Kirja-alen alkulämmittely?

Kirja-alen alkulämmittely jo välipäivinä – oliko tällaista viime vuonna? No jotain nyt tuli otettua mukaan kun hinnat vaikuttivat sopivilta eikä arvostelukappaleina saa nykyään kuin sellaista jota ei kyllä palkatta lukisikaan…

1.

Siis 14,90 € Akateemisessa. Muutkin uudet Dostojevskin suomennokset olen hankkinut vasta alesta, mutta en näin tuoreeltaan. Eikö sivistyneistö päivittänyt somessa vasta viime keväänä, että Karamazovin veljekset on kuluvan vuoden pakollista kesälukemista? Lisää tähän oma nillitys, jossa käytät sanoja ”kulttuuri”, ”rappio” ja ”kvartaalitalous”, en nyt itse jaksa.

2.

Suomalaisessa kympin. Kaikki Doctorowit ovat neroutta Marssiin asti, joka on hieman tylsä ja melko paksu. Unohda Kuikkajärvi, julkaisuajankohdalleen tyypillinen pakkopostmoderni. Ehkä tämän Homerin & Langleyn tiivimpi muoto palauttaa mestarin ruotuun?

3.

Anne Tyler on kirjoittanut kaksi hyvää romaania, josta toisesta tehtiin huono elokuva. Ollaan siis lähellä Hemingwayn saldoa, joten miksei mukaan yksi naisen tekemä perinteinen ihmissuhderomaani – leski suree. Näppärä mittakin, seitsemän euroa ja alle kaksi sataa sivua niin Jää hyvästit on maksettu ja luettu. Voi olla leipääntyneen tekijän pakkopuristus tai pitkän taiteilijauran kiteytymä. Tylerista ei ole sanottu, joten sanon sen nyt, että näin osaisi myös Siri Hustvedt kirjoittaa, jos Hustvedt ei aina ruokakaupan kassalla ajattelisi, että tässä nyt on kirjailija ruokakaupan kassalla.

…ja vielä pari sotahistoriaa, mutta ei niistä enempää. Ne eivät ole sivistystä, paheita ne ovat.

...terrified by this dark thing

“A phenomenon that a number of people have noted while in deep depression is the sense of being accompanied by a second self — a wraithlike observer who, not sharing the dementia of his double, is able to watch with dispassionate curiosity as his companion struggles against the oncoming disaster, or decides to embrace it. There is a theatrical quality about all this, and during the next several days, as I went about stolidly preparing for extinction, I couldn't shake off a sense of melodrama — a melodrama in which I, the victim-to-be of self-murder, was both the solitary actor and lone member of the audience.”
― William Styron, Darkness Visible: A Memoir of Madness

“I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.”
― Sylvia Plath, Ariel

Varmaan monikin kirjailija aloittaa tasolta, josta tie voi johtaa vain ylöspäin. Tämä näyte on Sylviä Plathilta (1932 – 1963):

”Sitä päivää ei voi koskaan unohtaa, vaikka kuinka haluaisit. Muistat aina, kuinka kesä oli taas tuloillaan ja ilma oli jo tarpeeksi lämmin melontaretkeä varten. Ensimmäisen, sinisen kesäkuun päivän saavuttua nousee muisto, elävä, kristallinkirkas, kuin kyynelten läpi nähty…”

Paremmin runoilijana tunnetun Plathin proosakirjoituksia koottiin yhteen kahdesti jo 1970-luvulla.

Suomeksi julkaistu Paniikki-Johnny ja Uniraamattu (Basan Books 2014, suom. Jussi Korhonen) on vaihtoehdoista laajempi. Runsaasti kommentoidun ja kiitetyn niminovellin lisäksi se sisältää muita, jo kirjailijan elinaikana lehdissä julkaistuja kertomuksia, pari lehtijuttua, otteita päiväkirjoista sekä tyyliltään varsin yhtenäisen valikoiman novelliharjoitelmia, jotka on nimetty niiden arkistointipaikan mukaan: ”Lilly Libraryn tarinoita.”

Yllä oleva lainaus on tämän kokonaisuuden aloitus. Plath halusi osoittaa, että hän kykenisi tuottamaan ammattimaisesti novelleja, jotka sopivat ajan makuun ja ylittäisivät lehtien julkaisukynnykset, selittää runoilija Ted Hughes, Plathin leski, kirjan alkusanoissa. Enempää hän ei niitä vaivaudu puolustamaan, eikä siihen aihetta olekaan.

Kertojan ääni jatkuu tarinasta toiseen teennäisenä, täynnä imitoituja tehokeinoja (huokaukset ja kolme pistettä ovat suosiossa). Omaelämäkerrallisesta näkökulmasta kiinnostavin, ja Plathin kohdalla omaelämäkerrallinen näkökulma näyttäisi kiinnostavan aina, on nimeltään ”Kimalaisten parissa”.

Melkein raamatullisesti alkava tarina kertoo itsekeskeisestä pikkutytöstä, joka palvoo isäänsä kaikkien muiden ihmisten ja tunteiden kustannuksella – ja sitten menettää tämän sairaudelle. Plath menetti oman isänsä diabeteksen komplikaatioille ollessaan vasta 8-vuotias. Jumaliksi julistetut miehet olivat osa Plathin elämää myöhemminkin, oli sitten kyseessä kirjallinen esikuva (Dylan Thomas) tai rakastaja (Hughes). Mutta juuri mitään muuta kuin asetelma ei tästä sisäisen elämän intonaatiosta välity paperille asti.

Tunnetun kirjailijan julkaisemattoman tuotannon julkaisemattomuudelle on yleensä syynsä.

Tämä on suomennoksen ensimmäinen opetus. Toinen opetus on se, että päiväkirja ja lehtiartikkeli ovat parempia kirjoittajakouluja kuin väkinäinen, yleisiin tai henkilökohtaisiin esikuviin takertuva kaunokirjallisuuden väkertäminen.

Vaivattomasti ja vilpittömällä mielenkiinnolla luin lähinnä Punch-lehdessä Plathin kuolinvuonna julkaistun artikkelin ”Amerikka, Amerikka!”, otteet muistikirjoista ja toki myös kuuluisan niminovellin.

Postuumisti vuonna 1968 julkaistu – ja vuosikymmentä aiemmin kirjoitettu – ”Paniikki-Johnny ja Uniraamattu” on sekin monin tavoin harjoitustyö. Satiirinen, absurdi virkamies, joka kerää ihmisten unia, on etäännytetty, symboliikalle sopivasti avoin näkökulma, jonka kaltaisia tapaan nykyäänkin kirjoittajakursseilla. Sen sijaan novellin sisällön kääntyminen kuvaukseksi vakavasta masennuksesta kärsineen Plathin sähköshokkihoidoista viittaa henkilökohtaisen lisäksi johonkin yleispätevään.

Omaa masennushistoriaansa ylös kirjanneen William Styronin mukaan tauti lyö kiilan itsen ja arkisen minäkokemuksen väliin. Toisin kuin Plathin elämän härskeimmät tulkitsijat, jotka ovat etsineet selitystä kirjailijan itsemurhalle isäsuhteesta, aviomiehen uskottomuudesta tai naistaiteilijoiden yleisen vähättelyn myytistä, Styron korostaa masentuneen tietoisuutta henkisen kärsimyksen irrationaalisuudesta.

Ero Styronin tunnustuskirjan ja Plathin novellin välillä on ehkä siinä, että Styron näkee masennuksen melodraamana, jossa kärsimyksestä tulee itsen määrittelyn keskiö. Sen sijaan Plathin novellissa itse katsoo kärsimystä kuin mädäntynyttä ruumiinosaa, josta kenties tulisi päästä eroon.

Mutta koska johtopäätös on näkökumien erosta huolimatta sama – itsemurhan mahdollisuus – kyse on oikeastaan samoin havaitun olosuhteen kahdesta tulkinnasta.

(Julkaistu aiemmin kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomadossa)

Konservatiivi – oikeassa kolme kertaa runsaassa sadassa vuodessa?

”- Miksi miehet eivät voisi solmia avioliittoa miehen ja naiset naisen kanssa? – No kun ei voi.” Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini vastaa vuonna 2014 Iltalehden toimittajan kysymykseen tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Totta. Ei voi, kun nykyinen laki kerran kieltää. Muita perusteita tai käytännöllisiä esteitä ei tosiaankaan ole.

”Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan.” Evankelis-luterilaisen kirkon kantaa edustanut tuomiorovasti Mauri Larkio kertoo radiohaastattelussa vuonna 1978 miksi hän vastustaa lakiehdotusta uudeksi sukunimilaiksi.

Totta. Avioliitossa ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät todellakaan erotu toisistaan, jollei heitä erotella esimerkiksi sukunimilain avulla.

”Mielestäni nainen valtiollisen elämän alalla ei ole oikealla paikallaan. Naiset, jos heille annettaisiin äänioikeus, ylipäätään ja erittäinkin levottomina aikoina äänestäisivät äärimmäisyyspuolueiden kera”. Eduskuntauudistusta valmistelleen komitean puheenjohtaja Robert Hermansson kertoo eriävässä mielipiteessään vuonna 1906 miksi hän vastustaa naisten äänioikeutta.

Totta. Valtio-oikeuden professori Hermanssonin ennuste heijastuu aina nykypäivän kysymyksiin asti. Ensi perjantaina eduskunnan äänestettäviksi tulevaa aloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi kannattaa kaikkien kansalaisten enemmistö, kannattajien enemmistön muodostavat naiset.

Kiertoilmauksia

Homoseksuaalisuus (kreikan sanasta ὁμός ”sama” ja latinan sanasta sexus ”sukupuoli”) tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus, romanttiset ajatukset, tunteet tai molemmat kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa.

Homoseksuaalisuus tai lyhentäen homous ei ole leimaava, nolo, loukkaava tai muustakaan syystä kielletty sana. Myös ilmiönä homoseksuaalisuus on arkipäiväistynyt, muuttunut muodollisesti hyväksytystä yhä enemmän itsestään selväksi. Paitsi ehkä maan suurimman sanomalehden kulttuuriosastossa.

14.11. 2014 palkintoraati julkisti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajan lisäksi voittajan lähimmän kilpailijan sekä kaksi ”kunniamainintaa”. Kolmessa romaanissa neljästä homoseksuaalisuus oli päähenkilön olennainen piirre, neljännessä se oli tärkeä sivujuonne, yksi parisuhteiden mahdollisista rakennusaineista. Yhdessäkään Helsingin Sanomien arvosteluista ei käytetä sanaa homoseksuaalisuus.

Ratkaisu olisi väkinäisen edistyksellinen, mikäli tietoisena lähtökohtana olisi se, että pystyyhän Anna Kareninastakin kirjoittamaan käyttämättä sanaa heteroseksuaalisuus. Itse arvostelujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse on kainostelusta ja kiertoilmaisuista, jolle varsinkin kaikenlainen kirjoissa harjoitettuun naimiseen viittaava on kauhistus.

Seuraava luettelo HS:n kriitikoiden kiertoilmaisuista ei ole valikoiva vaan tyhjentävä. Muita viittauksia romaanien homoseksuaaliseen tematikkaan tai päähenkilöiden seksuaalisiin tekoihin ei arvosteluissa ole.

1. ”Toisenlainen seksuaali-identiteetti.” Kriitikko Helena Ruuska Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia arvostelussa.

2. ”Sukupuolinen suuntaus”. Kriitikko Antti Majander Antti Holman romaanin Järjestäjä arvostelussa.

3. ”Miesten välinen rakkaus.” Kriitikko Suvi Ahola Henna Kittin romaanin Elävän näköisen arvostelussa.

4. ”Suomalaisen asenneilmaston muutoksen kipeä historia”, ”luvattomat onnen hetket”. Kriitikko Antti Majander Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys arvostelussa.

Keskeneräinen sanakirja: Nila

Nila (phloem)

1. "...on putkilokasveissa oleva johtosolukosta koostuva solukko, joka kuljettaa orgaanisia aineita, erityisesti yhteyttämistuotteita lehdistä muualle kasviin. Nila ympäröi puuosaa yhtenäisenä kerroksena.
Männyn nilasta on tehty pettujauhoa" (Biologian sanakirja).

2. "...on hallinnon ja taiteen välisessä puunkuoressa: käytännön nila" (Markus Leikola).

3. Käypä myös kritiikin määritelmänä. Ja muunkin kulttuurijournalismin.

"Uskontoinen" kielen innovaationa

Maallistuneessa yhteiskunnassa uskotaan ylhäältä tulevaan tietoon, jonka syntyä tai sisältöä ei juurikaan vaivauduta pohtimaan (tilastot), muodostetaan lahkoja, jotka tulkitsevat pyhiä tekstejä ristiriitaisin tavoin (EU:n arvopaperikeskusdirektiivi) ja varsinkin taloudessa ollaan valmiita uskomaan jopa ihmeisiin (”luottamuskeiju”).

Mutta mihin enää uskotaan maallistuneessa kirkossa, jos mihinkään?

                      Kirkon edustajat joutuvat usein ottamaan kantaa muutoksiin, joita pronssikautinen kansanperinne tai keskiaikainen kirkolliskokous eivät ymmärrettävistä syistä osanneet ennakoida. Päivän lehdessä Espoon kirkkoherra Kalervo Salo esimerkiksi viittaa perheeseen, jonka miehen sukupuolenkorjausleikkaus pakottaa lainmukaisesti eroon. Luterilaisten arvojen mukaan ”tämä ei ole näiden ihmisten kannalta oikeudenmukaista”, kirkkoherra päättelee (HS 7.11.2014).

                      Ei kukaan nykyään ihmettele, ettei kirkon suhdetta naispappeuteen, ulkomaisiin kerjäläisiin tai leipäjonoissa seisovien seurakuntalaisten hätään käsitellä rukouksissa vaan asia valmistellaan arkkipiispan asettamassa toimikunnassa. Joten miksi ihmetellä sitä, että kirkkoherra vetoaa Jumalan sanan sijaan uskontokuntansa ”arvoihin”? Eihän Jumalaa ylipäänsä julkisessa keskustelussa mainita, jollei kyse ole esimerkiksi arkkipiispan pyhäinpäivän tai joulun lehtikolumnista. Ja silloinkin se on lähinnä sosiaalinen rituaali, johon osallistuminen ei edellytä keneltäkään vakaumuksellisuutta. Kuten kynttilän sytyttäminen tai kuusen koristeleminen.

                      Arvojen lisäksi on toki muitakin korvaavia ilmauksia. Jos eduskunnassa vastustaa kansalaisaloitetta sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi, ”omatunto” kuulostaa yhä useamman mielestä paremmalta kuin ”Raamattu”, joka ennen oli vanhurskauden lähde ja takuu.

                      Korvaavien sanojen lista myös jatkaa kasvuaan. Uusin kuulemani on niin ikään päivän lehdestä. Enää ei sanota edes uskonnollinen, pitää sanoa ”uskontoinen”. Innovaation nosti esiin opetusneuvos Tapio Ahokallio.

                     Ahokallion mukaan ”li­be­raa­leis­sa län­si­mais­sa ei-us­kon­toi­nen pu­he on sa­man­lais­ta ar­vo­ja et­si­vää pu­het­ta kuin us­kon­toi­nen, sil­lä kum­pi­kin pe­rus­tuu, ei tie­toon tai tie­tee­seen, vaan us­koon joi­den­kin ar­vo­jen oi­keel­li­suu­des­ta”. No ei ole, mutta tällä kertaa tarkoitus ei kai ollutkaan sievistellä uskonnollisen puheen irrationaalisuutta, vaan vähätellä ei-uskonnollisen argumentoinnin rationaalisuutta.

Viimeksi kuultuna: Icons & Influences

George Cables: Icons & Influences. HighNote 2014.

Jazz on kevyen musiikin laji, joka nojaa vankasti omaan historiaansa. Hierarkia lajin aatelispolven ja nykypolven välillä on itsestään selvä, joten varsinaista vertailua ei kannata edes yrittää. Se olisi kuin asettaisi rinnakkain Paasikiven päiväkirjat ja Stubbin twiitit.

                      Omassa kastissaan olevien muusikoiden rintama on tietysti harvennut vuosien myötä, mutta vielä on esimerkiksi pianisti George Cables, s. 1944.

Jos Cables ei ole Thelonius Monkin tai Bill Evansin aatelista juurta, niin vanhempi valtiomies kuitenkin. Trio-levyllä Icons & Influences Cables kommentoi edesmenneitä mentoreita ja tovereita, tuoreimpana menetyksenä suurenmoinen Mulgrew Miller.

                      Cedar Waltonia Cables muistaa omalla sävellyksellä, josta melodiavelhona tunnettu Walton olisi ylpeä. Duke Ellington huomioidaan itseoikeutetusti Dave Brubeckin klassikolla ”Duke”, joten siinä kumarretaankin kahdelle mestarille yhdellä kertaa.

                      Levy saa kuulijan rakastumaan perinteiseen jazzin yhä uudelleen, ja arvostamaan liian huonosti tunnetun veteraanin virtuositeettia. Harva jazz-pianisti osaa näin luontevasti käyttää pedaalien kaiku- ja sostenutoefektejä, eikä svengaavien sormien hidastumisestakaan ole mitään merkkejä.

Pari kysymystä tuoreelle nobelistille

Patrick Modiano, s. 1945. Kirjallisuuden Nobel-palkinto 2014.

Unohtunutta kadonnutta muistamassa. Tai muistamassa kadonneen unohduksen. Kaikki Modianon romaanit, siis aivan kaikki, tiivistettynä yhteen kappaleeseen:

Ja minusta tuntui luonnolliselta ottaa numero 01 13 24 Klostersin tässä Rochoyn asunnossa joka kuitenkin liittyi kokonaiseen, nyttemmin jo niin kaukaiseen osaan elämässäni. Kyllä kyllä, luonnolliselta. Ehkä se johtui auringosta, joka tulvehti ikkunoista huoneeseen tänä aamuna. Tai päätöksestä jonka olin tehnyt.  Tunsi olevani kevyellä mielellä. Entä jos menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa. Miksei niillä voisi olla mitä erilaisimpien elämänkäänteiden kautta salainen yhtenäisyys, hallitseva parfyymi.

Kadonnut kortteli, Quartier perdu (1984). Suom. Jorma Kapari.

Aivan.

Ymmärrän kyllä miksi ”tunteen” pitää aina olla ”luonnollinen” (kyllä kyllä), ja miksi ”hallitsevan” on samalla oltava ”salainen”. Se vapauttaa meidät vastuusta ja tekee olon ”kevyeksi”. Mutta miksi ”osan” pitää olla ”kokonainen”? Ja kenen oli se valkoinen Lancia, ja miksei Citroen?

Saattaisin keksiä vastaukset itsekin, mutta kuten kaikki aina sanovat: Modianon romaaneista ei oikein muista mitään…

Ajan leima, ehkä. Tai jälki tapauksesta joka menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua muistaa enää mitään.

Aikamme ajattelijoita: Viinasta ja paloturvallisuudesta

Piti tämäkin lopulta lukea. Tai ei olisi pitänyt, kun oli aika turha julkaisu. Lasse Männisto (kok) & Sanni Grahn-Laasonen (kok): K18 – Tähtisädetikku – ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa (2013).

”Uskomme, että suomalaiset osaavat tarvittaessa myös tehdä valintoja itse. Kaikkea ei tarvitse miettiä ihmisten puolesta valmiiksi. Valmiiksi tarjoiltu sääntö itse asiassa passivoi jättämään oman pohdinnan vähemmälle. Me uskomme, että Suomi muuttuu paremmaksi maaksi, jos yhteiskunta antaa myös vapauksia, mutta kannustaa ihmisiä käyttämään niitä vastuullisesti ja harkiten.  Ylisääntely passivoi, valinnanvapaus aktivoi.”

Suomessa on kunnilla 535 lakisääteistä tehtävää, kirjoittajat kertovat, ja sitä kirjoittajat eivät edes kerro, että kuinka monta niitä on valtiolla, mutta ylisääntelyn todellinen ongelmakohta nousee silti selkeänä esiin.

Yhdeksän ”norminpurkutalkoiden alkuloikaksi” nimetyistä säännöistä rajoittaa kirjoittajien mahdollisuutta käyttää alkoholia missä tai miten he itse haluaisivat. Se tarkoittaa siis joka viidettä listattua sääntöä (20 %). Yhdeksästä säännöstä kaksi (22 %) ei perustu viranomaismääräykseen, vaan elinkeinonharjoittajan vapauteen päättää miten alkoholin nauttiminen ja anniskelu on järjestetty hänen omistamissaan tai muutoin valvomissaan tiloissa. Kaksi muuta (20 %) lienee juolahtanut kirjoittajien lähinnä siksi, että muutos oli jo viime vuonna lainvalmistelussa, joten niiden mainitsemisella epäkohtina alkoi olla kova kiire.

Sikäli ei ole yllätys, että kirjoittajien ”oma pohdinta” ja pykälien aktiivinen seulonta ja ymmärtäminen on jäänyt vähemmälle myös muutamissa muissa esimerkeissä.

”Ihanko totta, että ksylitolia ei voida jakaa lapsille päiväkodissa ilman sosiaali- ja terveysministeriön ohjeistusta?”

Ei ole totta. Sitä ohjetta kyllä pyysi kokoomuksen kansanedustaja ja kunta- ja terveysjaoston puheenjohtaja Sari Sarkomaa. Mutta ei saanut.

”Koiravero. On siinäkin vero.”

Niin on. Kahdessa Suomen kunnassa. Yhteensä Suomessa on kuntia 320. Joten voisi tämänkin purkaminen olla alku, mutta tuskin loikka.

”Raideliikenteestä puuttuu yhä kilpailu. Miksi? Kilpailua on haluttu vauhdittaa jo vuosia, miksi ei olla päästy puuta pidemmälle?”

Ei puutu. Rahtiliikenne on avointa kilpailulle, joten puuttuvat kilpailijat. Pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä kilpailun voisi myös aloittaa pykälien puolesta koska tahansa, mutta reilua tapaa allokoida kannattavat ja kannattamattomat reitit mahdollisille halukkaille tuntuu olevan vaikea keksiä.

”Voimassa oleva ELY-keskuksen harkinnanvarainen liikennöintilupakäytäntö estää uusien, innovatiivisten yrittäjien pääsyn linja-autoliikenteen markkinoille.”

Oli voimassa, kun kirjoittajat kirjoittivat pamflettia. Ei ole enää. Onnibussit ynnä muut maanteille tuonut suuri lainmuutos ollut tekeillä vuodesta 2009, joten luulisi eduskunnassa istuneiden kirjoittajien huomanneen, että se oli paperilla valmiina odottamassa seuraavan kevään voimaan astumista. Ja mainittuna oman puolueen allekirjoittamassa hallitusohjelmassa.

 ”Uusilta ja uudehkoilta omakotitaloilta vaaditaan myytäessä ja vuokrattaessa energiatodistusta, joka perustuu teoreettiseen laskelmaan. Todistuksella ei siis välttämättä ole mitään tekemistä todellisen energiankulutuksen tai ympäristöystävällisyyden kanssa, mutta sen hankkiminen maksaa.”

Teoreettinen laskelma ei kerro asumiskuluja, jotka riippuvat pitkälti asumistavoista. Mutta se antaa eri ihmisten asumistavoista riippumattoman vertailuluvun eri talojen vaikutuksille suhteessa ympäristön rasitukseen. Laskelman energiatehokkuuskertoimet ovat maakohtaisia, ja huomioivat sen, miten rakennuksen käyttöenergia tuotetaan. Todistuksella on siis jotain tekemistä ympäristöystävällisyyden ja ns. ilmastotalkoiden kanssa, ja miksi se ei saisi maksaa talokaupassa kun se jo maksaa auto- tai kodinkonekaupassakin?

”Kerrostalossa, jossa ei ole hissiä, kerrostasojen välisen portaan tulee saada riittävästi luonnonvaloa ja siinä tulee olla vähintään yksi välitasanne kerrostasanteiden välillä. Tällä tarkkuudella säädetään ympäristöministeriön rakentamismääräyksissä.”

Toki tarpeettomia pykäliä nuorelle, notkealle ihmiselle, jolla on aina kaiken varalta mukana taskulamppu. Mutta sitten on meitä muita, jotka ihan kokemuspohjalta, mahdollisesti ikääntyneinä ja monissa eri olosuhteissa asuneina, pidämme näitä määräyksiä kohtuullisina.

”Huviveneiden käsisammuttimet on tarkastutettava tarkastajalla joka vuosi.”

Ennen vanhaan porvari veneili, ja tiesi mikä riski syntyy palavista nesteistä, sähkölaitteista ja lasikuidusta, joka on hyvin vaativa sammuttaa ja tuottaa palaessaan paksua, myrkyllistä kaasua. Tästä pykälästä henkensä ja omaisuutensa arvon tunteva veneilijä ei valita muuta kuin joidenkin tarkastajien leväperäisyyttä työssään. Työkoneissa ja rekoissa, joista pääsee tulta pakoon maan kamaralle, tarkastusväli on muuten puoli vuotta.

”Lounais-Suomen aluehallintoviraston taannoisen tulkinnan mukaan potilaan kutsuminen  nimellä lääkärin vastaanotolle loukkaa tietosuojaa ja on lainvastainen.”

Iltapäivälehden uutisen lisäksi voisi lukea myös valvovan viranomaisen tiedotteet. Entä sitten, jos yksi ihminen kanteli nimensä kuuluttamisesta viranomaiselle? Sekin on sitä yksilön valinnan vapautta. Ei koske meitä muita, vahvisti Valvira.

”Miksi ihminen ei voi kilpailuttaa omaa nuohoojaansa? Piirinuohoojajärjestelmästä on luovuttava ja nuohous on voitava valita vapailta markkinoilta.”

Tai kilpailuttaa palokuntaansa? En tiedä, mitä kirjoittajilla on paloturvallisuutta vastaan, mutta järjestelmä, jossa pelastuslaitoksen nimeämä piirinuohooja tulee ja tekee lakisääteisen nuohouksen ilman eri tilausta, lienee vaihtoehdoista turvallisin. Turvattominta on saaristokunnissa, jonne nuohoojaa ei tuo kuluttajan kutsu, avoin kilpailu, loitsu eikä rukous. Lakisääteisen autokatsastuksen avaaminen markkinoille toimi, koska oli toimivat, kasvavat markkinat ja erilainen tuote. Nuohouksen vapauttaminen sääntelystä johtaisi ensimmäisenä epätasa-arvoisiin kustannuksiin ja kasvaviin vakuutusmaksuihin. Täällä Turussa, jossa kuuluisien puutalokorttelien lisäksi on muutakin nuohottavaa, voisi ehkä valita parin eri firman palvelujen ja hintojen väliltä. Ja sitten huudella moninkertaiset nuohousmaksut maksaville syrjäseutujen asukkaille, että kotipaikka on oma valinta. Vaihtoehto se on tämäkin.

”Tietyt lääkärinoikeudet on sidottu siihen, kuka maksaa palkan. Virkalääkäri voi kirjoittaa M1-lähetteen, mutta yksityisellä sektorilla työskentelevä, saman koulutuksen saanut ja samaa työtä tekevä lääkäri ei voi. Jälkimmäinen ei myöskään voi kutsua virka-apua, vaikka sitä tarvittaisiin, vaan hänen on soitettava virassa olevalle kollegalle kotiin tai toiseen kuntaan tilanteen niin vaatiessa, jotta tämä voi tehdä sen potilasta näkemättä.”

Myös muu kuin virkasuhteessa oleva laillistettu lääkäri voi laatia tarkkailulähetteen laissa säädetyillä edellytyksillä. Mutta koska kirjoittajat eivät ymmärrä, että tässä puhutaan merkittävästä julkisen vallan käytöstä ja lain suomasta turvamekanismista mielivaltaa vastaan, niin heidän väärinkäsityksiään ei ehkä kannata oikaista tämän enempää. Sanottakoon nyt kuitenkin selvennykseksi, ettei virassakaan oleva lääkäri voi pyytää ”virka-apua” poliisikoulun käyneeltä talonmieheltä, vaan ainoastaan poliisiviranomaiselta.

Ai niin, entä se ”tähtisädetikkujen käyttö on kielletty alle 18-vuotiailta”?

Ensinnäkin se on tahtisadetikku. Toiseksi kielto on hyvä esimerkki selkeästä ja yksinkertaisesta hallintotyöstä. Jos ilotuliteiden valvonta on huomattu välttämättömäksi, koskee se myös tähtisadetikkuja. Räjähde, josta tuote on valmistettu, ei muuksi muutu, eikä viranomaisen kuulu säveltää kemiaa mieleisekseen. Mutta jos yksinkertainen ja niukka sääntely ei kelpaa, sääntelyn voi myös säätää monimutkaisemmaksi. Ja kirjoittaa eduskunnassa tähtisadetikulle oman pykälän. Jos siihen kerran on eduskunnassa aikaa ja kutsumusta. Sillä välin me kansalaiset jatkamme entisen malliin. Jätämme muutamat pykälät noudattamatta ja huomion kipeiden poliitikkojen pamfletit lukematta.

Keskeneräinen sanakirja: Epiteetti

Epiteetti

”Ke­säl­lä tu­li ku­lu­neek­si sa­ta vuot­ta en­sim­mäi­sen maail­man­so­dan puh­kea­mi­ses­ta. Ar­vos­tet­tu brit­ti­his­to­rioit­si­ja Niall Fer­gu­son ar­vioi kiin­nos­ta­vas­ti so­dan syi­tä Fi­nan­cial Ti­mes -leh­des­sä elo­kuus­sa ja ver­ta­si sil­lois­ta maail­man­ti­lan­net­ta ny­kyi­seen. Hä­nen mu­kaan­sa on vaa­ral­lis­ta us­koa, et­tä val­tioi­den vä­li­nen ta­lou­del­li­nen riip­pu­vuus, ydin­aseet tai kan­sain­vä­li­set ins­ti­tuu­tiot voi­vat es­tää Uk­rai­nan ta­pah­tu­mien kär­jis­ty­mis­tä laa­jak­si on­net­to­muu­dek­si.”

Raimo Sailas: ”Maailman politiikassa puhaltavat kylmät tuulet”, HS 30.9.2014.

Kielitieteessä epiteetti on vertauskuvallinen appositio eli lisämäärite tai vakiintunut lisänimi. Latinan kielen epiteetti, epitheton necessarium, erottaa kantajan muista, muutoin saman nimisistä henkilöistä (esimerkiksi Plinius vanhempi ja Plinius nuorempi). Mikäli epiteetti ei ole välttämätön henkilön tunnistettavuuden kannalta, mutta osoittaa jotakin tämän asemaa tai saavutusta, siitä voidaan käyttää latinan kielen termiä epitheton ornans (Aleksanteri suuri). Klassisessa kreikassa epiteetti on eeppisen kerronnan tyylikeino, joka homeerisessa runoudessa tiivistää henkilöhahmon ansiot ja maineen (viekas Odysseus).

Modernissa käytössä epiteetti täydentää asiantuntijaan automaattisesti liitetyn apposition (”historioitsija”) kirjoittajan arviolla tämän asiantuntemuksen tasosta (”arvostettu”).

”Arvostettu historioitsija Niall Ferguson” = kirjoittaja on pitkälti tai kokonaan samaa mieltä kuin Ferguson.

"Räväköistä lausunnoistaan tunnettu historioitsija Niall Ferguson" = Kirjoittaja ei rohkene yhtyä Fergusonin mielipiteeseen, mutta mainitsee hänet varmuuden vuoksi, jotta lukija ymmärtäisi hänen seuraavan ajanmukaista keskustelua.

”Konservatiivinen historioitsija Niall Ferguson” = Ferguson on poliittisesti ennakkoluuloinen, valehteleva paska. 

Aikamme ajattelijoita: Viro, porvarin satumaa

”Jos aloitteleva yritys tekee voittoa, rahat jäävät joko yritykseen tai siirtyvät verottajalle. Viron mallissa ne jäävät yritykseen, Suomen mallissa rahat kuppaa verottaja. Jostain syystä Virossa on työttömyys alemmalla tasolla ja uusia yrityksiä perustetaan innolla.” – Kalle Isokallio, IL 22.9.2014.

Virossa yrityksen omaan toimintaan investoitu voitto on verotonta. Sen verran Kalle Isokallion tämänkertaisessa kolumnissa on totta. Mutta jos voitto jaetaan osinkoina omistajille, siitä maksetaan ensin yhteisövero Suomen tapaan. Ja prosentin korkeammalla verokannalla.

Ei verottaja Suomessakaan unohda yritysten kehitystarpeita. Niihin vastataan mm. korkovähennysoikeuksin, tutkimus- ja kehittämistoiminnan lisävähennyksin ja tuotannollisten investointien korotetuilla poistoilla. Käytäntö on toki virolaista mallia mutkikkaampi ja vaivalloisempi, mutta verojärjestelmän päämäärät ovat molemmissa maissa samat. Eroa on ehkä tuloksissa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Yrityksen perustajan näkökulmasta Viron houkuttelevuus lieneekin enemmän palkoissa kuin yritysverotuksessa. Ainakin jos puhutaan vaikkapa suomalaisesta yrittäjästä, joka haluaa siirtää firmansa toiminnan naapurimaahan.

Virolaisen keskimääräinen bruttopalkka oli vuoden 2013 viimeisellä neljänneksellä 986 €/kk, koko vuoden keskiarvo oli 955 €. Palkkaerot ovat EU:n keskimääräistä suurempia, naisten ja miesten välinen palkkaero on EU:n suurin. Minimipalkka on vuoden 2014 alusta 355 €/kk.

Maksetun palkan päälle tulevat myös Virossa työnantajamaksut.

Eläke, sairausvakuutus ja työttömyysturva vievät yhteensä 34 %, eli hieman enemmän kuin Suomessa. Jos työnantajamaksujen lisäksi huomioidaan myös työntekijän aiheuttamat kulut loma- ja sairausajalta, tilanne kääntyy virolaisen työnantajan eduksi.

Mutta ei suinkaan siinä määrin kuin yleisesti kuvitellaan. Tai siinä määrin kuin tuotantotalouden kysymysten yleisinä asiantuntijoina esiintyvät pankkiirit (Wahlroos) tai eläkeläiset (Isokallio) haluaisivat kuvitella. Itse asiassa jopa tieto vilkkaasta ja kasvavasta yrityssektorista sisältää olennaisen harhan.

Vain harva Isokallion ”innokkaista” virolaisista yrittäjistä työllistää ketään. Kaikki eivät edes itseään. Ilmiö on osa yleiseurooppalaista työelämän murrosta, jossa kasvava joukkoa ammatinharjoittajia jää vaille vakinaista työsuhdetta.

Yritysten suuri määrä onkin tyypillistä köyhille maille, joissa kannattavaa – ja työllistävää – elinkeinotoimintaa on vähän. Ja Viro on monin tavoin köyhä maa, halvan työpanoksen vientiin keskittynyt talous, jossa matalien palkkojen lisäksi on muitakin kotimaan kysyntää heikentäviä seikkoja.

Kuten ruoan arvonlisävero 21 % (Suomessa 14 %). Ja kaikille sama tulovero 21 %. Näiden, ja monien muiden poliittisten ratkaisujen seurauksena valtaosalla kansaa ei ole varaa kuin kaikkein välttämättömimpään.

Entä mitä siitä on seurannut, verrattuna Suomen vastaaviin poliittisiin ratkaisuihin? Ei ainakaan Isokallion sepittämää alhaisempaa työttömyyttä. Mutta kylläkin suhdanneherkkyys ja huolestuttava riippuvuus vientimarkkinoista, jotka eivät nyt vedä missään päin EU:a.

Viron tilastolaitoksen mukaan maan bruttokansantuote kutistui 1,9 prosenttia viime vuoden vertailukaudesta. Suomen notkahdus oli samaan aikaan 0,2 %. Viron työttömyysaste oli keskimäärin vuoden 2013 aikana 8,6 %, Suomessa se oli samaan aikaan 6,6 %.

Suosittelen varauksin. Tai suurin varauksin.

Ambrose Akinmusire: The Imagined Savior Is Far Easier To Paint. Blue Note 2014.

Amerikkalaisen Ambrose Akinmusiren upea Blue Note –debyytti When the Heart Emerges Glistening (2011) osoitti, että Miles Davisia palvovien trumpetistien joukosta löytyy yhä kykyä lisätä modaaliseen jazziin oma puumerkki.

                      The Imagined Savior Is Far Easier To Paint on kahden ensimmäisen raidan perusteella rohkea askel eteenpäin. Sitten artistin arvostelukyky pettää.

                      Teatraalisen kokonaisuuden vokalistit on valittu hipsterin korvalla, mutta banaalit tekstit ja annettuun rooli sovittautuminen jäävät levyn häiriötekijöiksi.

Lupaavan jazz-folk –laulaja Becca Stevensin kahlitseminen Akinmusiren ideoihin tuottaa amatöörimäisen, jopa nolon tuloksen. Enemmän performanssista kuin jazzista ponnistavan Theo Bleckmannin osuus kuvittaa täydellisesti sitä, mitä englantia puhuva tarkoittaa sanaparilla ”self indulgence”. 

Kolmikosta vain Cold Specks on vokaalisesti instrumentalistien tasolla, eikä suostu tinkimään omasta identiteetistään rythm ’n’ bluesin ja indierockin välimaastossa. Levyn päättää 16-minuuttien minisinfonia ”Richard”, jonka vuoksi haluaisi antaa paljon anteeksi. Mutta, mutta.

Hiromi Trio Project Alive. Telarc 2014.

Kontrabassokitaraa soittava Anthony Jackson ja rumpali Simon Phillips on fuusiojazzin kaudella kasvaneita rytmikoneita, joiden yhteistyö nuoren japanilaisen Hiromin kanssa tuntuu yksinkertaistaneen tämän pianismia.

                      Myös Alive-levyllä jyrätään pitkiä yksitoikkoisia massoja, joita seuraa nopea, kevyt trilli tai lyhyen pop-melodian toteava väliosa. Jyrkät kontrastit eivät osoita kovin laajaa ilmaisukeinojen kirjoa, mutta silkka voima ja virtuoosisuus tulevat toki todistetuksi.

                      Hiromin omien sävellysten kvasifilosofiset nimet, kuten ”etsijä”, ”uneksija” ja ”soturi” antavat käteviä verukkeita improvisaation omapäisille käänteille minimalistisesta toistosta perinteiseen nykyjazziin, jota sitten seuraa vaikkapa rumpalin proge-soolo.

                      Yleisvaikutelma on sekava olematta silti mitenkään kumouksellinen. Keitossa on kaikenlaisia osatekijöitä, jotka eivät erikseen tarkasteltuina tai koettuina ylitä perinteen raja-aitoja. ”Sulje silmäsi, ja voit olla missä tahansa”, Hiromi neuvoo levykannessa, ”mitä tahansa tapahtuukin, elämä jatkuu.”

                      Voi tämän näinkin selittää.

Joshua Redman Trios Live. NoneSuch 2014.

Kymmenen vuotta sitten Porissa Joshua Redman nosti jalkansa etukaiuttimelle rock-poseeraukseen ja antoi palaa. Kymmenen vuotta olen odottanut, että saksofonisti tallentaisi saman tunnelman levylle.

Trios Live ei ole vieläkään juuri se levy, mutta hetkittäin päästään lähelle.

Avausraidalla Redman käsittelee Kurt Weilin klassikkomelodiaa Puukko-Mack vapaasti, instrumentin hallintaansa korostaen. Toisella raidalla romantisoidaan ja kolmannella kuljetaan Joshuan isän teitä. Dewey Redman on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä, John Coltranen myöhäiskauden jatkajista, jolle musiikki oli meditaatiota ja rytmiä ilman länsimaisen perinteen rakenteellisia siteitä.

Varsinainen freejazzin raivo tuleekin sitten esiin neljännellä raidalla Act Natural, joka tavallaan sulkee trion johtajan musiikillisen omakuvan.

Kolmella viimeisellä raidalla Redman antaa enemmän tilaa rumpalin ja basistin persoonille ja kosiskelee mukavasti lämmennyttä live-yleisöä kaikkien tunnistamilla Thelonius Monk ja Led Zeppelin covereilla.

Sanoista: luin arvostelun

“Something in your eyes took a thousand years to get here”, Bono laulaa omasta äidistään U2.n uudella levyllä.

Ymmärsin tämän. Sata vuotta olisi liian lyhyt aika ilmaista, ettei ihminen ole vain oman elämänkokemuksensa summa.

“Te­ra­vuo­sia van­ha ta­jun­ta”, kirjoittaa runoilija Kaj Kajander esikoiskokoelmassaan.

Tätä en ymmärtänyt. Enkä luultavasti ymmärtäisi, vaikka kriitikon valikoiman sitaatin sijaan lukisin koko runon. Miljoona miljoonaa on käsite vailla metaforan kuvallista ulottuvuutta tai samaistamisen elämyksellistä kohdetta. Ymmärtämistä ei auta, että ”teran” lisäksi kokoelma ilmeisesti sisältää ainakin sellaiset sanat kuin gee­ni­, kvar­kit, neut­ro­nit, ato­mit ja mo­le­kyy­lit ja hiuk­kas­kiih­dy­tin.

Hiukkaskiihdyttimiä on käytetty tv-kuvaputkissa, röntgenkuvauksissa ja syövän sädehoidossa. Vähän isommilla kiihdyttimillä voidaan sitten havaita ne kvarkit, jotka ovat neutronin osia. Neutronit muodostavat yhdessä protonin kanssa atomin ytimen. Molekyyli on kahden tai useamman atomin muodostama sähköisesti neutraali ryhmä. Geeni on nukleiinihappoihin tallentunut elävän organismin perimän molekylaarinen yksikkö.

Yhdessä ne kertovat elämän muutamista perustekijöistä, eivät sen enempää. Matemaattisen käsitteen tavoin ne ovat vailla kuvallista ulottuvuutta tai samaistamisen elämyksellistä kohdetta. Voi tietysti olla, että runoilijalle ne ovat teknisiä ja etäisiä sanoja, elämän tarkoituksesta vieraantuneita elämän kuvauksia. Tai juuri päinvastoin: tunnesiteensä ympäristöön menettäneen viimeinen järkiperäinen kiinnike elämän kokonaisuuteen.

Kummassakin vaihtoehdossa on kuitenkin yksi vika. Ne kuulostavat kirjan ideoilta, eivät kirjallisuudelta.

HS vs. Liisa ihmemaassa: kuinka pitkään mahdottoman voi uskoa mahdolliseksi?

”Päätös on hankala, sillä ammattien raskausasteen määrittely on vaikeaa. Palkansaajat ovat esittäneet, että nämä työn sankarit pääsisivät eläkkeelle jo 35-vuotiaina, mutta työnantajalle ei käy missään nimessä alle 40 vuotta.” 

-- HS 2.9.2014, A15.

Jos uuden energialaitoksen tuottoarviossa on miljoonan mittayksikön heitto, niin joskus pilkut vain näytöllä liikkuvat tavalla, josta arkikokemus ei heti virhettä huomaa. Mutta jos ehdotus poikkeuksellisen raskaan työn alennetusta eläkeiästä 35 työvuoden jälkeen muuttuu sanomalehdessä ehdotukseksi alennetusta 35 vuoden eläkeiästä, niin toimituksen kuva työelämästä ja työntekijäjärjestöjen tavoitteista on aika huolestuttava. Useammalla kuin yhdellä tavalla.

Alice laughed: "There's no use trying," she said; "one can't believe impossible things." "I daresay you haven't had much practice," said the Queen. "When I was younger, I always did it for half an hour a day. Why, sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast." 

-- Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingin Sanomien toimitus uskoi mahdottoman mahdolliseksi 13, 5 tuntia. Vasta sitten sitten virhe korjattiin lehden verkkoversiossa.

Kirjoitan yleisönosastoon

Höpsis. Höpsis. Ja vielä tarvitaan ainakin kolmas höpsis.

”Naisten saama toimeentulotuki maksetaan monessa kunnassa miespuolisen avo- tai aviopuolison tilille”, kirjoitti HS 27.8.2014: ”Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin on vaatinut 25. kesäkuuta kirjatussa ratkaisussaan sosiaali- ja terveysministeriöltä (STM) selvitystä siitä, miten se velvoittaa kunnat korjaamaan asian.”

Esimerkkinä moitittavasta käytännöstä mainittiin mm. Turun kaupunki, joka perheiden toimeentuloturvasta päättäessään osoittaa avioliiton kyseessä ollessa päätöksen miehelle ja avoliitoissa naiselle.

Apulaisoikeusasiamiehelle voidaan asian tiimoilta todeta, että entä sitten?

Ensinnäkin yhdenkään kunnan sosiaalitoimi ei pidä rekisteriä kuntalaisten pankkitilinnumeroista, joten haettu ja myönnetty toimeentulotuki maksetaan hakijan hakemuskeen kirjoittamalle tilille. 

Toiseksi toimeentulotukea saa henkilö tai perhe, jonka tulot ja varat eivät riitä välttämättömiin jokapäiväisiin menoihin. Se tarkoittaa, että tuki ei ole avo- tai aviosuhteessa olevan yksityishenkilön omaa tuloa, ei harhaanjohtavan uutisotsikon "vaimon toimeentulotukea", eikä aviomiehen. Se on yhteistä tukea, joka perustuu yhteisen talouden yhteeen kirjattuihin tuloihin ja menoihin.

Näin asiasta sanoo laki toimeentulotuesta, 3 §:

”Toimeentulotukea myönnettäessä kaikkia perheenjäseniä pidetään toimeentulotuen saajina tuen maksamispäivästä lukien. Toimeentulotuen katsotaan jakautuvan sen saajien kesken kullekin yhtä suurena osuutena, jolleivät olosuhteet muuta osoita.”

Uutisessa nostettiin esiin mahdollisina ongelmina sekä hakijan kirjesalaisuus että sukupuolten tasa-arvo. Lainsäädännön näkökulmasta kumpaakaan ongelmaa ei ole. Uutisoinnin arvoista olisi enintään osaamaton hallinto, joka teettää eri sektoreillaan tarpeetonta selvitystyötä.

Putte Wilhelmsson

Turku

Ei nyt ihan niinkään: tuotannosta ja apurahoista

Kriitikko Maria Pääjärvi on huolissaan, koska Maria Pääjärvi on usein huolissaan, taiteen edistämiskeskuksen paimenkirjeestä. Poikkeuksellisessa kannanotossa entinen Taiteen keskustoimikunta, joka vastaa valtion taiteilija-apurahojen jaosta, kommentoi kirjallisuuden osalta mm. näin:

”Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä. Vaikka monet lukijat suosivat sarjakirjallisuutta, kirjallisuustoimikunta haluaa suunnata tukea ennen muuta yksittäisten teosten kirjoittamiseen.”

Pääjärvi tulkitsee, koska Pääjärvellä on tapana tulkita, että ”länsimaisen modernismin lunastaman taiteen vapauden olennainen periaate on antaa sonnan tapahtua. Rahoittajat voivat aina jättää tuetta sellaisen kirjallisuuden ja kirjailijan, jonka tekotavat ja työ eivät heitä miellytä. Päätökset tehdään tapauskohtaisesti. Mutta on aivan eri asia ohjata taiteen tekemistä. Viesti kentälle kuuluu: toimeentuloa ei ole luvassa, jos julkaisutahti on liian nopea tai jos on omistautunut kirjoittamaan sarjaromaaneja, joita kirjallisuustoimikunta pitää lukijoiden kosiskeluna.”

Tulkinta saattaa olla oikea tai se saattaa olla väärä. Edistämiskeskuksen päätökset joka tapauksessa noudattavat vanhaa periaatetta, jossa pitkät apurahat keskittyvät pitkään jatkuneen uran jatkumiseen ja lyhyet uran käynnistymiseen. Mutta jokseenkin sekavalla tavalla.

Uusista pitkistä viisivuotisista apurahoista pistää heti kohta silmään Eva-Stina Byggmästar, joka julkisuuden lisäksi näyttäisi välttelevän julkaisemista. Tukipäätöksen kenties ratkaissut runokokoelma Locus amoenus (2013) oli vain kahden vuoden harkinnan tulos, mutta toisaalta edellistä runokokoelmaansa Byggmästar jaksoi hautoa viisi vuotta.  Muista pitkän apurahan runoilijoista useimmat meistä toivovat, että runoilija Jyrki Kiiskinen ei olisi julkaissut romaaniaan Jonglööri vuonna 2013, vaan olisi toistaiseksi jättänyt tuotantonsa vuoden 2006 runokokoelmaan Menopaluu.

Kokonaiskuvan hahmottamiseksi lienee kuitenkin oikeudenmukaista muistuttaa, että toisen toistuvan viisivuotisrunoilijan, Tomi Kontion tavoin Kiiskinen on julkaissut naistenlehdissä lukuisia vaippa- ja vaimokolumneja sekä muutaman lastenkirjan. Mutta tämä kai kuuluu runoilijan normaalin urakehitykseen. Poikkeuksellisempaa kai on, että Jouni Inkalan julkaisuhistoria välttää väkinäisen sarjallisuuden keskimäärin kolmen vuoden  julkaisutahdilla ja kymmenen teoksen kokonaisannilla.

Pääjärven teorian liiallisen ahkeruuden rangaistavuudesta kuitenkin kumonnee parhaiten prosaisti Eppu Nuotio, viiden vuoden tuomion saaja hänkin. Nuotion vuositahti on parhaimmillaan ollut yksi romanttinen ihmissuhdejuttu, yksi lastenkirja ja yksi dekkari vuodessa, joten Taiteen edistämiskeskus ei ehkä panosta ihan niin paljon taiteen tekijöiden ohjaamiseen ja laadun määrittämiseen kuin Pääjärvi on nyt päättänyt kuvitella. Eikä niin paljon, kuin olisi kenties syytä.

Ja sitten on tietysti sarjallisuuden sekä apurahattomuuden harkitulla julkaisutahdilla välttänyt Jyrki Vainonen, jonka tamperelaisena prosaistina yhdistää poikkeuksellisen hyvin tuettuihin helsinkiläisiin runoilijoihin sama Hesarin hovikriitikko ja toimikunta-aktiivi.

Erittäin lyhyt kirjallisuusvisa

Mitä ovat “bowels of death,” “thick cloud of nothingness” and “dark, stagnant void”?

1. Lauseita, joilla Haruki Murakami kuvaa nuoren miehen itsesääliä.
2. Ajatuksia, jotka juolahtavat lukijan mieleen, kun hän tajuaa, että romaania Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage (2014) on jäljellä vielä yli 200 sivua.

Arkisto: Sotapäiväkirja

Tulin juuri somesta. Siellä joku aivan liian itsevarma kloppi yritti nolata minut, joten nolasin hänet. Ja siinä tietysti itseni perusteellisemmin kuin kloppi voisi edes haaveilla. Mutta ihminen on heikko.

Heti kun maailmalla on uusi tragedia, siitä pitää poseerata jotain kolumnissa tai edes Facebookissa. Ja ihmisen heikkouden vuoksi vihata enemmän mediassa tai sosiaalisen mediassa iholle tunkenutta vastaan väittäjää kuin sitä pahan tekijää, joka alun perin synnytti kinan yksityiskohtiin hukkuneen tragedian.

Paljon tästä heikkoudesta on jäänyt esiin ja avoimeksi Pentti Holapan Sotapäiväkirjassa. Arvostelu julkaistiin en-enää-muista-missä-lehdessä, mutta otsikko oli ”Kuolemaantuomittu Nizzassa”. Jotenkin ajankohtainen taas. Tosin tuo "hirtehinen"-sanan käyttö vähän nolottaa. 

Pentti Holappa: Sotapäiväkirja. WSOY 2004.

Kirjailija Pentti Holappa lietsoo lukeneistolle sopivaa pessimismiä kiroamalla Irakin miehitystä ja murehtimalla elämänkumppanin terveyttä. Kolmantena apuna on romanialais-ranskalainen filosofi ja aforistikko E. M. Cioran.

                      Ihmisen suurin onnettomuus on syntymä, ei suinkaan kuolema, Holappa siteeraa komeasti nimetyssä Sotapäiväkirjassaan: ”Se lopulta vapauttaa ja sovittaa ihmisen vaivat.”

                      Holappa on ystävistään syystä ylpeä ja kiitollinen, lukuseuransa hän voisi valita paremminkin. Nuorena miehenä Cioranilla oli läheiset suhteet Rautakaartiin, syntymämaansa fasistipuolueeseen. Loppuelämänsä Pariisissa hän käytti kuvatakseen ihmiskunnan niin viheliäisenä, että se ansaitsi kohtalon, jonka hän sille aatetovereineen jo varhain visioi.

                      Se näkemys poikkeaa Holapan aidosta elämännäkemyksestä niin selkeästi, että hän joutuu jo Sotapäiväkirjan toisella sivulla tunnustamaan: ”Olen viettänyt kohtuullisen mukavia hetkiä.”

                      Kolmannella sivulla Holappa ottaa aloitteen ja ivaa taipumustaan moraaliseen poseeraukseen. Ei hänen oloaan oikeasti häiritse se, että muutaman tuhannen kilometrin päässä ihmiset joutuvat valmistautumaan pommisateeseen: ”Päivittelen sitä, mutta omastakin mielestäni vain teeskentelen.”

                      Tähän rehellisyyden puuskat myös päättyvät, vaikka kirjaa olisi vielä jäljellä yli puolitoista sataa sivua.

Ne kannattaa lukea, jos haluaa tietää millaisia illuusioita entinen demariministeri ja lojaali sosialisti yhä elättelee. Holapan mukaan Pohjois-Nigeriassa kivitystuomion saanut yksihuoltajaäiti pelastui, koska sosialistinen internationaali puuttui asiaan. Tai mitkä realiteetit ikääntyvä, selkävaivainen mies joutuu tunnustamaan. Holappa ihastelee länsieurooppalaisten junien mukavuutta ja jättää väliin kirjailijaseminaarin Romaniassa. Virallinen selitys on tietysti maan sotilasyhteistyö amerikkalaisten kanssa, mutta ehkä sekin vaikutti, ettei Itä-Euroopassa ole vieläkään yhtä mukavaa.

Kirjan sepittely onkin laiskaa, minkä Holappa ehtii sanoa itse ensin. Vaikutelmaa loiventaa runoilijan sommittelutaito. Kirjoittajan huoli maailmantilanteesta ja omasta kuolevaisuudesta asettuu mittakaavaan, kun rinnalle nostetaan mullistava tiedeuutinen: maailmankaikkeuden ikä on 13, 7 miljardia vuotta, sen koostumus on 4% havaitun aineen atomeja, 23% pimeää ainetta ja 73% valotonta energiaa.

Kirjan hirtehisin hetki syntyy, kun kolme päivää jää kirjan teossa väliin. Ne tuntuvat hukatuilta, mikä on anteeksiantamatonta: ”Entä jos olisin kuolemaantuomittu jossain barbaarivaltiossa (esim. USA:ssa) odottamassa kaltereitten takana pyöveleitäni, enkö silloin olisi kuvitellut niitä onnen mahdollisuuksia, joita olisin vapaana käyttänyt hyväkseni?” Tai jos hän olisi Nizzan auringossa lämmittelevä suomalainen mies, jonka tilastollisesta elinajanodotteesta ei ole enää valitusmahdollisuutta?

Mistä päättelit, että puhun totta?

Kun ei itse kaipaa syyllisiä vaan rauhaa, niin sitä tuntee itsensä aika oudoksi täällä sosiaalisessa mediassa: Israel vai Hamas?

Toinen outo juttu on omien totuuksien julistaminen, jossa todistustaakka kaadetaan erimielisten niskaan. Mitäpä jos jokainen kantaisi vastuun omista puheistaan, eikä pyytäisi toisia piikomaan omia erehdyksiään? Ainoa totuus, jonka minä varmasti tiedän, on se, ettei sosiaalisen median käyttäjiin voi luottaa. Ja että siksi jokaisen sosiaalisen median käyttäjän tulisi ensin epäillä itseään.

Toisinaan virheet ovat merkitykseltään vähäisiä, mutta kertovat silti huolimattomuudesta, joka seuraavalla kerralla voi vääristää olennaistakin asiaa.

Useammin somesssa kuitenkin julistetaan jotakin varmaa epämääräiseen lähteeseen ja omiin, tarkistamattomiin muistikuviin vedoten. Satuin taannoin seinälle, jossa Bruno Jäntti (ICAHD Suomi) ilmoitti, että ihmisoikeusjärjestöt ovat kiistäneet Hamasin käyttävän palestiinalaisia ihmiskilpinä taistelussaan Israelia vastaan.

Todellisuudessa Amnesty International toteaa tuoreessa raportissaan (15/017/2014), ettei ole vielä lopullisesti analysoinut uusia todisteita tässä konfliktissa, mutta että “in previous conflicts Amnesty International has documented that Palestinian armed groups have stored munitions in and fired indiscriminate rockets from residential areas in the Gaza Strip, and available evidence indicates that they continue to do both during the current hostilities, in violation of international humanitarian law.”  

Saman tiedon saa myös Human Righs Watchin sivustolta. Sen sijaan Jäntti itse näyttää olevan ainoa lähde, jonka mukaan ”lukuisat” israelilaiset sotilaat ovat kertoneet hänelle, että heillä oli ”tapana” sitoa lapsia ajoneuvoihinsa partioidessaan miehitetyillä alueilla.

En nyt oikein tiedä, miksi joku tunnustaisi tuntemattomalle, ulkomaiselle aktivistille tekoja, joista voi heille seurata kolme vuotta vankeutta. Jäntin mukaan tunnustivat, todisteena entisten varismiesten ja Israel Defence Forcen sotilaiden perustama Breaking the Silence –järjestö, jonka moni varmaan tuntee Ylen näyttämästä mainiosta dokumentista. Järjestön julkisten arkistojen perusteella Jäntin puheita piti kuitenkin taas ruveta korjaamaan:

Todellisuudessa kukaan ei kertonut itse koskaan tehneensä näin, mutta yksi kertoi upseerinsa tehneen näin kerran.  Tapaus on myös varsin tunnettu. Se johti armeijasta erottamiseen ja lyhyeen vankilatuomioon, perusteena ohjesäännön rikkominen. Sotarikos se olisi ollut siinä tapauksessa, että kyse olisi ollut taistelutilanteesta eikä palestiinalaisten mielenosoituksen valvomisesta.

Jäntin kanssa voin toki olla yhtä mieltä siitä, ettei yksi tuomittu merkitse kaikkien muiden IDF:n sotilaiden viattomuutta. Ja että IDF:n muista ihmisoikeusrikkomuksista löytyy laajempaa näyttöä.

Mutta toivottavasti kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, että lähteiden toistuva vääristely omien mielikuvien tueksi on jotakin rehtiä propagandaa ikävämpää. Se on valehtelua.

Jos siis epäilysi tätä blogia tai muuta somea seuratessa edes joskus herää, tarkista ensin numerot, jos niitä on. Sen jälkeen voit tarkistaa, kuinka monta kertaa Bruno Jäntin kaltainen sosiaalisen median aktiivi voi erehtyä, harhauttaa ja valehdella pönkittäessään omaa egoaan todellisten tragedioiden kustannuksella. Sen jälkeen kerro Jäntin erehdykset, harhautukset ja valheet sosiaalisen median aktiivien määrällä.

Uskoisin, että tulet samaan johtopäätökseen kuin minä: tästä lähtien enemmän valtavirtamediaa, vähemmän somea.

DOCUMENT - ISRAEL AND THE OCCUPIED PALESTINIAN TERRITORIES: ISRAEL/GAZA CONFLICT, JULY 2014

Kirjallisuuskritiikin mielentiloja

Kielteinen kritiikki: kuin heittäisi kiven järven pohjaan, mutta ensin sitoo sen omaan jalkaansa.

Ylistävä kritiikki: ei Bonnierin palkintoa ole ennenkään kriitikolle annettu, joten jos haluaa kohota, pitää tarttua jonkun takin liepeisiin.

Murskakritiikki: kaksi vuotta oman luomisen tuskan ja munahien haistelua tietokoneen ääressä on itsekäs perustelu sille, että varastat kymmenen tuntia toisen elämästä, jonka olisi voinut käyttää lasten, vaimon, koiran tai Tsehovin seurassa.

Analyyttinen kritiikki: tämä ei ole tiedote sanomalehden lukijalle vaan rakkauskirje kirjailijalle tai hansikas tämän naamaan, haaste.

Toimikuntatehtävät, joissa saa ammatillisia kontakteja ja rikkoo oman työn yksinäisyyden ja merkityksettömyyden: pääseekö niihin paremmin kirjailijoiden vai sanomalehden lukijoiden tuella?

Ideaalinen puhetilanne: Tarpeeton sivistyssana korvaa harkitun mielipiteen

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 
 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

En suinkaan kuvittele, että ristiriidat ratkeavat, kunhan kaikki saavat riittävästi oikeaa tietoa. Ja olen tietoinen siitä, että vajavainen tieto – vaikka itsessään kuinka paikkansa pitävää – voi aiheuttaa suurempia väärinkäsityksiä ja enemmän vahinkoa kuin virheellinen tai yksinkertaisesti sepitteellinen tieto. Silti hämmästelen taas sitä, miten vaikeasti ratkaistava oikean ja väärän tiedon ongelma syrjäytyy tiedotusvälineiden roolista käydyssä keskustelussa, ja miten se korvataan etukäteen ratkaistulla hyvän ja pahan tiedon näkökulmalla.

                      Seuraava puheenvuoro on vasemmistoliittolaisen Veronikan FB-sivulta. Koska päivitys oli merkitty julkiseksi, päätin, että sitä voi kommentoida myös blogissa netiketin rikkoutumatta. Uutinen, jota Veronika kommentoi löytyy tästä. Ja tässä Veronika.

Hesarilta taas varsinainen rimanalitus Gaza-uutisoinnissa. Jutussa on haastateltu neutraalina asiantuntijana Is­rae­lin kan­sal­li­sen st­ra­te­gian tut­ki­mus­kes­kuk­sen INSS:n Yiftah Shapironia. [--] Ymmärrän, että tämä konflikti on erittäin monimutkainen ja latautunut, mutta eikö toimittajien työhön kuulu konfliktin kontekstualisointi ja valtasuhteiden aukipurkaminen. Siis esimerkiksi sen kirjoittaminen, että Palestiinan miehitys noin ylipäätään on laiton ja räikeä vääryys, jonka kv-yhteisö on tuominnut ja että Israel syyllistyy jatkuvasti räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin? Miksi on jälleen niin, että analyyttisempaa ja kriittisempää journalismia saa hakea muualta kuin Hesarista tai suomenkielisestä mediasta ylipäätään? Skarpatkaa

Toimittajamaailmassa tiedetään entuudestaan, että aina Lähi-idän kriisiytyessä kaikkiin lehtiin tulee x määrä lukijakirjeitä, joissa lehden väitetään pitävän Israelin puolta ja x määrä lukijakirjeitä, joissa lehden väitetään pitävän palestiinalaisten puolta. Molemmista julkaistaan yleisönosastossa yksi.

Tutkijamaailmassa tiedetään entuudestaan, että mediayleisön enemmistö kokee oman näkökulmansa olevan aina julkisuudessa alakynnessä.

Minä tiedän entuudestaan, ettei Veronika ole ainoa, jonka kannattaisi tarkistaa sanakirjasta mitä ”analyyttinen” ja ”kriittinen” tarkoittavat. Ne eivät tarkoita ”samaa mieltä kuin minä” eivätkä ”samaa mieltä kuin sinä”. Eivätkä ne myöskään tarkoita, että toimittaja on samaa mieltä kuin henkilö, jonka mielipide tulee antaa myös – ehkä ja ennen kaikkea - sitä vastustavien tietoon.

Ja tiedoksi kaikille, jotka ovat peukuttaneet Veronikaa lukematta hänen harhaanjohtavasti kommentoimaansa juttua: skarpatkaa.

Yiftah Shapir nimetään jutussa ”Is­rae­lin kan­sal­li­sen st­ra­te­gian tut­ki­mus­kes­kuk­sen INSS:n asian­tun­ti­jaksi", joten kriittisen lehden lukijan ei tarvitse paljastaa, että Yiftah Shapir on Is­rae­lin kan­sal­li­sen st­ra­te­gian tut­ki­mus­kes­kuk­sen INSS:n asian­tun­ti­ja. On melkoinen rimanalitus väittää, että häntä olisi haastateltu ”neutraalina asiantuntijana”. Ja vaikka kirjoittaja on vasta kymmenen vuotta lehdille kirjoittanut Jyväskylän nuori maisteri, hän kyllä osaa lisätä juttuun, että ”Täs­mäis­kuik­si tar­koi­te­tut hyök­käyk­set ovat ol­leet tu­hoi­sia. Ko­te­ja ja si­vii­li­ra­ken­nuk­sia on pom­mi­tet­tu maan ta­sal­le, ja Is­rae­lin il­mais­kuis­sa on kuol­lut ai­na­kin 60 si­vii­liä, uu­tis­toi­mis­to Reu­ters ker­too.” [--] ”Ih­mi­soi­keus­jär­jes­tö Am­nes­ty on tuo­min­nut jyr­käs­ti kaik­ki si­vii­li­väes­töön koh­dis­tu­vat is­kut.”

Lisäksi jutun kirjoittaja tietää, ettei lehden lukijoille tarvitse tarjota moraalista tulkintaa kunkin uutisen kontekstin kuuluvasta oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Osa lukijoista tekee omat johtopäätöksensä täydentämällä yhytä juttua sitä edeltäneillä ja sitä seuraavilla näkökulmilla ja faktoilla. Ja osalla lukijoista on valmiit asenteet ja automaattiset vastareaktiot, joita on turha yrittää horjuttaa.

”Laittomasta” ja ”räikeistä vääryyksistä” puheen ollen. Tässä hieman Hesarista tänään puuttunutta ”kontekstualisointia” ja ”valtasuhteiden aukipurkamista”. En ota kantaa siihen, onko Amnesty International neutraali asiantuntija, mutta korostan, että koska en ole sen enempää vasemmiston kuin kristillisdemokraattienkaan jäsen, voin aivan mainiosti osoittaa sormella palestiinalaisia parittomina päivinä ja israelilaisia parillisina. Ja tänään on pariton päivä: http://www.amnesty.org/.../palestinian-authority/report-2013

P. S.

Hetki sitten keskustelu jatkui samalla FB-seinällä. Tässä Veronika yrittää olla asiallinen ja käyttää tällä kertaa sanaa ”representoida”:

Konfliktin tasapuolistaminen on minusta ongelma, kun kyseessä ei ole kaksi tasavertaista osapuolta, ja tätä pyrin statuksessani peräänkuuluttamaan. Kritiikki ja analyyttisyys eivät tarkoita minulle sitä, että jutun pitäisi tukea kantojani (niin naiivi en sentään ole), vaan sitä, että juttu huomioi konfliktin valtasuhteet ja historiallisen kontekstin ja pyrkii huomioimaan monet eri näkökulmat. Jutussa esiintyvä asiantuntija esim. esittää, että Hamas sijoittaa ammuksensa siviilirakennuksiin ja sairaaloihin. Tämä väite on ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen (esim. AI ja HRW) tekemien tutkimuksen kanssa. Mutta kommenttisi seuraava väite on kyllä mielenkiintoinen: ”Lisäksi jutun kirjoittaja tietää, ettei lehden lukijoille tarvitse tarjota moraalista tulkintaa kunkin uutisen kontekstiin kuuluvasta oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Se on somen tehtävä.” Se, että peräänkuuluttaa kontekstualisointia ja huolellisempaa journalismia ei tarkoita, että peräänkuuluttaisi jotakin tiettyä moraalista kantaa. En myöskään ajattele journalismia jonain puhtaana saarekkeena, joka kuvaisi todellisuutta sellaisenaan kuin se on, vaikka toimittajat näin usein ajattelevat. Vaan se representoi maailmaa aina omien tulkintojensa kautta. Tulkinta ilmenee siinä, mitä ja miten kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta.

Tässä minua jo vähän kyllästyttää samojen asioiden toistaminen saivartelijoille, joten sorrun sarkasmiin:

Tarkoitatko kontekstoinnilla sitä, että uskot tietäväsi sanomalehdistä lukemiasi asioita, joita muut sanomalehtien lukijat eivät tiedä? Vai sitä, että Hesarin juttu ei herättänyt samoja moraalisia tunteita kuin sanan "räikeä" toistaminen kahdesti perättäisissä lauseissa? Voin helposti kuvitella, että Hesarin jutussa on puutteita, mutta en vieläkään ymmärrä minkä puutteen sinä uskot ja kerrot siitä löytäneesi. En myöskään tiedä, kuuluuko palestiinalaishallinnon "jatkuva syyllistyminen räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin" Lähi-idän kriisin "kontekstiin" vai "valtasuhteiden aukipurkamiseen"? En nyt yritä olla sarkastinen, enkä myöskään yritä somemaisesti olla eri mieltä erimielisyden vuoksi. Yritän vain sanoa, ettei sanojen "kriittinen" ja "analyyttinen" käyttö automaattisesti tee mediakritiikistä analyyttistä, Ja lopuksi tiedoksi kaikille Veronikan peukuttajille, jotka ottavat kantaa maailman murhenäytelmiin ilman että viitsivät edes googlata "Human Righs Watch". Skarpatkaa. Veronikan kyseenalaistama väite ei ole ristiriidassa HRW:n raportin kanssa. Raportti vahvistaa väitteen: http://unispal.un.org/.../0/D7E5DD676BDCF47C8525760B004A4870