Maallistuneessa yhteiskunnassa uskotaan ylhäältä tulevaan
tietoon, jonka syntyä tai sisältöä ei juurikaan vaivauduta pohtimaan
(tilastot), muodostetaan lahkoja, jotka tulkitsevat pyhiä tekstejä
ristiriitaisin tavoin (EU:n arvopaperikeskusdirektiivi) ja varsinkin taloudessa
ollaan valmiita uskomaan jopa ihmeisiin (”luottamuskeiju”).
Mutta mihin enää uskotaan
maallistuneessa kirkossa, jos mihinkään?
Kirkon
edustajat joutuvat usein ottamaan kantaa muutoksiin, joita pronssikautinen
kansanperinne tai keskiaikainen kirkolliskokous eivät ymmärrettävistä syistä
osanneet ennakoida. Päivän lehdessä Espoon kirkkoherra Kalervo Salo esimerkiksi
viittaa perheeseen, jonka miehen sukupuolenkorjausleikkaus pakottaa
lainmukaisesti eroon. Luterilaisten arvojen mukaan ”tämä ei ole näiden ihmisten
kannalta oikeudenmukaista”, kirkkoherra päättelee (HS 7.11.2014).
Ei
kukaan nykyään ihmettele, ettei kirkon suhdetta naispappeuteen, ulkomaisiin kerjäläisiin
tai leipäjonoissa seisovien seurakuntalaisten hätään käsitellä rukouksissa vaan
asia valmistellaan arkkipiispan asettamassa toimikunnassa. Joten miksi
ihmetellä sitä, että kirkkoherra vetoaa Jumalan sanan sijaan uskontokuntansa ”arvoihin”?
Eihän Jumalaa ylipäänsä julkisessa keskustelussa mainita, jollei kyse ole
esimerkiksi arkkipiispan pyhäinpäivän tai joulun lehtikolumnista. Ja silloinkin
se on lähinnä sosiaalinen rituaali, johon osallistuminen ei edellytä keneltäkään
vakaumuksellisuutta. Kuten kynttilän sytyttäminen tai kuusen koristeleminen.
Arvojen
lisäksi on toki muitakin korvaavia ilmauksia. Jos eduskunnassa vastustaa kansalaisaloitetta
sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi, ”omatunto” kuulostaa yhä useamman
mielestä paremmalta kuin ”Raamattu”, joka ennen oli vanhurskauden lähde ja
takuu.
Korvaavien
sanojen lista myös jatkaa kasvuaan. Uusin kuulemani on niin ikään päivän
lehdestä. Enää ei sanota edes uskonnollinen, pitää sanoa ”uskontoinen”.
Innovaation nosti esiin opetusneuvos Tapio Ahokallio.
Ahokallion mukaan ”liberaaleissa
länsimaissa ei-uskontoinen puhe on samanlaista arvoja etsivää puhetta
kuin uskontoinen, sillä kumpikin perustuu, ei tietoon tai tieteeseen, vaan
uskoon joidenkin arvojen oikeellisuudesta”. No ei ole, mutta tällä
kertaa tarkoitus ei kai ollutkaan sievistellä uskonnollisen puheen
irrationaalisuutta, vaan vähätellä ei-uskonnollisen argumentoinnin
rationaalisuutta.
Ja Ahokallio ampuu hudin kun ei huomaa, että merkitystä ei ole sillä, että "uskomme" toimiviin arvoihin, siis koemme ja aistimme ne laumakäyttäytymisessä hyvin toimivaksi malliksi. Oleellinen ero uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden kannalta on se, tarvitaanko tätä toimivuutta selittämään jokin yliluonnollinen olio. Siinä maailmankuvat eroavat peruuttamattomasti toisistaan.
VastaaPoistaT.juha