Arkisto: Imre Kertész 1929 – 2016

Molemmat kirja-arvostelut on julkaistu Kaleva-lehdessä.

Väärää kirjallisuutta

Imre Kertész: KADDISH SYNTYMÄTTÖMÄLLE LAPSELLE. Suom. Outi Hassi. Otava 2004.

Kylmän sodan jälkeisessä Unkarissa kirjallisuus on yhä politiikkaa.

Kun Imre Kertesz sai vuonna 2002 maan ensimmäisen Nobel-palkinnon, kirjailijaliitto jakaantui kahtia. Ilmassa lensi syytöksiä antisemitismistä. Julkisessa sanassa Nobel jäi kommunistien rikoksia muistavan Terrorin talon varjoon.

Ennätyskalliissa museohankkeessa nuoliristiläiset, juutalaisia Tonavaan mielin määriin upottaneet kotikutoiset natsit, ovat pelkkä alaviite. Mieluiten unkarilaiset näkevät itsensä uhreina, jotka vahva eurooppalainen kulttuuriperintö pelasti Neuvostoliiton vieraalta vaikutukselta.

Vallitsevassa ilmapiirissä Kerteszin omaelämäkerrallinen romaanisarja Kohtalottomuus, Kaddish syntymättömälle lapselle ja vielä suomentamaton Eliminointi edustaa väärää asennetta.

Kotimaisena vertailukohtana mieleen juolahtaa Kerteszin ikätoveri, oululainen Paavo Rintala. Hänenkin epäiltiin aluksi kohdelleen kansankunnan kohtalonhetkiä epäkunnioittavasti. Viimeisissä kirjoissaan Rintala myös soimasi samaa julmuuden kuvaamista kohottavina Goethelaisina tragedioina, jota Ketrész nyt luonnehtii ”maailmanhistoriaksi oopperavalaistuksessa”.

Olennainen ero on Kertészin kauhutarinoiden omakohtaisuudessa. Hän joutui 14-vuotiaana Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin keskitysleirille.

Kaddish syntymättömälle lapselle olisi epäilemättä helpompaa luettavaa, mikäli sen monologi olisi etäännytetty rooli, kuten Camusin Putoamisessa. Camusin sepittämän tuomarin elämänasenne on luontevasti arvioitavissa – se haiskahtaa itsepetokselle. Kertészin kertojan vilpitön tuska koettelee lukijan sietokykyä kuin kyse olisi tarttuvasta taudista.

Romaanin päähenkilö on kirjailija ja kääntäjä B., jonka vaimo haluaisi lapsen. B. kieltäytyy, ja osoittaa selityksensä juutalaisena muistorukouksena olemattomalle jälkeläiselleen.

Entä mistä hän haluaa säästää lapsensa? Pakosta ymmärtää itsensä ennen kaikkea juutalaisena, ja pakosta kieltää ja salata juutalaisuutensa.

”Assimiloitumisesta”, jolla ennen viime sotia tarkoitettiin juutalaisten sulautumista valtaväestöön, tulee eräs romaanin avainsanoista. Se on totalitaristisen vallan äärimmäinen muoto, jossa yksilö itse kieltää itsensä, mutta tietysti omaksi edukseen.

Psykologeilla on tapana puhua sisäisestä herruudesta, kun ihmisestä tulee oma vanginvartijansa. Kertész esittää saman rasittamatta lukijaa teorioilla tai lupaamatta korjaavaa terapiaa.

Alistumisesta juontuva nöyryytys ja häpeä ovat osa B:n olemusta kuin hengitys. Hän on illalliskutsujen häirikkö, joka pilaa rattoisan yksimielisyyden.

                      ”Auschwitzille ei ole selitystä”, hänen oppineet ystävänsä hymisevät, ja uskovat keksineensä filosofisesti siedettävän tavan sysätä paha syrjään. Auschwitz on helppo selittää, inttää B.

Ajatus Auschwitzin poikkeuksellisuudesta on väärää maailmanhistoriallista toiveikkuutta, B. epäilee. Holokausti ei ollut ainoastaan antisemitismin ja kansalliskiihkon loogista soveltamista käytäntöön. Se noudatti samaa vallan lainalaisuutta, jonka hän koki jo lapsuudessaan, isänvallasta alkaen.

Tästä juontuu ristiriita, jota Kertész ei kuvaa filosofisten vaihtoehtojen erittelynä, vaan ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti repivänä olemisen ja kysymisen tilana. Auschwitzin muistamisen moraalinen velvollisuus on holokaustin häpeän ja alistumisen jatkamista toisin keinoin, mutta mihin ihminen alistuisi unohtamalla?

                      Ongelma on ajankohtainen varsinkin Unkarissa, jossa nobelistiin on suhtauduttu kuin tahraan valtion uudessa julkisivussa.

                      Mutta ehkä Kerteszin väsymättä purnaava alter ego on juuri se juutalaisten joukkotuhon kirjallinen muistomerkki, jonka Eurooppa ansaitsee. Ei uhrikuoleman kokenut sankarivainaja eikä jalo ihmisyys, jonka sanoinkuvaamattomat kärsimykset ovat karaisseet, vaan jokin ”pyöreä, kivettynyt esine”, joka kieltäytyy kuolemasta, kieltäytyy onnesta, kieltäytyy menemästä pois.

Kuollut kirjain vai elävä häpeä?

Imre Kertész: TAPPIO. Suom. Outi Hassi. Otava 2005.

Kulunut kirjavuosi toi mukanaan poikkeuksellisen monta sota-aiheista kirjaa, vaikka silminnäkijöiden luomisvoimat hupenevat ja rivit harvenevat.

Unkarilaisen nobelisti Imre Kertészin Tappio on sekin parin vuosikymmenen takaa, mutta tarjoaa oivan opastuksen tekijän vaativampiin mestariteoksiin, mikäli Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990) ovat vielä lukematta.

Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus kertoi kirjailijan lapsuudesta, joka päättyi Auschwitzissa varmalta näyttävään kuolemaan ja, mielivaltaisen pelastuksen kautta, eräänlaiseen uudestisyntymään, kuten toinen romaani selittää.

Tappio kertoo ”sen yhden ainoan” kirjan kirjoittamisesta, jonka Kertészin toisiaan muistuttavat päähenkilöt katsovat itselleen ”mahdolliseksi”. Kaikki muu on tämän välttämättömyyden kommentointia, mukaan lukien vielä suomentamaton Felszámolás (2003), jonka nimi voi tarkoittaa sekä tuhoamista että pesänselvitystä.

Siinä vaimo toteaa kirjailijan ”myrkyttävän” itsensä Auschwitzin muistolla - aivan kuten varhainen lääketieteen tutkija myrkytti itsensä raivotaudilla testatakseen keksimänsä rokotteen tehon.

Kommunistisessa Unkarissa Kohtalottomuuden tie julkaistuksi kirjaksi oli kivinen ja sen herättämä huomio olematonta ennen pari vuosikymmentä myöhemmin syntynyttä saksannosta.

                      Tappio on Beckettiä ja Kafkaa sekoittava musta komedia kirjailijan alkutaipaleesta, jonka silkka olemassaolo on historialliset olosuhteet huomioiden jo sinänsä ällistyttävää. Melkein yhtä hämmästyttävää on marttyyriyden puute.

”Kokemusmaailman taiteellinen käsittely ei ole mielestämme onnistunut”, valtion kustantamon hylkäyskirjeessä todetaan, ”vaikka itse aihe on tärkeä ja järkyttävä”. Kustantamon mukaan siitä ei kuitenkaan kehity lukijaa järkyttävää elämystä, sillä kirjan sankari omituiset reaktiot ja välinpitämätön käytös eivät oikeuta häntä tekemään omia moraaliarvostelmia.

                      Arvio ei ole kohtuuton.

                      Kertészin romaaneissa kärsimys ei jalosta vaan tahraa, eikä moraalista ja taiteellista pakkomiellettään toteuttava kirjailija herätä ihastusta, vaan tuhlaa omat voimansa ja kuluttaa loppuun lähimmäisten rakkauden ja kärsivällisyyden.

”Ukko”, joksi kirjailijaa aluksi kutsutaan, ei vaikuta järin hienotunteiselta tai kohtuulliselta ihmiseltä, eikä Kövesiä, joksi hänet myöhemmin nimetään, säästetä ankaraltakaan ivalta. Romaanin nimenmukainen ”tappio” ei myöskään ole odotettu hylkäys, vaan odottamaton julkaisupäätös.

Käsikirjoituksen valmistuminen lopetti piinan hetkeksi, julkaiseminen aloittaa sen uudelleen. Julkaistu teos on kiistaton merkki sanoinkuvaamattoman alistumisesta yleiselle esteettiselle ja moraaliselle keskustelulle, ja todistus alkuperäisen muiston hukkumisesta kirjallisuuden painokelpoisen kuonan alle.

Kövesistä tuntuu teloitetun Josef K:n tavoin siltä, kuin ”häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä”, Kafkaa siteeraava Kertész kirjoittaa. Se olisi parempi ihmiskunnan julmuuden muistomerkki kuin Auschwitzista kertova romaani, joka saa kirjailijan oman elämä tuntumaan hänelle itselleenkin vieraalta ja etäiseltä. Kuolleelta kirjaimelta.