lauantai 7. lokakuuta 2017

Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin


Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ennakoitiin jo ilmastonmuutoksen seurauksia, mutta olkatoppausten uskottiin kasvavan rajattomasti ja tupakointikieltojen nykyinen suosio on ilmeisesti tullut tekijöille täytenä yllätyksenä.

Blade Runner tuskin on ”maailman parhaana pidetty scifielokuva”, kuten HS äskettäin kirjoitti, sillä minäkin pidän scifielokuvista, eivätkä ne aina ole näin vaivaannuttavan ikävystyttäviä. Osuvammin sitä ehkä voisi verrata installaatioon, jonka selitykseksi näyttelyn kuraattori joutuu aivan liian usein turvautumaan sanaan ”tutkii”.

Jos aika kamalasta pitää etsiä jotain kamalinta, niin ehkä se olisi Rutger Hauerin suoritus androidi Roy Battynä. Se ei ole kurkistus robotiikan ja tekoälyn tulevaisuuteen vaan kulttuuriseen menneisyyteen, jossa homofobialla oli huomattava vaikutus siihen miten sadistinen roolihahmo kirjoitettiin ja näyteltiin.

Hauerin jatkuvasti muikisteleva tulkinta ei ole niinkään näyttelemistä kameralle kuin poseerausta selfie-kepille. Taiteilijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jos kuolinmonologin joutuu pitämään roolihahmon toinen kämmen naulalla lävistettynä ja toisessa kädessä valkoinen kyyhkynen, niin mahdollisuudet mihinkään inhimilliseen tai vilpittömästi allegoriseen ovat todella vähissä.

Satojen ja tuhansien palstamillimetrien myötä Blade Runner on analysoitu niin perusteellisesti, että eilen vielä kerran katsottuna se herätti enää yhden avoimen kysymyksen: ”Olisiko siinä enemmän kääpiöitä vai vähemmän kääpiöitä, jos elokuvan olisi englantilaisen Ridley Scottin sijaan ohjannut saksalainen Werner Herzog?”

Myöhemmin illalla katsomisvuorossa on Denis Villeneuven ohjaama Blade Runner 2049. Se herättää näin etukäteen kaksi avointa kysymystä: ”Miksi?” Ja: ”Herranjumala, miksi?” Pelkään, ettei niihinkään saada koskaan vastausta.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kazuo Ishiguro, kirjallisuuden Nobel-palkinto 2017

Kazuo Ishiguro. Tästä ei varmaan yhtä monella ole niin paljon huomautettavaa kuin Le Clezion, Modianon tai Dylanin Nobel-palkinnoista? Lainaan itseäni vuodelta 2005, arvostelun julkaisi muistaakseni Turun Sanomat: 
"Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita."

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suom. Helene Bützow. Tammi 2005.
Jos englantilaisen Kazuo Ishiguron nimeä tullaan joskus käyttämään luontevana adjektiivina, kuten tshehovilaisuutta tai kafkamaista, se todennäköisesti tarkoittaisi jotain seuraavan kaltaista:
Melankolinen tunne, kun ihminen tietyssä iässä alkaa hahmottaa menneisyytensä kokonaisuutena, tunnistaa sitä ylläpitäneen elämänvalheen, ja tuttua itsehillintää osoittaen myöntyy siihen, ettei harhakuvien haihtuminen tee vielä jäljellä olevista menetyksistä ainakaan helpompia.
Ishigurolaisuuden ruumiillistuma on hovimestari suosikkiromaanissa Pitkän päivän ilta (1989), Ole luonani aina sisältää sen yksinkertaistetuimman ja ehkä koskettavimman kaavan.
1.
Lehtihaastattelussa Ishiguro kertoo romaanin aiheen vaivanneen häntä pitkään. Se alkoi tavallisista lapsista, siitä mitä me teemme heille, ja kääntyi jossakin vaiheessa erikoiseen rinnakkaismaailmaan sijoittuvaksi allegoriaksi.
Omaa tarinaansa kertova 31-vuotias Kathy elää ”Englannissa, 1990-luvun lopulla”, kuten Ishiguro avuliaasti selittää, mutta lukijaa hämmennetään heti kättelyssä oudoilla puheilla ”valvojista”, ”luovuttajista” ja ”toipumiskeskuksesta”, jotka eivät romaanin sisäisessä todellisuudessa selitystä kaipaa.
Nykyisessä kotimassaan 7-vuotiaasta asunut Ishiguro on omaksunut täydellisesti brittiläisen lajityypin, jossa erikoinen kerrotaan itsestään selvänä, pidättyvästi ja jopa naiivisti.
Sisäoppilaitos on myös romaanille luonteva sosiaalistamisen ympäristö, jossa kasvattajien säännöt ja lasten välille syntyvät hierarkiat auttavat yhdessä luomaan vaikutelman järjestelmän luonnollisuudesta ja väistämättömyydestä. Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita.
Juuri tässä mielessä Kathyn eristetty Hailsham on luokkahuoneineen ja urheilukenttineen niin uskottava ja aito lapsuuden ympäristö. Sen myyteistä ja leikeistä Kathy uskoo yhä aikuisena löytävänsä vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä – oman elämänsä merkityksen.
Se, että Kathy tovereineen paljastuu klooneiksi, joita käytetään tavallisten ihmisten elinluovutuksiin, jää kaikessa karmeudessaan sivuseikaksi. Se on ovela juonellinen apukeino, mutta Ishiguro on nähnyt paljon vaivaa, jotta edes huolimattomin lukija ei luulisi hänen pohtivan uuden bioteknologian eettisiä ulottuvuuksia.
Kloonauksen tekniset yksityiskohdat ja epäkäytännöllisyyden hän sivuuttaa kokonaan, ja niiden perään kyseleminen olisi yhtä naurettavaa kuin jos vaatisimme Jonathan Swiftia osoittamaan Lilliputtien maan kartalta tai muistuttaisimme Italo Calvinolle, että hänen Näkymättömät kaupunkinsa sotii historian totuutta ja Kosmokomiikkansa fysiikan lakeja vastaan.
Pohjimmiltaan Ole luonani aina kertoo kenestä tahansa, jota vain sitkeään juurrutetut illuusiot estävät romahtamasta elämän mielettömyyden edessä, ja joka kapinoimatta hyväksyy menneisyydessä tekemänsä ratkaisevat erehdykset, harhaan johtavat muistot, rakkauden menettämisen ja ruumiin hitaan rapistumisen.
”En nyyhkyttänyt, vaan pystyin hillitsemään itseni”, Kathy toteaa väärentämättömän ishigurolaisesti, ja kääntyy lähteäkseen sinne minne hänen oli määrä mennä.
2.
Ishiguron mukaan me herätämme lapsissa toiveita, jotka eivät voi täyttyä, ja annamme lupauksia, joita emme voi pitää. Me teemme sen kaiken suojellaksemme heitä, mikä on aivan välttämätöntä, mutta samalla me luomme perustan itsepetokselle tarkoituksen lähteenä ja sentimentaaliselle alakulolle ainoana lohtuna.
Tällaista synkkyyttä vastaan ei tarvitse erikseen protestoida, sillä kaikki järkevät vastaväitteet löytyvät jo valmiina Kathyn kasvattaneiden ”valvojien” selityksistä. Ole luonani aina onkin helppo kieltää, jos sen lukee yksinkertaistettuna sanomana. Mestarillisena draamana sitä on mahdoton torjua.
Kazuo Ishiguron näennäinen tieteisromaani ei kerro miten maailma muuttuu jos bioteknologian mitattavat hyödyt sivuuttavat sen mahdolliset moraaliset haitat. Todellisena kirjailijana hän tekee jotakin enemmän. Sivu kerrallaan hän muuttaa lukijansa.

torstai 5. lokakuuta 2017

Arkistosta: Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Päivän kirjailijapalkinnon kunniaksi: taiteesta, palkinnoista ja meritokratiasta. Vanha ”Lehtiharava”-sarjan kolumni, jonka TS julkaisi joulukuussa 2005. Tuore nobelisti mainittu.

Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Viime maanantaina Runeberg-raati nimesi omat ehdokkaansa, ensi torstaina Paavo Lipponen kertoo Finlandia-voittajan. Kirjallisuuspalkintojen kotimainen sesonki on vuotuisessa käännekohdassaan, Englannissa se on jo päättynyt katkeriin tunnelmiin.
                      Ensimmäinen skandaali oli kuulemma se, ettei Ian McEwanin Lauantai päässyt edes Booker-palkinnon lopulliselle ehdokaslistalle, toinen oli John Banvillen palkitseminen.
                      Banvillen The Sea on ”onnettomin koskaan Bookerilla palkittu romaani”, McEwan totesi happamasti, mutta tosin vasta sen jälkeen, kun Banville oli New York Review of Booksin seikkaperäisessä arvostellussa todennut, että Lauantai on ”tyrmistyttävän huono kirja”.

Kulttuuripiirien enemmistö näyttäisi olevan kiistassa McEwanin kannalla.
                      New York Timesin arvovaltainen kriitikko Michiko Kakutani kutsui Banvillen uutuutta tylsistyttävän teennäiseksi sepitteeksi miehestä, jolla on ilmeisesti sivistyssanakirja aivojen paikalla, eikä kirjailija Tibor Fischer uskonut Banvillen koreista kielikukkasista syntyvän romaania lainkaan.
                      Banville itse on väittänyt vain nauttivansa kohusta. Riidan haastaminen alkoi palkintoillallisilla.
”Onneksi Booker on tällä kertaa annettu todelliselle taiteelle”, Banville sanaili, ikään kuin rannalle jäänyt Lauantai tai ennakkosuosikkina pidetty Kazuo Ishiguron Ole luonani aina kuuluisivat kevyen viihteen keskikastiin. ”Toiset kirjat ovat taidetta, toiset eivät”, hän vahvisti lehtihaastattelussa, ”tarvitseeko sitä sanoa edes ääneen”.

Näin avomielinen kirjailijakeskustelu on virkistävää varsinkin Suomen perspektiivistä, jossa kirjailijat eivät yleensä sano mitään toisistaan, vaan tyytyvät haukkumaan välikädet – joko kritiikkiä julkaisevat lehdet tai apurahoja jakavat virkamiehet ja luottamushenkilöt.
                      Eräät tarkkailijat ovat kuitenkin epäilleet, että Banvillen ja McEwanin vihanpidossa on kyse enemmän omasta asemasta kuin sanataiteen ehdoista. Teorialle on olemassa myös tieteellistä näyttöä. Pensylvanian yliopiston professori James F. English on julkaissut kulttuuripalkintojen sosiologiasta kirjan nimeltä The Economy of Prestige, ”arvostuksen taloustiede”, jonka hänen kollegansa Joseph Estein esitteli viime kuun Wall Street Journalissa.
Yhteiskuntaa ei ole 1970-luvun jälkeen muokannut niinkään uuden luokan kuin uuden arvottamisen ja pyhittämisen järjestelmän nousu, English arvioi, ja se on käytännössä monopolisoinut symbolisen pääoman tuotannon ja jakelun.
Arkikielellä ilmaistuna se tarkoittaa, että kun esimerkiksi myönnetystä oppiarvosta tulee työnhaussa koeteltua osaamista tärkeämpi seikka, myös arvon myöntäjien asema ja merkitys korostuu. Syntyy itseään palveleva meritokratia, vallankäytön muoto, joka jo kättelyssä kykenee asettamaan menestymisen ehdot.
Työelämässä se voi tarkoittaa oikeaan yliopistoon pääsemistä, kulttuurissa oikean palkinnon saamista.

Kun kulttuurisia saavutuksia jaetaan, kaikilla on jotain pelissä. Raatityöskentely, palkitseminen ja palkinnon vastaanottaminen määrittelevät yksilön aseman järjestelmän sisällä.
                      English varmasti ymmärtäisi, miksi Suomessa Finlandia-palkinnon jakaa presidentin rouva, yliopiston professori tai eduskunnan puhemies, vaikka satunnaisen kirjastonhoitajan asiantuntemus voisi olla vähintään yhtä syvää. Se tekee pelkästä tunnustuksesta vihkiytymisen, jossa palkittu kirjailija liittyy asemansa jo varmistaneiden joukkoon.
                      Hän ymmärtäisi myös, miksi Pirkko Saision oli kaksi vuotta sitten helpompi kieltäytyä suuresta rahasummasta kuin pelkästä kunniasta. Tai miksi kaikista kilpailuista jo etukäteen kieltäytyvä Fredrik Lång on kotimaisista huippukirjailijoista tuntemattomin.
                      Kiistaa tämän vuoden Bookerista voi pitää julkisena yrityksenä torjua kulttuurin meritoitumista ja palata keskustelevampaan kulttuuriin. Siitä riitelykin voi olla halpa hinta.
                      Ensi viikolla nähdään, leviääkö sama napina Suomeen. Joidenkin mielestä Banvillen voitto oli Bookerin arvovaltatappio. Romahtaako Finlandia, jos ylitse muiden ehdokkaiden noustettu Bo Carpelan sivuutetaan? Taiteen täsmällinen arviointi on kuitenkin vaikeaa, varmaa on vain se, että Finlandia-ehdokkaat ovat vuoden ainoat tv:n pääuutislähetykseen kelpaavat kirjailijat, ja että voittajan myynti moninkertaistuu, kuten joka vuosi.