Molemmat
kirja-arvostelut on julkaistu Kaleva-lehdessä.
Väärää kirjallisuutta
Imre Kertész: KADDISH SYNTYMÄTTÖMÄLLE LAPSELLE. Suom. Outi
Hassi. Otava 2004.
Kylmän sodan jälkeisessä Unkarissa kirjallisuus on yhä
politiikkaa.
Kun Imre Kertesz sai vuonna 2002 maan
ensimmäisen Nobel-palkinnon, kirjailijaliitto jakaantui kahtia. Ilmassa lensi
syytöksiä antisemitismistä. Julkisessa sanassa Nobel jäi kommunistien rikoksia
muistavan Terrorin talon varjoon.
Ennätyskalliissa museohankkeessa nuoliristiläiset,
juutalaisia Tonavaan mielin määriin upottaneet kotikutoiset natsit, ovat pelkkä
alaviite. Mieluiten unkarilaiset näkevät itsensä uhreina, jotka vahva
eurooppalainen kulttuuriperintö pelasti Neuvostoliiton vieraalta vaikutukselta.
Vallitsevassa ilmapiirissä Kerteszin omaelämäkerrallinen
romaanisarja Kohtalottomuus, Kaddish syntymättömälle lapselle ja
vielä suomentamaton Eliminointi
edustaa väärää asennetta.
Kotimaisena vertailukohtana
mieleen juolahtaa Kerteszin ikätoveri, oululainen Paavo Rintala. Hänenkin epäiltiin
aluksi kohdelleen kansankunnan kohtalonhetkiä epäkunnioittavasti. Viimeisissä
kirjoissaan Rintala myös soimasi samaa julmuuden kuvaamista kohottavina
Goethelaisina tragedioina, jota Ketrész nyt luonnehtii ”maailmanhistoriaksi
oopperavalaistuksessa”.
Olennainen ero on Kertészin kauhutarinoiden
omakohtaisuudessa. Hän joutui 14-vuotiaana Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin
keskitysleirille.
Kaddish syntymättömälle lapselle olisi epäilemättä helpompaa
luettavaa, mikäli sen monologi olisi etäännytetty rooli, kuten Camusin Putoamisessa. Camusin sepittämän tuomarin
elämänasenne on luontevasti arvioitavissa – se haiskahtaa itsepetokselle. Kertészin
kertojan vilpitön tuska koettelee lukijan sietokykyä kuin kyse olisi
tarttuvasta taudista.
Romaanin päähenkilö on kirjailija
ja kääntäjä B., jonka vaimo haluaisi lapsen. B. kieltäytyy, ja osoittaa
selityksensä juutalaisena muistorukouksena olemattomalle jälkeläiselleen.
Entä mistä hän haluaa säästää
lapsensa? Pakosta ymmärtää itsensä ennen kaikkea juutalaisena, ja pakosta
kieltää ja salata juutalaisuutensa.
”Assimiloitumisesta”, jolla ennen viime sotia tarkoitettiin
juutalaisten sulautumista valtaväestöön, tulee eräs romaanin avainsanoista. Se
on totalitaristisen vallan äärimmäinen muoto, jossa yksilö itse kieltää itsensä,
mutta tietysti omaksi edukseen.
Psykologeilla on tapana puhua
sisäisestä herruudesta, kun ihmisestä tulee oma vanginvartijansa. Kertész
esittää saman rasittamatta lukijaa teorioilla tai lupaamatta korjaavaa
terapiaa.
Alistumisesta juontuva nöyryytys
ja häpeä ovat osa B:n olemusta kuin hengitys. Hän on illalliskutsujen häirikkö,
joka pilaa rattoisan yksimielisyyden.
”Auschwitzille
ei ole selitystä”, hänen oppineet ystävänsä hymisevät, ja uskovat keksineensä
filosofisesti siedettävän tavan sysätä paha syrjään. Auschwitz on helppo
selittää, inttää B.
Ajatus Auschwitzin
poikkeuksellisuudesta on väärää maailmanhistoriallista toiveikkuutta, B.
epäilee. Holokausti ei ollut ainoastaan antisemitismin ja kansalliskiihkon
loogista soveltamista käytäntöön. Se noudatti samaa vallan lainalaisuutta,
jonka hän koki jo lapsuudessaan, isänvallasta alkaen.
Tästä juontuu ristiriita, jota Kertész ei kuvaa filosofisten
vaihtoehtojen erittelynä, vaan ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti repivänä
olemisen ja kysymisen tilana. Auschwitzin muistamisen moraalinen velvollisuus
on holokaustin häpeän ja alistumisen jatkamista toisin keinoin, mutta mihin
ihminen alistuisi unohtamalla?
Ongelma
on ajankohtainen varsinkin Unkarissa, jossa nobelistiin on suhtauduttu kuin
tahraan valtion uudessa julkisivussa.
Mutta
ehkä Kerteszin väsymättä purnaava alter ego on juuri se juutalaisten
joukkotuhon kirjallinen muistomerkki, jonka Eurooppa ansaitsee. Ei uhrikuoleman
kokenut sankarivainaja eikä jalo ihmisyys, jonka sanoinkuvaamattomat
kärsimykset ovat karaisseet, vaan jokin ”pyöreä, kivettynyt esine”, joka
kieltäytyy kuolemasta, kieltäytyy onnesta, kieltäytyy menemästä pois.
Kuollut kirjain vai
elävä häpeä?
Imre Kertész: TAPPIO. Suom. Outi Hassi. Otava 2005.
Kulunut kirjavuosi toi mukanaan poikkeuksellisen monta
sota-aiheista kirjaa, vaikka silminnäkijöiden luomisvoimat hupenevat ja rivit
harvenevat.
Unkarilaisen nobelisti Imre Kertészin
Tappio on sekin parin vuosikymmenen
takaa, mutta tarjoaa oivan opastuksen tekijän vaativampiin mestariteoksiin,
mikäli Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990) ovat
vielä lukematta.
Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus kertoi kirjailijan
lapsuudesta, joka päättyi Auschwitzissa varmalta näyttävään kuolemaan ja,
mielivaltaisen pelastuksen kautta, eräänlaiseen uudestisyntymään, kuten toinen
romaani selittää.
Tappio kertoo ”sen yhden ainoan” kirjan kirjoittamisesta, jonka
Kertészin toisiaan muistuttavat päähenkilöt katsovat itselleen ”mahdolliseksi”.
Kaikki muu on tämän välttämättömyyden kommentointia, mukaan lukien vielä
suomentamaton Felszámolás (2003),
jonka nimi voi tarkoittaa sekä tuhoamista että pesänselvitystä.
Siinä vaimo toteaa kirjailijan
”myrkyttävän” itsensä Auschwitzin muistolla - aivan kuten varhainen
lääketieteen tutkija myrkytti itsensä raivotaudilla testatakseen keksimänsä
rokotteen tehon.
Kommunistisessa Unkarissa
Kohtalottomuuden tie julkaistuksi kirjaksi oli kivinen ja sen herättämä
huomio olematonta ennen pari vuosikymmentä myöhemmin syntynyttä saksannosta.
Tappio on Beckettiä ja Kafkaa sekoittava
musta komedia kirjailijan alkutaipaleesta, jonka silkka olemassaolo on
historialliset olosuhteet huomioiden jo sinänsä ällistyttävää. Melkein yhtä
hämmästyttävää on marttyyriyden puute.
”Kokemusmaailman taiteellinen
käsittely ei ole mielestämme onnistunut”, valtion kustantamon hylkäyskirjeessä
todetaan, ”vaikka itse aihe on tärkeä ja järkyttävä”. Kustantamon mukaan siitä
ei kuitenkaan kehity lukijaa järkyttävää elämystä, sillä kirjan sankari
omituiset reaktiot ja välinpitämätön käytös eivät oikeuta häntä tekemään omia
moraaliarvostelmia.
Arvio
ei ole kohtuuton.
Kertészin romaaneissa kärsimys ei
jalosta vaan tahraa, eikä moraalista ja taiteellista pakkomiellettään
toteuttava kirjailija herätä ihastusta, vaan tuhlaa omat voimansa ja kuluttaa
loppuun lähimmäisten rakkauden ja kärsivällisyyden.
”Ukko”, joksi kirjailijaa aluksi kutsutaan, ei vaikuta järin
hienotunteiselta tai kohtuulliselta ihmiseltä, eikä Kövesiä, joksi hänet
myöhemmin nimetään, säästetä ankaraltakaan ivalta. Romaanin nimenmukainen
”tappio” ei myöskään ole odotettu hylkäys, vaan odottamaton julkaisupäätös.
Käsikirjoituksen valmistuminen
lopetti piinan hetkeksi, julkaiseminen aloittaa sen uudelleen. Julkaistu teos
on kiistaton merkki sanoinkuvaamattoman alistumisesta yleiselle esteettiselle
ja moraaliselle keskustelulle, ja todistus alkuperäisen muiston hukkumisesta
kirjallisuuden painokelpoisen kuonan alle.
Kövesistä tuntuu teloitetun Josef
K:n tavoin siltä, kuin ”häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä”, Kafkaa
siteeraava Kertész kirjoittaa. Se olisi parempi ihmiskunnan julmuuden
muistomerkki kuin Auschwitzista kertova romaani, joka saa kirjailijan oman
elämä tuntumaan hänelle itselleenkin vieraalta ja etäiseltä. Kuolleelta
kirjaimelta.