Tulin juuri somesta.
Siellä joku aivan liian itsevarma kloppi yritti nolata minut, joten nolasin hänet.
Ja siinä tietysti itseni perusteellisemmin kuin kloppi voisi edes haaveilla.
Mutta ihminen on heikko.
Heti kun maailmalla on uusi tragedia, siitä pitää poseerata jotain
kolumnissa tai edes Facebookissa. Ja ihmisen heikkouden vuoksi vihata enemmän
mediassa tai sosiaalisen mediassa iholle tunkenutta vastaan väittäjää kuin sitä
pahan tekijää, joka alun perin synnytti kinan yksityiskohtiin hukkuneen
tragedian.
Paljon tästä heikkoudesta on jäänyt esiin ja avoimeksi Pentti Holapan Sotapäiväkirjassa.
Arvostelu julkaistiin en-enää-muista-missä-lehdessä, mutta otsikko oli ”Kuolemaantuomittu
Nizzassa”. Jotenkin ajankohtainen taas. Tosin tuo "hirtehinen"-sanan käyttö vähän nolottaa.
Pentti Holappa: Sotapäiväkirja. WSOY 2004.
Kirjailija Pentti Holappa lietsoo lukeneistolle sopivaa
pessimismiä kiroamalla Irakin miehitystä ja murehtimalla elämänkumppanin
terveyttä. Kolmantena apuna on romanialais-ranskalainen filosofi ja aforistikko
E. M. Cioran.
Ihmisen
suurin onnettomuus on syntymä, ei suinkaan kuolema, Holappa siteeraa komeasti
nimetyssä Sotapäiväkirjassaan: ”Se
lopulta vapauttaa ja sovittaa ihmisen vaivat.”
Holappa
on ystävistään syystä ylpeä ja kiitollinen, lukuseuransa hän voisi valita
paremminkin. Nuorena miehenä Cioranilla oli läheiset suhteet Rautakaartiin,
syntymämaansa fasistipuolueeseen. Loppuelämänsä Pariisissa hän käytti
kuvatakseen ihmiskunnan niin viheliäisenä, että se ansaitsi kohtalon, jonka hän
sille aatetovereineen jo varhain visioi.
Se
näkemys poikkeaa Holapan aidosta elämännäkemyksestä niin selkeästi, että hän
joutuu jo Sotapäiväkirjan toisella
sivulla tunnustamaan: ”Olen viettänyt kohtuullisen mukavia hetkiä.”
Kolmannella
sivulla Holappa ottaa aloitteen ja ivaa taipumustaan moraaliseen poseeraukseen.
Ei hänen oloaan oikeasti häiritse se, että muutaman tuhannen kilometrin päässä
ihmiset joutuvat valmistautumaan pommisateeseen: ”Päivittelen sitä, mutta
omastakin mielestäni vain teeskentelen.”
Tähän
rehellisyyden puuskat myös päättyvät, vaikka kirjaa olisi vielä jäljellä yli puolitoista
sataa sivua.
Ne kannattaa lukea, jos haluaa
tietää millaisia illuusioita entinen demariministeri ja lojaali sosialisti yhä
elättelee. Holapan mukaan Pohjois-Nigeriassa kivitystuomion saanut yksihuoltajaäiti
pelastui, koska sosialistinen internationaali puuttui asiaan. Tai mitkä
realiteetit ikääntyvä, selkävaivainen mies joutuu tunnustamaan. Holappa
ihastelee länsieurooppalaisten junien mukavuutta ja jättää väliin
kirjailijaseminaarin Romaniassa. Virallinen selitys on tietysti maan
sotilasyhteistyö amerikkalaisten kanssa, mutta ehkä sekin vaikutti, ettei
Itä-Euroopassa ole vieläkään yhtä mukavaa.
Kirjan sepittely onkin laiskaa,
minkä Holappa ehtii sanoa itse ensin. Vaikutelmaa loiventaa runoilijan sommittelutaito.
Kirjoittajan huoli maailmantilanteesta ja omasta kuolevaisuudesta asettuu
mittakaavaan, kun rinnalle nostetaan mullistava tiedeuutinen:
maailmankaikkeuden ikä on 13, 7 miljardia vuotta, sen koostumus on 4% havaitun
aineen atomeja, 23% pimeää ainetta ja 73% valotonta energiaa.
Kirjan hirtehisin hetki syntyy,
kun kolme päivää jää kirjan teossa väliin. Ne tuntuvat hukatuilta, mikä on
anteeksiantamatonta: ”Entä jos olisin kuolemaantuomittu jossain
barbaarivaltiossa (esim. USA:ssa) odottamassa kaltereitten takana pyöveleitäni,
enkö silloin olisi kuvitellut niitä onnen mahdollisuuksia, joita olisin vapaana
käyttänyt hyväkseni?” Tai jos hän olisi Nizzan auringossa lämmittelevä suomalainen
mies, jonka tilastollisesta elinajanodotteesta ei ole enää valitusmahdollisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti