt Tuurin myös buffetin puolella, mutta yleisön tai makutuomarien palvomaa neroa hänestä ei liiallisen hienostelun pelossa tehdä. Sen sijaan Pohjalaisen mukaan kirjailijasta ”heijastui selkeästi, tuli kehuja tai haukkuja, että hän kirjoittaa juuri niin kuin oikeaksi katsoo. Keneltäkään mitään kysymättä”.

Tuurin ulkokohtainen mediakuva ei juurikaan muistuta esimerkiksi Väinö Linnaa, joka ei häpeillyt kirjailijatoverien opintopiirissä toteutettua sivistyksen ja itsensä kohottamisen kaipuuta.

Paremmin se tuo mieleen sosiaalipolitiikan tutkija Jari Heinosen käsitykset Linnan sepittämistä henkilöhahmoista. Kirjassaan Katseita suomalaisuuteen (1997) hän pitää linnalaista ihmistä talonpoikaiseen yhteisöllisyyteen juurtuneena ja työteliäänä, mutta herrojen kotkotuksia ovelasti halveksivana rahvaan miehenä, joka neuvokkuudellaan nousee oman elämänsä hallitsijaksi.

                      Tavallisten suomalaisten ihailemasta tavallisuudesta diplomiekonomin ihaileman menestyksen rinnalle luotuna fiktiona tai myyntiartikkelina kirjoitti myös Jyrki Lehtola – vaikka en lähdemerkinnän puuttuessa tiedä, että tarkasti missä. Ja Heikki Kinnunen, mistä on myös lähdemerkintä.

”Minä pidän itseäni keskivertosuomalaisena”, vakuuttaa tähtinäyttelijä kirjassaan Kansalainen Kinnunen (1997): ”Olen tyypillinen suomalainen mies. Olen laskenut, että määrätynlainen suosioni ihmisten keskuudessa perustuu siihen, että minä puhun samaa kieltä. Olen suostunut siihen jo alusta lähtien, että en ole erinomaisempi kuin muut.”

Yleisyydestä tavallisuudeksi täsmentyvä suomalaisuus on kätevä keino perustella kirjallista pätevyyttä (Tuuri) tai parannelle omaa sosio-ekonomista asemaa (Kinnunen). Kolumnisti Lehtolan mukaan ”meitä tavallisia suomalaisia” tapaakin nykyään parhaiten tv-ruudussa tai lehtien sivuilla, ”joissa me rakastamme selittää kuinka tavallisia ihmisiä me olemme”. Vierailuohjelmien ja julkkishaastattelujen tavallisessa suomalaisuudessa luonto on hiljentymisen paikka, perhe voimavara ja työ itsetuntoon kannustava haaste. Tavallinen suomalaisuus lakkaa olemasta tarkoituksenmukaista, kiinnostavaa ja markkinoitavaa vasta siinä vaiheessa kun se ei enää olekaan Mikko Alatalon, Eija Vilppaan tai Juhani Palmun tavallisuutta, Lehtola epäilee - tai Tuurin ja Kinnusen:

”Silloin kun ns. tavallinen kansa pääsee televisioon, sen tunnistaa siitä, ettei siinä ole mitään tavallista, vaan saa varautua kuuntelemaan työttömän transseksuaalin tilitystä pitkäaikaissairaudestaan.”

Lehtolan mukaan uustavallisuuden varsinaisia media-arkkitehtejä ovatkin (olivatkin) viihdeartistit Joel Hallikainen ja Timo Koivusalo. He lanseerasivat markkinoille tavallisuuden tavaramerkin ja tekivät siitä houkuttelevan - ikään kuin Helismaan sepitteellisen jätkäkulttuurin jatkeen, josta yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelu on häivytetty mutta ”taide-eliitin” mielipiteiden halveksunta säilytetty:

”Hallikainen ja Koivusalo näyttivät, että suuri osa kuluttajista asuu edelleenkin Etelä-Helsingin pohjoispuolella, ja tuo kasvoton lauma haluaa nähdä tv:stä tuttuja tavallisia ihmisiä juttelemassa mukavia luonnosta ja perheestä. Heidän ansiolistaltaan löytyy jo tv-ohjelmia, elokuvia, kirjoja ja levyjä, jotka kaikki myyvät erinomaisesti.”

Ja mitä muuta tavallinen suomalainen voi elämältään toivoa?