Luvullinen lisääntyminen: paljonko on vähän?

Sana vuoden vaihteeksi voisi olla älykäs, mutta sarkastinen analyysi John Williamsin romaanista Stoner. Mutta paljon helpompaa on vain sanoa, että yliarvostettu. Melkein yhtä helppoa on osallistua maahanmuuttoa koskevaan nettikeskusteluun. 

Yleensä riittää, että puntaroi rinnan väitettä ja tarjolla olevia julkisia lähteitä. Yhtään palkitsevampaa se ei ole kuin kokonaisen kirjan kuittaaminen yhdellä sanalla. Aihe on muuttunut pahanmakuiseksi ja sitä paitsi hyödyttömäksi puuhasteluksi. Jos siis kuvittelee, että tarkistettu tieto muuttaisi kenenkään MV-lehteä linkittävän asenteita.

Seuraava kommentti on lainattu Jussi Halla-ahon, ps, FB-sivulta, ja kuten tavallista, se on asian vierestä. Asia oli euro-edustajan väite norjalaisten harvinaisesta tuurista, kun populistipuolueen ministeri oli juuri ehtinyt esittää kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan:

”Heillä ei ole perustuslakia, kansainvälisiä sopimuksia eikä ihmisoikeusprofessoreita.”

No, jos keskustelua seuraa norjaksi eikä muinaisslaaviksi, niin ”heillä” näyttää olevan nuo kaikki.

Lisäksi heillä toki on varaakin kiristyksiin, jos verrokkina on vaikkapa Suomi. Toisin kuin netissä ilman näyttöä toistuva väite kuuluu, turvapaikan hakeminen Suomesta ei ole erityisen helppoa, eivätkä hakijoille myönnetyt etuudet ole poikkeuksellisen anteliaita. Kun toinen pohjoismaa Tanska lupasi puolittaa vailla oleskelulupaa olevien turvapaikanhakijoiden vastaanottorahan, se jäi yhä suuremmaksi kuin Suomessa. Eikä Tanska aio jatkossa antaa turvapaikanhakijoille kantatanskalaista alhaisempaa sosiaaliturvaa. Vasta maahan tulleen aikuisen turva ainoastaan alennetaan samalla tasolle, jota voi saada yhä kotona asuva tai ammatillisen tutkinnon suorittamaton tanskalainen nuori.

En pidä kouluttamattoman nuoren ja kielitaidottoman ulkomaalaisen rinnastamista toisiinsa kohtuuttomana. Varsinkin kun ulkomaalaisen tuki kasvaa pakollisen kotoutumiskoulutuksen edetessä. Ja kun tuki ostovoimakorjattuna on kuitenkin hieman anteliaampi kuin kotimainen työmarkkinatuki, jota meillä voivat saada niin nuoret kuin aikuisetkin – mikäli peruspäivärahaan tai ansiosidonnaiseen oikeuttavat ehdot eivät täyty.

Mitä taas Norjaan tulee, niin ministerin lupaava kiristys turvapaikanhakijoiden perheenyhdistämisiin voisi toteutua esimerkiksi Suomen mallilla. Perheen kokoajana ei enää pidetä turvapaikan saajaa, vaan lähtömaassa yhä olevaa lähiomaista. Hakemus perheen kokoamiseksi on lisäksi tehtävä lähimmässä Suomen konsulaatissa, joka käytännössä sijaitsee jossain kaukana lähtömaan naapurivaltiossa. Tai sen naapurissa.

Tuntuu äkkiseltään epäinhimilliseltä, varsinkin suurinta hätää kärsivien osalta, joilla ei ole voimia tai resursseja lähteä edes konsulia tapaamaan. Mutta onhan malli kieltämättä tehokas maahanmuuton hidaste.

Seuraava kommentti on paremmin trollaajana tunnetun Junes Lokan, ja siis vähän yllättäen aivan asiallinen tyyliltään. Vain sisältö vaatii pientä korjausta ja arviointia. Kommentissaan Lokka kirjoittaa yli 32000 hakijan joukosta, ”jotka kaikki voivat pian laittaa perheenyhdistämishakemuksen vireille. Migrin mukaan jokainen laittaa niitä keskimäärin 3”.

Edellinen luku pitää paikkansa, jälkimmäisestä en tiedä. Mutta toisin kuin Lokka uskoo, se koskisi vain turvapaikan saaneita. Ei hakijoita. Lokka moitti myös tietojani maahanmuuttoviraston eli migrin päätöksentekolinjasta:

”Migrin mukaan kolmasosa olisi saamassa myönteisen päätöksen, ei neljäsosa; eikä se ole mikään pieni joukko. Migrin sivuilta voit katsoa perheenyhdistämishakemusten määrät, eivätkä ne ole pienet. [--] Migrin vaatimat kirjalliset todisteet, jos sellaisia vaaditaan, on helppo ostaa lähtömaassa.”

Aloitetaan migrin omilta sivuilta löytyvistä tilastoista. Kun kerran niitä kehotettiin katsomaan.

Migrin marraskuuhun loppuun mennessä tekemistä n. 5800 turvapaikkapäätöksestä on ollut myönteisiä 1300. Tuo siis on se minun mainitsemani neljännes. Lokan esittämään kolmannekseen päästään vain, jos jätetään huomiotta Dublin-sopimuksen tai muun syyn vuoksi rauenneet hakemukset. Mutta näin tuskin annettaisiin oikeaa kuvaa vallitsevasta todellisuudesta (kuinka moni hakemus johtaa turvapaikan saamiseen).

Kaikista oleskelulupahakemuksista 6,5 % koski kv-suojellun henkilön perheenyhdistämistä. Eivätkä kaikki päätökset olleet näissäkään hakemuksissa myönteisiä. Jos perheenyhdistäminen koski kv-suojellun lasta, 10 % päätöksistä oli kielteisiä, jos taas puolisoa, kielteisiä päätöksiä oli jo puolet.

Usein esitetty ajatus, että kaikki Migrin vaatimat paperit voidaan väärentää, ei varmaan ole perusteeton. Mutta luvuista päätelleen väärennökset eivät ole kovin hyviä.

Lukujen perusteella on myös vaikea ymmärtää, etteikö tässä muka puhuttaisi aika ”pienestä joukosta”.

Kun siis turvapaikkahakemuksia on tullut tänä vuonna reilut 32 000, ja jos niistä pitkän käsittelyajan jälkeen hyväksytään tuo sama neljännes, niin se tarkoittaisi 8000 uutta ulkomaalaista asukasta Suomeen. Melkein saman verran ulkomaalaisia muutti viime vuonna Suomesta pois (n. 7000) ja muuttanee tänäkin vuonna, joten edes väestönkasvu ei ole tällä ”hallitsemattomalla pakolaisvirralla” vielä taattu.

Tänään mietin: kolumnisteja ja korruptiota

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla aloittaa joukko uusia kolumnisteja, enkä juuri nyt suhtaudu Henkka Hyppöseen lainkaan niin suurella epäluulolla kuin Pirkko Saisioon.

”Itse asiassa koko maahanmuuttokeskustelu näyttää tulehtuneelta tabulta tällä hetkellä”, Saisio analysoi. Mikä kuulostaa sikäli oudolta, että ”tabu” tarkoittaa kiellettyä puheenaihetta eikä jotakin, joka on some-päivitysten suosikkiaiheena on syrjäyttänyt Kreikan talouden ja uhkaa jo kissavideoita.

 ”Toisella puolella on rajat kiinni-porukka, toisella Suomi says welcome –porukka. Toiset eivät halua yhtään maahanmuuttajaa, ja toiset eivät halua asiaan minkäänlaista kontrollia. Inhimilliset ja järkevät puheenvuorot asiasta hukkuvat.”

Pitkään jatkunut keskustelu kahdesta ääripäästä sai Pirkolta selkeän määritelmän, ainoastaan osapuolet jäivät nimeämättä. Rajat kiinni –liike, siis ne molemmat keskenään riitelevät, on kyllä avoimesti toivonut kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, EU-lainsäädännön ja Suomen perustuslain kumoamista siten, ettei tänne tulisi enää ketään. Mutta kuka on vaatinut samaa, jotta tänne tulisivat kaikki?

Henkkalla tuntuu olevan parempi ote siihen, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä sanat tarkoittavat. Henkan mukaan Suomessa on enemmän asioita, joista puhutaan liikaa, kuin niitä, joista puhutaan liian vähän, HS kertoo. Olennaista on kuulemma se, miten puhutaan. Liian usein keskustelussa takerrutaan reaktioihin ja tunteisiin: ”Pitäisi perustella paremmin ja vaatia myös muilta parempia perusteluita.”

Tähän on tultu. Riemuitsen etukäteen maan suurimpaan sanomalehteen kirjoittavan kolumnistin itsestään selvyyksistä, kunhan ne vain tarjoavat vaihtoehdon toisen kolumnistin harhoille.

--

Laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius jatkaa pohdintoja hallituksen motiiveista ajaa hallintarekisteriä ”aggressiivisesti”. Mahdollisten vaihtoehtojen joukossa on tämäkin:

”Vai onko syynä se, että monen isokenkäisen osakesalkku on jo nyt ulkomailla hallintarekisterien suojissa, ja viimeistään vuonna 2018 ne tulevat automaattisen tietojenvaihdon myötä verottajalle tietoon ja mahdollisesti myös julkisuuteen? Eli ne on nopeasti laillistettava, että kukaan ei jäisi kiinni housut kintuissa? Tähän viittaa sekin, että hallitus yritti kesällä säätää ns. armahduslain, jonka turvin veronkiertäjät olisivat palauttaessaan varoja Suomeen välttäneet rikosprosessin.”

Samaan aikaan Helsingin Sanomat kertoo valtion lentoasemayhtiön Finavian hallituksen puheenjohtajan erosta. Eronsa syyksi Riitta Tiuraniemi selittää ministeriön toimet, joilla syyllisen ja korvausvastuullisen löytyminen Finavian edellisen hallituksen tekemiin tappioihin johdannaismarkkinoilla estyisi: ”Ministeri Anne Bernerin (kesk) rooli tässä oli merkittävä”, Tiuraniemi sanoo. 

Hallitus oli viime syksynä päättänyt hakea siviilikanteella korvausta entiseltä hallitukselta ja entiseltä johdolta. ”Liikenneministeriöstä tuli ohjaus, että kanteissa pitää odottaa omistajan eli liikenneministeriön ratkaisua. Ymmärrän tämän päätöksen, mutta en sitä, että päätöstä ei ole saatu aikaan”, sanoo Tiuraniemi. Sitä päätöstä yhä odotellaan, vaikka kanneoikeus vanhenee vuoden lopussa.

Kuvio näyttää periaatteessa samalta, jolla sosiaali- terveysministeri selvisi vanhasta petossyytteestä: kesken tutkinnan otettu poliisin loma johti syytteen vanhenemiseen. Paitsi että nyt ei harjoiteta tunkkaista politikointia pienessä piirissä. Ollaan kapitalismin kovassa ytimessä, jossa taas joutuu pohtimaan sellaisia hankalia sanoja kuten ”moraali” ja kovia sanoja kuten ”rakenteellinen korruptio”.

Oikaisuja. Dialogi yhdessä osassa.

Saska Saarikoski, HS 10.12.2015, A 5: "Sivistys ei ole tuhoutumassa eikä Suomesta ole tulossa natsi-Saksa – mutta kulttuuriväki tarvitsisi rohkaisevaa taikajuomaa."

”Kirjailijaliiton vuoden 2010 tutkimuksen mukaan keskimääräinen kirjailija sai apurahoja yli neljä kertaa enemmän kuin kirjatuloja.”

Sinänsä totta, Saska. Mutta mainitaan nyt samalla, että kirjailijoiden mediaanitulo kirjallisesta työstä oli kyselytutkimuksen mukaan 2000 €. Siis vuodessa. Ja laskettaessa yhteen kirjailijan kaunokirjallisesta työstä saadut verolliset tulot, muut kirjailijan työhön liittyvät verolliset tulot, saadut apurahat sekä kirjallisuuspalkinnot mediaani nousi 9 745 euroon, Saska. Vuodessa.

”Kirjailijoiden luokka-asema on kuitenkin sikäli erikoinen, että vaikka apurahat eivät ole vapauttaneet heitä vähäosaisuudesta, ne ovat vapauttaneet monet palkkatyön ikeestä. Kirjailijaliiton tutkimuksessa vain 16 prosenttia kirjailijoista kertoi tekevänsä myös muita töitä.”

Ei, Saska. Kirjailijaliiton kyselyn mukaan 16 % kirjailijoista julkaisi kirjallisuutta säännöllisen virka- tai työsuhteen ohessa. Hyvä yritys, Saska, mutta olisiko tullut rehellisempi kolumni, jos olisit vielä tämänkin lisäksi kertonut, että 52 % kaikista kirjailijoista sanoo tekevänsä muuta työtä rahoittaakseen kirjallisuuden kirjoittamisen? Ja jos olisit vielä kertonut, että yli 71 % toimittaja Saarikoskea (s. 1963) nuoremmista kirjailijoista sanoo tekevänsä muuta työtä rahoittaakseen kirjallisuuden kirjoittamisen?

Ja ihan yltiörehellisenä olisit voinut vielä kertoa, että muun työn tekemisen vähyys vastanneiden joukossa johtunee ainakin osin siitä, että heistä 38 % on yli 64-vuotiaita eikä siis ihan normisti työvoimaa? Ja että 21 % vastanneista on 55-63 –vuotiaita, joten osa heistäkin nauttii jo jotain varhennetun tai sairauseläkkeen muotoa – ja muutama jopa taiteilijan lisäeläkettä - joten tarve ja fyysinen kyky muuhun kuin kirjoittamiseen on ehkä laskenut?

”Vuonna 2007 yritimme Helsingin Sanomien kulttuuriosaston juttua varten selvittää, löytyykö Suomesta oikeistolaisia taiteilijoita. Jutun tekeminen oli lähes mahdotonta, koska useimmat oikeistolaisiksi epäillyt joko kieltäytyivät haastattelusta tai halusivat puhua nimettöminä. Sen sijaan Lindstedtiä ei pelottanut yhtään. Se kertoo kai siitä, että hän tiesi olevansa vahvoilla eli marxilaisfilosofi Antonio Gramscin terminologiaa lainaten ”hegemonisessa asemassa” kulttuurin kentällä.”

Niin, Saska. Varmaan moni kirjailija voisikin lainata terminologiaa esimerkiksi Gramskilta. Mikä voi johtua siitä, että peräti 63 % kyselyyn vastanneista oli suorittanut korkeakoulututkinnon. Kirjoittamisen lisäksi ovat siis lukeneet paljon ja laajasti.

Mutta jos asiaa ajattelee arkisemmin, hegemoniat unohtaen, niin onko se outoa, jos kirjailijoiden joukosta ei löydy kovin monia perinteisiin porvarillisiin puolueisiin samastuvia henkilöitä? Kun ottaa huomioon kirjailijakunnalle tyypillisen tulotason ja halun muuttaa Helsinkiin, niin miksi kovin moni heistä kokisi yhteisyyttä hallintarekisterin lobbareiden kanssa, tai miksi heitä kiinnostaisi montako uutta siltarumpua kepulandiaan rakennetaan? Jäljelle jäävät valittaviksi sitten ne muut puolueet ja puoluekannat.

Luvullinen lisääntyminen: 2 + 2 = 5

”Ylimuistoinen kansanviisaus tietää, että ihmisiä on viime kädessä kolmea lajia: niitä, jotka osaavat laskea, ja niitä, jotka eivät osaa.” Bisquit.

1.

”Todella törkeästi harhaanjohtavaa, liekö vahingossa vai tahallaan tapahtunut”, kirjoittaa nimimerkki cookie-dough Helsingin Sanomien kommenttiosuudessa: Kyseistä henkilö arveluttaa poliisihallituksen ilmoitus noin kymmenestä raiskausepäilystä, jotka kohdistuvat turvapaikanhakijoihin. Ei voi kuulemma olla totta, koska Iltalehti uutisoi vasta 27.11.2015: 

"Poliisihallitus muutti tämän kuun alussa järjestelmiään niin, että tieto epäillyn taustasta turvapaikanhakijana liitetään rikosilmoitukseen. "

”Eli poliisi on vasta kuukauden ajan kirjannut turvapaikanhakijoiden raiskausepäilyjä, siinä ajassa niitä on tapahtunut 10”, cookie-dough päättelee: ”Eli tällä haavaa mennään noin 120 raiskauksen vuositahtia turvapaikanhakijoiden osalta.”

"Törkeästi harhaanjohtavaa" vai hassu salaliittoteoria? No, hassu salaliittoteoria.

Rikosilmoitus ei ole sama asia kuin poliisin tietojärjestelmä. Rikosilmoitukseen ei ole enää vuoden 2012 jälkeen esimerkiksi "kirjattu" epäillyn henkilötunnusta ja osoitetta, vaikka ne epäillyn tunnistamisen seurauksena olisivat poliisin tietojärjestelmässä. Poliisin tietojärjestelmästä löytyvät myös tiedot epäillyn kansalaisuudesta ja maassaolon perusteet, esim. onko kyseessä viisumi, väliaikainen oleskelulupa, turvapaikan saaneen oleskelukortti vai onko henkilö vasta rekisteröity turvapaikan hakijaksi. Poliisilla on tarpeen vaatiessa myös pääsy rajavartiolaitoksen sormenjälkirekisteriin, josta turvapaikkahakemuksen jättäneet löytyvät.

Turvapaikanhakijoiden status on lain mukaan salassa pidettävää tietoa, jota poliisi ei lähtökohtaisesti voi kertoa yksittäistapauksissa. Samalla tavalla julkisuuslaki kieltää kertomasta monia muita asioita, jotka ovat viranomaisen tiedossa - kuten sen, oletko juuri sinä työtön tai toimeentulotuen varassa, tai kävitkö terkkarissa kupan vai nuhan takia.

Jos poliisi nyt kuitenkin haluaa koetella lain rajoja, ja julkistaa turvapaikka-statuksen julkisessa asiakirjassa (rikosilmoitus), niin poliisihallitus voi helposti pyytää poliisipiirejä tarkistamaan raiskauksista epäiltyjen henkilötiedot. Marraskuun alkuun mennessä raiskausepäilyjä oli koko maassa reilut 800 ja tekijöitä alle neljä sataa, joten maan yli 30 poliisipiiriä pystyivät melko vähällä vaivalla vastaamaan poliisihallituksen pyyntöön. Ihan koko vuoden ajalta.

2.

Helsingin yliopiston entinen psykologian professori ja nykyinen oman yrityksensä konsultti Gote Nyman kommentoi Facebookin julkisessa statuksessa samaa Helsingin Sanomien artikkelia kuin cookie-dough. Yhtä noloin seurauksin. Ja, jos mahdollista, kehnommin taustatiedoin:

”Ihmisten kannalta oikea tapa vertailla näitä lukuja on selvittää paljonko heidän omalla asuinalueella on tapahtunut raiskauksia ennen turvapaikanhakijoita ja paljonko nyt muuttoaallon jälkeen. Jos esimerkiksi Kempeleellä raiskaaminen oli ollut kyläraiteilla arkipäivää niin mitä turhaa murehtimaan yhtä maahanmuuttajatapausta. Mutta epäilenpä että näin huoleton tilanne ei ole siellä ollut ja ihmisten huoli on ymmärrettävää - siellä ja muualla varsinkin Helsingissä missä luvut ovat karmeita.

 Tässäkin asiassa Suomi on ruotsalainen ja pääsemme piankin raiskaustilastoissa maailman kärkeen. Populismin sijaan tarvitaan vaikean ongelman avointa käsittelyä ja pikahoitoa. Se ei tule olemaan helppoa. Ohessa hieman tendenssimäistä mutta myös kritiikin kestävää dataa (”Sweden– Rape Capitol of the West”, julkaisija Gatestone Institute).”

Harmi, ettei tuo kestä kritiikkiä. On lähinnä populismia. Jonka olisi hyvin helposti voinut oikaista.

Haastatteluihin perustuvan EU:n julkaiseman uhritutkimuksen mukaan 5 % eurooppalaisista naisista joutuu raiskatuksi täytettyään 15. Ruotsissa sama luku on noin puolitoista prosenttia, samoin Suomessa. Myös poliisin tietoon tulleiden epäiltyjen määrät ovat naapurimaissa lähes identtiset, satunnaiset vaihtelut ja asukasmäärän erot huomioiden. Ruotsissa epäiltyjä henkilöitä oli viime vuonna 1010, Suomessa 465. Raiskaustilastoissa emme ole siis ”pian” Ruotsin tasolla, olemme nyt.

Uhritutkimusten ja rikostilastojen ero voi olla suurikin, mutta suuria ovat erot myös erot uhrien ilmoitushalukkuudessa ja lainsäädännössä eri maissa. Ruotsissa raiskauksen määritelmä on varsin laaja, ja Suomi on tässä lähtenyt seuraamaan Ruotsin mallia. Esimerkkinä Suomen lakiin v. 2012 tuotu muutos, jossa mm. sormien tai esineen työntäminen naisen sisään muuttui hyväksikäytöstä raiskaukseksi. Tilastolukujen tasaiseen kasvuun tuli selkeä hyppy, vuosi ensin ja langettavat tuomiot sulkeissa: 2009 (119), 2010 (95), 2011 (129), 2012 (191).

Kasvun kasvu lienee lainmuutoksen seuraus, muu kasvu liittynee ilmoitushalukkuuden lisääntymiseen, sillä keskimäärin muun rikollisuuden määrä laskee. Ja raiskaustenkin määrä kaksi viimeksi kulunutta vuotta.

Goten mainitsema ”ruotsalaisuus” olisi silti tervetullut toisesta näkökulmasta, ja se liittyy maahanmuuttoon. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Suomessa laskemat ristitulosuhteet, joilla ilmaistaan maahanmuuttajien riskiä syyllistyä rikoksiin, ja erityisesti seksuaalirikoksiin suhteessa kantaväestöön, ovat korkeampia kuin Ruotsin oikeusministeriön alaisen Brån vastaavat laskelmat. Näyttäisi siis siltä, että ulkomaalaiset ovat sitä rehellisempiä ja siveellisempiä mitä enemmän heitä on.

Tunnollinen terroristi?

Viime yönä kävi ilmi, että kuolleen terroristin ”läheltä” löytynyt Egyptin passi kuuluikin tekijän sijaan uhrille. Hän makaa parhaillaan pariisilaisessa sairaalassa.

Toisen terroristin ”läheltä” löytyneen Syyrian passin yhteyttä terrori-iskuun selviteltiin yhä, mutta passin oikean omistajan tiedetään saapuneen Kreikkaan, jossa hän on kävellyt tunnollisesti maahanmuuttoviranomaisen kuulusteluun, esittänyt heille laillisen matkustusasiakirjan, antanut sormenjälkensä ja mahdollisesti dna-näytteen ja tutkituttanut taskunsa ja matkatavaransa.

                      Jos hän osoittautuu myös ISIS-järjestön jäseneksi, ajat ovat todella muuttuneet siitä kun ”Carlos The Jackal” matkusti ensimmäisessä luokassa ja asui viiden tähden hotelleissa. Nyt historian vaurain terrorijärjestö lähettää palkollisensa vuotavalla kumiveneellä yli Välimeren?

Sosiaalisen median syvässä päässä, jossa Pariisin suru on jytky, syyrialainen passi on jo nimetty todisteeksi turvapaikanhakijoiden ja terrorismin kytköksestä. Tulkinta ei ole oikea eikä väärä, myöhemmin selventyvistä faktoista riippumatta. Se on ainoastaan turha. Ja jokseenkin paradoksaalinen.

                      Paradoksi syntyy siitä, että alkuperäinen pelko – siten kuin sen somen syvästä päästä luin – koski terroristien soluttautumista suureen pakolaisvirtaan, jotta he välttäisivät viranomaisvalvonnan. Mutta nyt siis tutkitaan tapausta, jossa epäilty henkilö on nimenomaan itse ilmoittautunut viranomaisille.

En aivan ymmärrä, että miten rajamuodollisuuksia noudattanut turvapaikanhakija todistaa, että turvapaikkajärjestelmä johtaa rajamuodollisuuksien laiminlyöntiin? Tai että turvapaikkaoikeudella olisi mitään erityistä roolia terrorismin perinteisten kulkureittien rinnalla tai tilalla? Jollei sitten ole vain tarkoitus käyttää sanoja "turvapaikanhakija" ja "terrorismi" mahdollisimman monta kertaa samassa lausessa.

Mutta ehkä somen syvä pää ajattelee, että ns. pakolaisreitti on helpompi? Jos siis helpommalla tarkoitetaan hitaampaa, vaivalloisempaa ja vaarallisempaa. Toinen vaihtoehtohan oli, että Syyriasta Ranskaan matkaava hakee viisumia Ranskan lähimmästä konsulaatista, joka sijaitsee Damascoksessa, ja esittää tositteet meno-paluu –lipusta, hotellivarauksesta ja varallisuudesta, joka riittää omaan toimeentuloon vähintään 90 päivän ajaksi.

Joistakin luuloista huolimatta viisumeitakin EU-alueelle yhä saa (ohjeet ovat netissä), kunhan konsulaatti vakuuttuu, ettei matkan tarkoituksena ole pysyvä oleskelu. Eikä sitä kai itsemurhapommittajalla ole. Ja ainakin periaatteessa kalashnikovin piilottaa helpommin patjan alle omassa hotellihuoneessa kuin lattiamajoituksessa kasnakoulun jumppasalissa.

Entä turhuus? No se syntyy siitä, että miksi tätä tapausta tarvittaisiin leimaamaan kaikki turvapaikanhakijat vähintään potentiaalisiksi terroristeiksi kun sama syvä pää on jo leimannut mahdollisiksi terroristeiksi kaikki muslimit? MV-lehti tämän tiivisti kun se kertoi pelkän passin sijaan löytäneensä savuavan aseen:

                      ”Pakolaiset ovat muslimeja. Terroristit ovat muslimeja. Siinä se yhteys.”

Huokaus. ”Ignorance isn’t caused by a lack of something”, kirjoitti Thomas Pynchon, "it has a system all of it’s own.” 

Mitä tapahtui todella

Kymmenen vuotta Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona, ja toimitus oppi kirjoittamaan nimeni joka toinen kerta oikein. Kohtuullinen journalistinen saavutus. Kuten sekin, että Eeva Joenpellon elämäkertakirjoittajalta kenties saadut faktat menivät väärin. Mitään ”hämärää” ei ole.

Näin Antti Majander päivän lehden kolumnissa:

”Helena Ruuskan tuoreen teokseen Elämän kirjailija Eeva Joenpelto haastateltu kirjasäätiön eläkkeellä oleva asiamies Veikko Sonninen paljastaa – jostain kumman syystä – että vuonna 1994 kaunokirjallisuuden Finlandian kohdalla kaikki ei mennyt sääntöjen mukaan. Syylliseksi hän mainitsee itsensä: ”Ylitin valtuuteni lautakunnan sihteerinä.”

Hän näyttää tuntevan asiasta lähinnä ylpeyttä: ”Epäkirjallisten syiden takia ei voi syrjäyttää hyvää romaania.”

Syksyllä 1994 alkoi vaikuttaa siltä, että Ilpo Tiitisen johtama sekä Sirkka Svedbergin ja Putte Wilhelssonin täyttämä raati saattaisi jättää Eeva Joenpellon loppukauden merkkiteoksen Tuomari Müller, hieno mies pois vuoden kuuden parhaan sakista.

Sonninen kuuli asiasta, ja ”hänen mielensä kuohahti”. Niinpä asiamies kertoo ryhtyneensä toimiin ennen muuta WSOY:n jo eläkkeellä olleen kustantajan Vilho Vikstenin kautta.

Viksten on nyt kuollut, Tiitinen samoin. Tapaus jää hämäräksi.

Ruuskan myös haastattelema Wilhelmsson ei mainitse ihmeempää dramatiikkaa ehdokaslistan viimeisen paikan täyttämisessä. Tuomari Müller sai paikan, ja Joenpelto muutama viikko myöhemmin Tellervo Koivistolta palkinnon, kuten osattiin odottaa.”

Todellisuudessa Veikko Sonninen oli raadin sihteeri ilman puhe- tai äänivaltaa, joka palkinnon rahoittajan edustajana vältti yrittämästä vaikuttaa raatilaisten mielipiteisiin. Ja tarjosi yhden elämäni parhaista illallisista Hotelli Tornissa. Klassinen herkkusienikeitto, unohtumaton poron kieli ja normaali Sacher-viipale vahvan kahvin kera.

                      Ja todellisuudessa saatoin oikeiden töiden takia laiminlyödä kokouskertoja juuri sen verran, että uuvuttavan urakan jälkeen tuli vastaan sekin tilanne, jossa lopullinen ehdokaslista lopullista valitsijaa varten oli käytännössä valmis. Ilman Eeva Joenpeltoa.

                      Tässä tilanteessa listan viimeisenä sinnitteli Laila Hietamies, nyk. Hirvisaari. Sen vuotista romaania en enää nimeltä muista. Eikä se ole tärkeää, kunhan muistetaan, että taiteilijana arvostan Hirvisaarta korkealle, yhtä korkealle kuin hänen periaatettaan olla hakematta niukkoja taiteilija-apurahoja, koska muutenkin tulee toimeen. Riittää, että itse muistan kuinka tämä romaani oli monilta yksityiskohdiltaan riittämätöntä kartanoviihdettä verrattuna Joenpellon arkkitehtoniseen rakenteen hallintaan.

                      Oma kantani oli, että Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies tuli valita ehdokaslistalle viimeisenä tai toiseksi viimeisenä, mikä oli sen ansaitsema paikka vuoden korkeatasoisessa taiteellisessa annissa. Ei siis tekijänsä parhaimpia, eikä tunnustus pitkästä urasta. Vaan yksilöllisen ansionsa mukaan.

                      Raadin ainoa este olla samaa mieltä oli Tellervo Koivisto, ensimmäinen – vai oliko jo toinen – henkilö, joka yksin tulisi päättämään Finlandia-palkinnon voittajan. Jokainen meistä tiesi hänen makunsa ja hänen suosikkinsa. Olimme ikään kuin tilanteessa, jossa me tekisimme ratkaisun, josta me tiesimme, mihin se johtaisi. Kuten johtikin.

                      Intin, ettei sen asian ajatteleminen kuulu meille. Ja ennen kuin pääministeri Juha Sipilä määritti kompromissin käsitteen uudelleen, minä esitin, että tehdään niin kuin minä sanon tai ei tehdä mitään. Ja ennen kuin Matti Putkonen muistutti miehen eturauhasen merkityksessä politiikassa Ylen A-Walkissa, Lailan puolesta liputtanut Ilpo muistutti sen merkityksestä kulttuuripolitiikassa. Vessasta raadin puheenjohtaja tuli mielensä muuttaneena.

                      Nyt kerron Ilpolle ensimmäisen kerran, että minäkin olin muuttanut mieleni. Olisin antanut periksi. Kuten Ilpokin teki. Olimme siis molemmat yhtä viisaita. Mutta Ilpo ehti ensin, ja teimme paremman päätöksen.

                      Ja se päätös ei siis koskenut Joenpellon myöhäiskauden vahvimman romaanin kirjallista arvoa. Se koski raadin roolia tilanteessa, jossa lopullisen päätöksen teki diktaattori. Tellervo Koivisto. Päätimme, ettei hänen ratkaisunsa ennakointi kuulu meille. Mistä Veikko nyt olisi keksinyt Vilho Vikstenin, sitä en tiedä. Tai miten kukaan ulkopuolinen olisi voinut vaikuttaa keskusteluun, joka käytiin yhden suljetun kokouksen aikana, sitäkään en tiedä. Jos nyt esille nostettua huolta Joenpellon asemasta oli koettu, niin Veikko jätti sen meille tunnollisesti kertomatta. Kuten roolinsa edellytti.

Sen nyt kuitenkin tiedän, että ”dramatiikan” puute tarkoittaa hyvässä hengessä käytyä keskustelua toisiaan ymmärtäneiden raatilaisten kesken, myös Sirkan tärkeän panoksen muistaen ja huomioiden.

Arvovalintoja ja lukuarvoja

Eilen pohdin pientä korvausta vastaan arvovalintoja, joita toimittajat joutuvat tekemään päivittäin.

Jos lukuarvot ovat 1,8 % ja 3,7 %, niin onko ero pari prosenttiyksikköä vai kaksinkertainen?

Molemmat ovat oikein, mutta valinta riippuu tietysti siitä, haluaako eron kuulostavan melko mitättömältä vai peräti mittavalta. Tai mitä luulee lukijoiden haluavan. Toisinaan he haluavat vahvistuksia ennakkokäsityksilleen. Siihen tilastot ja erilaiset tilastointitavat tarjoavat enemmänkin mahdollisuuksia kuin vain numeroille huolella valitut epiteetit.

                      Otan esimerkiksi samalla viikolla käymäni keskustelun sosiaalisessa mediassa.

Ovatko Juha Sipilän johtaman hallituksen esittävät leikkaukset ja erityisesti niiden toteuttamiseksi kaavaillut pakkolait tarpeellisia ja toimivia ratkaisuja talouden ja erityisesti vientiteollisuuden elpymisen kannalta? Vai onko niiden taustalla myös muita, kenties ideologisia motiiveja?

                      ”Tekeillä on järjestelmänmuutos”, tuomitsi kansanedustaja Timo Harakka, sd, blogikirjoituksessaan: ”Hallitus supistaa pysyvästi julkisten palveluiden rahoitusta. Yhteiskunnan tuloja siirretään yrityksille. Veronkiertoa tämäkin, tavallaan.”

                      Nyt kun meistä kaikista on tullut talouden asiantuntijoita – tai ainakin talouspäivityksistä on tullut Facebookin uusi kissavideo – kansanedustajan saamat vastaväitteet olivat paikoin kärkeviä. ”Käsittämätön surkea vitsi”, muotoili eräs kirjoittaja, ja esitti seuraavan perustelun:

                      ”Vuodesta 2008 vuotuiset julkiset menot ovat kasvaneet noin 26 miljardilla samalla kun BKT on supistunut. Ja sinusta parin miljardin leikkaus olisi ’järjestelmänmuutos’? Ja veronalennukset ovat ’tulonsiirto’? Pelkästään tällä vuosikymmenellä sosiaaliturvarahastojen yrityksiltä keräämät verot ovat kasvaneet liki kolmella miljardilla eurolla.”

                      Ottamatta (vielä) kantaa itse asiaan, niin kommentti kuvastaa oikein hyvin kansalaisilta toivottua kriisitietoisuutta. Lisäksi se kertoo miten omalle käsitykselle sopivia numeroiden kokoluokkia voi valita ilman, että ne itsessään olisivat virheellisiä. Yhteismitattomia kylläkin.

                      Tässä tapauksessa julkiset menot on löydetty tilastomomentilta ”käyvät hinnat” ja BKT:n kehitys tilastomomentilta ”viitevuoden hinnat”. Käsitesekaannuksen seurauksena tuli jopa mahdolliseksi sanoa, että 12 miljardia kasvanut BKT olikin ”supistunut”.

Eikö kirjoittajan ajatus olisi auennut, vaikka hän olisi kertonut, että julkisten menojen suhde BKT:sta on kasvanut? Ehkä ei.

Samallahan kirjoittaja kertoo, että sosiaaliturvarahastojen keräämät veroluonteiset maksut ovat kasvaneet. Tätä kiistatonta faktaa vasten ei ilmeisesti olisi ollut viisasta myöntää, että näiden maksujen osuus BKT:sta oli viime vuonna sama 12,7 % kuin vuonna 2009. Tai että euromääriä olennaisempi muutos sosiaaliturvamaksuissa on ollut maksutaakan vähittäinen siirtely työnantajalta työntekijöille. Ja juuri sitä kansanedustaja Harakka näyttäisi tarkoittaneen ”järjestelmämuutoksella”.

Kirjoittajan vasta-argumentti kompuroi käsitteelliseen huolimattomuuteen, joka on tehty oman ennakkoasenteen hyväksi (kriisitietoinen ymmärtää hallituksen esitysten välttämättömyyden). Mutta ei se siihen vielä kaadu, joten kirjoittaja jatkaa:

                      ”Joka tapauksessa julkisten menojen reaalinen kasvu oli siis 18,5mrd ja BKT on reaalisesti supistunut noin 14 miljardia. Näissä edellinen luku vuoden 2014 rahassa ja jälkimmäinen 2010. Jotta menisi mahdollisimman vaikeaksi. 2010 sotuverojen osuus bkt:stä oli Tilastokeskuksen mukaan 12,1% ja 2014 12,7%. Onko aiemmin maksuja siirretty työnantajalta työntekijälle, en nyt muista?”

                      No tälläkin kertaa termit ”reaalinen kasvu” ja ”reaalinen supistuminen” menivät väärin, ja oikea luku vuodelle 2010 veroluonteisten maksujen osuudesta BKT:sta vuodelle 2010 on 12,5, mutta ei se nyt ehkä ole oleellista.

Debatin teema, eli mitä kansanedustaja Harakka puhui, on politiikan eikä talouden trendit. Jotta teemassa pysytään, lukujen ei pidä olla ainoastaan oikein. Lisäksi niiden pitäisi olla relevantteja.

Tehty kelamaksujen poisto työnantajan osalta tai tekeillä oleva työnantajamaksun alentaminen viidennekseen eivät näy (eivätkä näkyisi) nyt esille nostetuissa Tilastokeskuksen luvuissa. Tilastoista ei myöskään voi lukea suoraan, että miten pitkälle kotimaisia markkinoita voidaan supistaa viennin hyväksi. Toisaalta me voimme tilastoista arvioida, että toimiiko tämä konsti yhtä hyvin kuin vaikkapa 70-luvulla.

Oletuslähtökohta on se, että hallituksen leikkausohjelma on ns. sisäinen devalvaatio, joka valuuttadevalvaation mahdollisuuden puuttuessa tehdään leikkauksena julkisiin menoihin ja palkkoihin. Mutta 70-luvulla, jolloin valuuttadevalvaatio tuntui talouden hopealuodilta, metalli- ja puunjalostusteollisuuden kokonaismenoista palkkoja oli yli puolet, nykyisin (alakohtaisin eroin) 7-20 % (johtuen lähinnä materiaalimenojen kasvusta suhteessa henkilötyön automatisointiin).

Toinen seikka on sitten mielikuva, että vienti on kärsinyt, vaikka se elättää Suomen. No ehkä ei. Viennin osuus BKT:sta on Suomessa nyt 38 %, kuten se oli 10 vuotta sitten. Vähän alempi kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sielläkin se oli sama 10 vuotta sitten.

Onko siis totta, että Suomi elää viennistä? Ei oikeastaan. Ja onko vienti kärsinyt taantumasta erityisesti? Ei oikeastaan, ei lukuun ottamatta Ukrainan kriisin vaikutusta elintarvikevientiin. Mutta se on poliittinen ongelma, johon kilpailukyky ei tuo ratkaisua.

Onko Harakka siis väärässä tukiessaan taas talousteoreetikkojen rintamaa (tuorein esimerkki tässä), joka pelkää kotimaisen kysynnän tukahduttamista hallituksen ohjelman lyhyen tähtäimen sivuvaikutuksena - ja sen seurauksia vaikkapa tiukkaa leikkauslinjaa kokeilleen Espanjan 20 % työttömyyslukujen toisintona?

Oma näkemykseni on Harakan puolella, ja jos sitäkin haluaa kutsua ennakkoasenteeksi, niin voin siteerata tuekseni mm. luottoluokitusfirmoja, Raimo Sailasta, Aalto-yliopiston professoria ja Etlaa. Tai onko edes kiistanlaista, että hallitus tähtää korkeampaan työttömyyteen, joka ei ole ainoastaan julkisten menojen tunnustettu seuraus taantumassa vaan lisäksi teoreettisesti laskelmoitu väline hallituksen ideologisesti etsimien ”rakenteellisten uudistusten” toteuttamiseksi? Ei minusta, jos luen Juhana Vartiaisen, kok, blogia.

Viime kädessä ei kai olekaan olemassa mitään erimielisyyttä siitä, että ovatko kaikki edellä mainitut luvut oikeita (eivätköhän ainakin oikeampia kuin pääministeri Sipilältä yleensä kuullut), vaan ovatko ne niitä relevanteimpia lukuja, joilla Harakan moittimaa politiikkaa voi arvostella tai tukea?

                     

Yhtä mieltä voi kai olla siitä, että hallituksen ”tuottavuusloikassa” relevanttia ovat ainakin yritysten palkkamenot. Erimielisyyttä pitää siis tuottaa siitä, kuinka suuria ne ovat. Ja siis miten suuri vaikutus menojen leikkauksilla on vientiyritysten kannattavuuteen (joko suoraan palkoista tai yhdessä sivukulujen pienentämisen kanssa).

                      Omaa, tai siis kansanedustaja Harakan kantaa, puolustin jo sillä, että palkkamenot ovat nimenomaan vientiteollisuudessa melko pienet suhteessa kokonaismenoihin, joten niiden korjailulla ei saataisi merkittäviä tuloksia. Ongelmat, joita taloudella todella on, olisivat siis todellisuudessa toisaalla kuin hallitus väittää.

Esitettyjä leikkauksia puolustanut kirjoittaja on taas toista mieltä. Ja yhä hän valikoi tilastoista lukuja, jotka eivät mitenkään tue hänen näkemystään, mutta jotka täyttävät sen yksinkertaisimman ehdon, että ne ovat eri kokoluokka kuin minun lukuni. Ne ovat suuremmat:

                      ”Metalli- ja metsäteollisuuden arvonlisästä palkkojen osuus on noin 70%. Ainoastaan kemianteollisuudessa luku on alle 50%. Tämä on globaalissa maailmassa jossa materiaalivirrat liikkuvat aivan toisella tavalla kuin 70-luvulla melkoisen keskeinen luku. Palkkojen vaikutus tuotannon jalostusmarginaaliin on erittäin suuri.”

                      Ei palkkojen, vaan työn tuottavuuden. Kun puhutaan hyödykkeiden jalostusarvosta, puhutaan samalla työn tuottavuudesta eikä hinnasta.

Henkilöstömenot, joihin itse viittasin, ovat vain kulurakenteen aritmetiikkaa. Hyödykkeiden arvonlisäys eli ”added value” on puolestaan se hyödykkeen myyntihinnan sekä sen valmistukseen käytettyjen välituotteiden ostohinnan erotus, joista vuoden mittaa ynnätään yhteen kansantalouden tuotannon arvo eli BKT.

Yksinkertaistaen voisikin sanoa, että työnantajan näkökulmasta edellisen pitäisi olla mahdollisimman pieni ja jälkimmäisen suuri. Ja juuri tähän hallituskin sanoo pyrkivänsä (vaikka kaikki eivät keinojen toimivuuteen uskoisi).

Ymmärsinkö oikein?

Kyllä vain, myös minua nolottaa, että miten paljon kulttuuritoimittajan FB-seinällä on kommentteja kansantaloudesta. Ja nyt vielä blogissa. Mutta pari retoriikan luentoa pitäneenä sivutoimisena tuntiopettajana minua niin vain harmittaa tämä kielikuvien käyttö talouspuheessa:

”Olemme pudonneet kelkasta”. Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä päivän lehdessä. Ketkä me? Mikä kelkka?

Ymmärtääkseni tässä puhutaan Euroopassa virinneestä kasvusta, jonka taustalla oli lukemani mukaan kulutustavarakauppa. Ei mikään suomalaisen vientisektorin mukavuusalue. Eikä tämä ”putoaminen” sitä paitsi ulotu työn hintaan: teollisen työn yksikköhinta on jo nyt alhaisempi kuin Saksassa, Ruotsissa tai Ranskassa, ja työn hinta myös nousee verrokkimaissa nopeammin kuin Suomessa.

Mitään putoamista ei sen sijaan ole tapahtunut parjatulla julkisella sektorilla, jonka pitäisi nyt palkka- ja muilla leikkauksilla rahoittaa yksityisen sektorin työnantajamaksujen leikkaus – ja siis viennin tukeminen. OECD:n tuoreimmissa raporteissa Suomessa on keskimääräistä vähemmän virkamiehiä väestömäärään nähden. Ja he tekevät työtään keskimääräistä pienemmillä palkoilla, kun mittarina on bkt henkeä kohti. Julkinen sektori on myös talousjärjestön käyttämillä mittareilla keskimääräistä tehokkaampia mm. oikeuslaitoksessa ja veronkannossa ja erityisen tehokas koulutuksessa. Terveydenhoidossa ollaan vielä keskivertoa tehottomampia, mutta kehitys sairaalapäivissä ja perusterveydenhoidon asiakasjonojen lyhentämisessä onkin sitten ollut huipputasoa.

Ymmärsinkö nyt siis oikein, että ”kelkka” on ensinnäkin sellun, koneiden ja öljyjalosteiden maailmanmarkkinahinta, joka kaikille sama ja mihin mikään hallitus ei voi oikein vaikuttaa? Ja ”kelkka” on toiseksikin teollisen tuotannon rakenne, joka Suomessa eroaa useimmista muista EU-maista yksipuolisuudellaan, ja johon hallitus voisi enintään vaikuttaa ylläpitämällä koulutusta ja tutkimusta? Joista siis leikataan myös.

Ja ymmärsinkö oikein, että ”me” on ensinnäkin vientiteollisuus, joka on epäonnistunut kehittämään omaa toimintaansa, ja joka siksi palkitaan ns. sisäisellä devalvaatiolla? Ja että ”me” on toiseksikin julkisen sektorin työntekijä, joka on onnistunut kehittämään omaa toimintaansa, ja jota siksi rangaistaan palkan leikkauksella tai työpaikan menetyksellä?

Tuntuu jotenkin epäreilulta. Vaikka toisaalta reiluahan se on, jos kansalaiselle suunnitellaan huonompia ja siis halvempia julkisia palveluja, koska tämän eduskunnan äänesti valtaan.

Viimeksi kuultuna: Break Stuff / Covered

Vijay Iyer Trio: Break Stuff. ECM 2015.

Tämänvuotinen Porin Jazz –vieras Vijay Iyer Trio on kotimaansa Amerikan seuratuimpia kokoonpanoja. Uuden levyn suunta ei kuitenkaan enää ole askel eteenpäin, kohti vapaampaa improvisointia.

                      Pikemminkin Break Stuff poukkoilee edestakaisin trion johtajan romanttisten ja avantgardististen vaistojen välillä.

Levyn toinen raita Chorale kertoo oikeastaan jo kaiken. Barokkimaisesti alkava melankolia hajoaa klassistiseen koristeluun, jossa basson ja rumpujen orkesterillinen tausta korostaa pianisti Iyerin teknisyyttä ja musiikillista johtajuutta.

Iyerin ilmeiset vaikutteet ovat aikalaisilta ja hieman jazzin valtavirran ulkopuolelta. Instrumentin kaikupohjaa hyödyntävä raskas vasen käsi on kuin Bad Plus Trion Ethan Iversin. Tanssittavasta teknosta rytmisiä ideoita löytävä mutta silti herkkä oikea käsi on kuin E.S.T:n Esbjörn Svenssonin.

Tiensä selkeyttämiseksi Iyerin kannattaisikin uran tässä vaiheessa tehdä levyllinen standardeja. Break Stuffilla tulkitut Billy Strayhornin Blood Count ja Thelonius Monkin Work kertovat jo nyt enemmän Iyerin henkilökohtaisista pyrinnöistä kuin kaoottisiksi käyvät omat sävellykset.

Robert Glasper: Covered. Blue Note 2015.

Pianisti Robert Glasper jätti parilta edelliseltä levyltä tutut sähkölaitteet ja dj-kaverit kotiin. Hiphop–vaikutteita livenä äänitetty Covered ei silti hylkää.

                      Glasperin omissa sävellyksissä basistin ja rumpalin tehtäväksi jää horjumaton biitti, johon Glasper kuvioi soolonsa. Paljon kauemmaksi suomiräpin tasatahtisesta humpasta ei silti voisi päästä. Glasperin vaivaton flow ja nopeiden rytminvaihdosten aksentointi ovat kuin 1990-luvun lopun Jay Z:lta.

Lainakappaleiden tyylikirjo onkin sitten jo laajempi, Joni Mitchellistä John Legendiin, Radioheadistä jazzstandardiin (Stella by Starlight). Levyn yhteiseksi nimittäjäksi muodostuu lyyrinen melankolia, joka ulottuu myös keikan päättävään poliittiseen kannanottoon.

Oman aikansa aktivisti, laulaja Harry Belafonte, käy murtuneella äänellään kertomassa, ettei maailma ole vielä valmis, minkä jälkeen Glapsperin oma tytär luettelee poliisin luoteihin kuolleiden aseettomien mustien miesten nimiä. Sanoma tuntuu olevan se, että edellisten sukupolvien toivon on annettu muuttua synkän uutisvirran jättämäksi turtumukseksi.

Presidentin Uusi Maailmamme-kirja. Kuvitettu laitos.

"Eurooppa elää nyt omia vaaran vuosiaan". Kuvassa vaaran vuosi Evigtskogin kylässä, Kirkkonummi,  lähellä uutta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta. Kuvattu viime heinäkuussa.

"Yksi epävakaudesta osin johtuva ilmiö on nopeasti rajuihin mittasuhteisiin kasvanut muuttoliike." Kuvassa epävakautta Aleppossa, Syyria, keskellä sisällissotaa. Kuvattu viime helmikuussa. 


Lähde: 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe suurlähettiläspäivillä 25.8.2015

Pieni yksityiskohta?

Päivän lehden pääkirjoitusta ilahdutti, että Timo Soini tuomitsi ”selvästi vihanlietsonnan ja ääriryhmien väkivallan.” (”Kreikka varjosti Soinin juhlapuhetta, HS 10.8.2015)

Tarkoituksellisen epäselväksi jäi taas perussuomalaisen puolueen suhde rasismiin, jos se ilmenee koulukiusaamisena, katurauhan rikkomisena, työpaikkasyrjintänä ja yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien turvallisuuden tunteen nakertamisena pelon ja halveksunnan ilmapiirillä, johon olennaisesti kuuluvat huudot ja uhkaukset julkisissa tiloissa ja sosiaalisen median avoimilla foorumeilla.

No, tuomitsihan Soini selvästi ”leimaamisen”, jos se kohdistuu perussuomalaiseen puolueeseen. Yhtä selvästi Soini hyvitteli puolueensa jyrkkää siipeä heitolla, jossa puutteellisen kotoutumisen seuraukseksi määriteltiin lähtö Isis-soturiksi Syyriaan. Eikö kotoutumisen arviointi kannattaisi aloittaa arkisemmista asioista, kuten suomen kielen oppimisesta, työllistymisestä, nuorten koulumenestyksestä ja syrjäytymisvaarasta? Ilmeisesti ei, ei perussuomalaisten puoluekokouksessa.

Osalle puolueen jäsenistä on tärkeää, että Suomessa mainitaan mahdollisimman usein Isis-terrorijärjestö, ja mielellään samassa lauseessa ”monikulttuurisuuden” kanssa. Sekin käy, että puhutaan ”ääri-ilmiöistä vasemmalta, oikealta ja keskeltä, ylhäältä ja alhaalta”. Soinismina äärikeskustalainen terrorismi voi olla yhtä käsittämätön kuin Olli Immosen sankariheavy kunniaan päättyvästä kansanryhmien sisällissodasta. Mutta populismina se nousee korkeuksiin, josta ihonvärinsä vuoksi leikkikentällä piesty 10-vuotia poika ei enää erotu.

Vähän sama mittakaavaongelma taitaa olla muuten näillä pääkirjoituksilla, valtionhoitojournalismilla. Jotkut asiat näkyvät sille liian pieninä. Kuten Soinin tapa puhua omilleen, joka sivuutetaan pelkkänä yksityiskohtana. Myös silloin, kun Soini ploki toistaa Immosen blogista ja FB-sivun kommenteista tuttuja ylikansallisen äärioikeiston vainoharhaisia ilmiantoja:

”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vahnan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Merkintä on viime syksyltä, ja perussuomalaisten leimaamisesta syytetty sosiaalinen media on sittemmin pohtinut, että keitä nämä Soinin, immoslaisten ja äärioikeistolaisen terroristin pelkäämät ”kulttuurimarxistit” ovat? Ja kenen ”pussista” Soini puhuu?

Vastausta ei ole tullut, enkä tiedä maan ainoan valtakunnallisen sanomalehden sitä edes kysyneen. Yksityiskohtaan perehtyminen voisi kuitenkin valaista sitä, miten pitkälle pätevänä yleispoliitikkona arvostettu Soini on halukas menemään, jotta sekä puolueen ”maahanmuuttokriittinen” siipi että avoimesti rasistinen ja toisinaan pelkästään sekopäiseltä vaikuttava laahus kannattelisi puolueen vaalimenestystä? 

Jos malli on yhä tarkoitus ottaa muista pohjoismaisista populistipuolueista, kuten ruotsidemokraateista, niin hyvin pitkälle. Itse asiassa ruotsalaisen Expo-lehden analyysit julkisuuden hallinnasta Ruotsissa näyttävät olevan yhä enemän myös kuvauksia perussuomalaisten pelikirjasta.

Virallinen ohjelma

Perussuomalaisen puolueen juhlakokous. Turku, Logomo 2015.

Äänestyksen jälkeen puoluekokous nimittää eniten ääniä saaneen Timo Soinin Puolueen puheenjohtajaksi, ja valitsee muun puoluejohdon, päättää aatteellis-poliittisesta uudistusohjelmasta ja jäsenistön tekemistä aloitteista sekä käsittelee muut sääntömääräiset asiat.

Ohjelma (muutosvarauksin)

Ensimmäinen päivä.

09.00: Avajaispuhe, taustalla historiallista kuvamateriaalia puolueen perustamiskokouksesta.

09.30: Kansanedustaja Reijo Tossavainen selittää lyhyesti Puolueen juhlaväelle, miten Turun toritapahtuman perumiseen päädyttiin: ”Suojelupoliisilta on saatu tietoa, jota ei nyt anneta julkisuuteen, mutta joka on kuitenkin vaikuttanut päätökseen.”

Aiheeseen on syytä palata, koska Puolueen kokouspaikan läheisyys anarkistien pesäpaikkana tunnettuun Turun varsinaissuomalaiseen osakuntaan (TVO) on havaittu puolueväen keskuudessa.

Puolueorganisaatioon haltuun on myös tullut materiaalia, joka on edelleen luovutettu turvallisuusviranomaisille (kuvassa TVO-anarkisti, kädessä lyömävalmis astalo).

09.45: Virallinen ohjelma jatkuu uusien varapuheenjohtajaehdokkaiden esittelyllä.

Sebastian Tynkkynen, Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja ja kirkkoarkkitehtuurin asiantuntija. Tynkkynen herätti pari vuotta sitten ansaittua huomiota artikkelilla Suomen islamisaatiosta. Tynkkysen mukaan vuonna 1988 ”Oulun yliopiston yhteyteen rakennettu Pyhän Luukkaan kappelinperusrakenne suunniteltiin pyöreäksi, jotta siitä voitaisiin tulevaisuudessa muuttaa kätevästi muslimien rukouspaikka.” Kuvassa Turun Ortodoksinen kirkko, vihitty käyttöön vuonna 1846, pahoittelemme painovirhettä.

10.15: Kansanedustaja Olli Immonen harjataan.

10.16. Puoluejohdon vetoomus kokousväelle.

Olli Immosen parlamentaarista uraa varjostanut valokuvaskandaali on valunut yli äyräiden, eikä sitä pidä lietsoa oman väen voimin. Siksi Puolueen johto vetoaakin puolueväkeen, ettei se enää julkaise eikä linkitä ainakaan omille kotisivuilleen tai FB-sivuilleen valokuvia, joissa Immonen poseeraa yhdessä Reijo Tossavaisen tai Sebastian Tynkkysen kanssa.

10.30: Nimetään vuoden perussuomalainen, Petri Kokko. Raadin perustelut.

Petri on Jyväskylästä, pitää Led Zeppelinin musiikista, Likainen Harry elokuvista ja kuuluu FB-ryhmään nimeltä ”Ei vihapuhujia Suomeen”. Perustelujen liitteenä oleva kuva on Petrin kommentti euro-edustaja Jussi Halla-ahon seinältä, jossa keskusteltiin maahanmuuttajien perheenyhdistämisestä. Kommentillaan Petri, joka siis yhä kuuluu FB-ryhmään ”Ei vihapuhujia Suomeen”, osoittaa selkeästi, ettei ironia kuulu Puolueen henkeen. Ja ettei Petri kuulu FB-ryhmään ”Yhdyssana on yhdyssana”.

11.00: Nimetään vuoden perussuomalainen kansanedustaja, Jani Mäkelä. Raadin perustelut.

Jani on yhden ja saman kesäviikon aikana profiloinut itsensä poliitikkona, joka vaati tietää miten ”Minulla on unelma” -mielenosoituksen saatiin niin nopeasti viranomaisen lupa (lupaa ei perustuslain mukaan tarvita), joka twiittasi leikkaavansa häntä oikaisseen professorin työnantajan budjettia (pyysi anteeksi), halusi tietää maksoivatko veronmaksajat tapahtuman kulut (Janne Flinkkilä maksoi teostomaksut, Pekka Sauri sähkökaapin avauksen ja yrityssponsorit loput, kaikki veronmaksajia), ja aloitti boikottikampanjan kotimaakunnan lehteä vastaan, koska Etelä-Saimaan Sanomat oli ”saksinut” puoluetoverin mielipidekirjoituksesta sdp:n eduskuntaryhmän kesätyöntekijää vastaan ammutut sanat ”lokakirjoitus” ja ”selkärangaton”.

Raadin mielestä Jani Mäkelässä kiteytyy tasapainoisesti Puolueen todellinen ajatusmaailma, joka julkisuudessa aina nolataan, ja Puolueesta yleisölle syntyvä mielikuva, jota median ei pidä editoida siistimmäksi. Tunnustuksena #uhripuolueelle tehdystä työstä Janille ojennetaan Kodin Lääkärikirja, avattuna kohdasta asentovirheet ja selkärangat vaivat: ”Karsi turhat nostot ja siirtämiset, jos se on mahdollista. Käytä tarvittavia apuvälineitä ja pyydä tarvittaessa apua. Ota tukeva haara-asento ja kyykisty alas selkä suorana.”

11.30 Lounas. Kasvisvaihtoehdosta kiinnostuneita pyydetään hyvissä ajoin jättämään jäsenhakemuksensa rkp:n tai vihreän liiton puoluetoimistoon.

12.30: Yleistä keskustelua aattellis-poliittisesta uudistusohjelmasta.

Puoluetoimiston tietoon on tuotu huoli kirjailija Jari Tervon lehtikirjoituksesta, jossa muistutetaan mm. Sinebrychoffin, Pauligin ja Fazerin tulleen Suomeen maahanmuuttajina. Yleinen väärinkäsitys, jonka mukaan Puolue vastustaisi työperäistä maahanmuuttoa, on torjuttava terävöittämällä Puolueen sanomaa. Parhaiten se onnistuu kun ns. Lex Hirvisaari otetaan käyttöön sekä Puolueen virallisessa viestinnässä että jäsenten omilla FB-sivuilla: hämmennystä herättäneet sanat ”ulkomaalainen” ja ”maahanmuuttaja” korvataan sanalla ”neekeri”.

Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen on esittänyt julkisuudessa, että Suomi voisi EU:n kanssa tehdyn taakanjakosopimuksen mukaisesti ottaa maahan pakolaisina naisia ja lapsia, jotka tulevat Välimeren yli kumiveneellä. Puoluetoimiston käsityksen mukaan linjaus olisi ristiriidassa Puolueen maahanmuuttopoliittisen ohjelman kanssa. Perusteluissaan puoluetoimisto mm. muistuttaa, ettei kaikilla suomalaisilla työttömillä ja eläkeläisiä ole varaa kumiveneisiin.

Kansanedustaja Jani Mäkelän johtama perustuslaillinen komitea jätti raporttinsa puoluetoimistolle etukäteen. Raportin mukaan perustuslakia ei ole vielä löytynyt.

Myös kansanedustaja Olli Immosen lakimuutoskomitean väliraportti on valmis. Immosen mukaan sana ”monikulttuurisuus” on tähän mennessä löytynyt kahdesta lakipykälästä, kerran nuorisolaista ja toisen kerran yleisradiolaista. Etsintää hidastaa se, että eduskunnan kirjastossa suomalaista lainsäädäntöä on arviolta 46 metriä. Puoluetoimisto ehdottaa resurssiongelman ratkaisuksi, että lainsäädäntöön perehdytään kuten tähänkin asti: lukemalla tiivistelmät Jussi Halla-ahon blogista.

Uuden viestintäpoliittisen ohjelman julkistaminen.

Ohjelma tähdentää, että Olli Immosen päivitys poiki kuukauden loppuun mennessä tuhat tykkäystä ja yhden tutkintapyynnön, vaikka Suomessa on 5,5 miljoonaa ihmistä ja joka vuosi poliisin tietoon tuodaan yli 400 000 rikosepäilyä. Jottei Puolueen sanoma enää samalla tavoin hukkuisi massaan, yhä useampien Puolueen jäsenen tulisi uskaltaa oman somen ulkopuolelle. Maahanmuutto on monimutkainen asia, jota esimerkiksi julkaisupäätöksiä lehdissä tekevät toimittajat ymmärtävät parhaiten, kun se esitetään vertauskuvin. Vertauskuva ei kuitenkaan yksin riitä, lisäksi se on kohdistettava oikein.

Nyrkkisääntönä on, että Helsingin Sanomissa monikulttuurisuutta voi verrata kiinni leikkaavaan polttomoottoriin. Se menee varmasti läpi. Sen sijaan Tekniikan maailmassa kiinni leikkaava polttomoottoria ei voi verrata monikulttuurisuuteen. Se ei varmasti mene läpi.

14.30: Jäsenistön aloitteet.

Puolueen parista aina ministereistä kanistereihin on tuotu esiin seuraavia ajatuksia: Ahvenanmaa miehitettävä, irti EU:sta, yksi kansallinen kieli, valtiolle selkeä kansallismielinen ideologia, avioliitot vain heteroille, mielenosoitukset luvanvaraisiksi, medialle tiukempi poliittinen ohjaus käräjäjuttujen uhalla ja Ylen ohjelmatyöntekijöiden puoluekannat rekisteriin.

Puoluetoimistosta kuitenkin muistetaan, ettei puolueväen rajallista aikaa pidä käyttää äänestämällä asia kerrallaan, kun kaikki toteutuisi yhdellä esityksellä: Suomi liitetään Venäjään.

Huom! Esitys kerjäämisen kieltäväksi laiksi on siirretty toisen kokouspäivän äänestykseen, kuten muutkin esitykset jotka Venäjän sijaan käyttävät mallina natsi-Saksan lainsäädäntöä.

16.00: Muut sääntömääräiset asiat.

Puolueen alajaostojen tiedotteet. Hommaforumin moderaattori jakaa täydennetyn listan mädättäjäsuvakeista. Lisätty Päivi Räsänen, kd.

16.30: Kokouksen ensimmäinen päivä päättyy.

Kokoukseen osallistuvia kehotetaan jalkautumaan kaupungille jaetun ohjeen mukaan, liikkumalla ryhmissä ja välttämällä katsekontaktia alkuasukkaiden (åboriginal) kanssa.

Muuta muistettavaa.

Malmön kesäretkelle voit ilmoittautua tässä linkissä. Omat luotiliivit mukaan!

”Tunnista anarkisti” –kurssille voit ilmoittautua tässä linkissä.

”Puhu järkeä vaikka olet persu” -kurssi on peruttu vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Kimmo voi hakea kurssimaksun palautusta tästä linkistä