Keskeneräinen Sanakirja: August Ahlqvist

Ahlqvist, August (1826 – 1889), kirjailijanimenä A. Oksanen

Runoilija, kielitieteilijä, fennougristiikan perustaja ja suomalaisen murskakritiikin isä. Luonnehti Aleksis Kiven Seitsemää veljestä kansalliseksi häpeäpilkuksi: ”Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot.”

                      Edes näytelmäkirjailijaksi Kivi ei kelvannut, kuten Suomettaren julkaisema arvio Kullervosta (1865) osoittaa:

                     

”Runoudessa niinkuin muissakin taiteissa, mutta olletikin näytelmärunoudessa, joka on kaiken runollisen taiteen latva ja kukkanen, tarvitaan väkevä äly (snille), lavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten muotojen käyttämisessä. H:ra Kivellä ei ole yhtään näitä omaisuuksia isommassa määrässä, vaan useampaa niistä puuttuu hän kokonaan, jonka tähden ei olekaan kumma, ett’ei hänen teoksensa ole paremmin onnistunut. Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se pyhä yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat. Näiden sen viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän yrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityitä, jotka hartaalla, nöyrällä ja puhtaalla mielellä peittäytyvät hänen palveluksellensa. Mutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja karkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois.”

Kiven myöhempi yritelmä, Luukkaan evankeliumiin perustuva Lea (1869), kaatui kriitikon mukaan jo lähtökohtiinsa, vaikka muutoin teos sai aikalaisten suosion:

                      ”Kuinka tietämätön hän oikeastaan oli draamallisellakin alalla, osoittaa paraiten aine  hänen paraassa draamassaan, tuossa Leassa, jota ainetta itse Shakespeare ei olisi uskaltanut saattaa näyttämön permannolle.”

Vähäpätöisiksi kokemiensa aiheiden lisäksi Ahlqvistia vaivasi Kiven kieli, joka varsinkin runoissa kuului oppineen tohtorin ja yliopiston dosentin korviin koulimattomana ja murteellisena:

                      ”Lukiessa hänen teoksiansa luulisi, ett' ei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kieli-oppia eikä sääntöjä, vaan että Uusimaan poikkinainen ja törkeä murre nyt on korotettu kirjakieleksi. Jos [Kivi] mielii kukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa, niin heittäköön pois tämän uudistajan-viran ja oppikoon kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta kuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että vaarat raikuu!”

Vielä vuonna 1874, Kiven maattua jo haudassa, Ahlqvist-Oksanen julkaisi kokoelmassaan Säkeniä II pilkkarunon Kivestä nimellä ”Eräs runoilija haudastaan”:

Runoilijaks’ ma ristittiin,
Sanottiin Shakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut’ en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

Myös Kivi kirjoitti kriitikostaan kielteisesti, joskaan ei yhtä ivallisesti: ”Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa, ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin kaavoinsa.”