Arkistosta: Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Päivän kirjailijapalkinnon kunniaksi: taiteesta, palkinnoista ja meritokratiasta. Vanha ”Lehtiharava”-sarjan kolumni, jonka TS julkaisi joulukuussa 2005. Tuore nobelisti mainittu.

Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?

Viime maanantaina Runeberg-raati nimesi omat ehdokkaansa, ensi torstaina Paavo Lipponen kertoo Finlandia-voittajan. Kirjallisuuspalkintojen kotimainen sesonki on vuotuisessa käännekohdassaan, Englannissa se on jo päättynyt katkeriin tunnelmiin.

                      Ensimmäinen skandaali oli kuulemma se, ettei Ian McEwanin Lauantai päässyt edes Booker-palkinnon lopulliselle ehdokaslistalle, toinen oli John Banvillen palkitseminen.

                      Banvillen The Sea on ”onnettomin koskaan Bookerilla palkittu romaani”, McEwan totesi happamasti, mutta tosin vasta sen jälkeen, kun Banville oli New York Review of Booksin seikkaperäisessä arvostellussa todennut, että Lauantai on ”tyrmistyttävän huono kirja”.

Kulttuuripiirien enemmistö näyttäisi olevan kiistassa McEwanin kannalla.

                      New York Timesin arvovaltainen kriitikko Michiko Kakutani kutsui Banvillen uutuutta tylsistyttävän teennäiseksi sepitteeksi miehestä, jolla on ilmeisesti sivistyssanakirja aivojen paikalla, eikä kirjailija Tibor Fischer uskonut Banvillen koreista kielikukkasista syntyvän romaania lainkaan.

                      Banville itse on väittänyt vain nauttivansa kohusta. Riidan haastaminen alkoi palkintoillallisilla.

”Onneksi Booker on tällä kertaa annettu todelliselle taiteelle”, Banville sanaili, ikään kuin rannalle jäänyt Lauantai tai ennakkosuosikkina pidetty Kazuo Ishiguron Ole luonani aina kuuluisivat kevyen viihteen keskikastiin. ”Toiset kirjat ovat taidetta, toiset eivät”, hän vahvisti lehtihaastattelussa, ”tarvitseeko sitä sanoa edes ääneen”.

Näin avomielinen kirjailijakeskustelu on virkistävää varsinkin Suomen perspektiivistä, jossa kirjailijat eivät yleensä sano mitään toisistaan, vaan tyytyvät haukkumaan välikädet – joko kritiikkiä julkaisevat lehdet tai apurahoja jakavat virkamiehet ja luottamushenkilöt.

                      Eräät tarkkailijat ovat kuitenkin epäilleet, että Banvillen ja McEwanin vihanpidossa on kyse enemmän omasta asemasta kuin sanataiteen ehdoista. Teorialle on olemassa myös tieteellistä näyttöä. Pensylvanian yliopiston professori James F. English on julkaissut kulttuuripalkintojen sosiologiasta kirjan nimeltä The Economy of Prestige, ”arvostuksen taloustiede”, jonka hänen kollegansa Joseph Estein esitteli viime kuun Wall Street Journalissa.

Yhteiskuntaa ei ole 1970-luvun jälkeen muokannut niinkään uuden luokan kuin uuden arvottamisen ja pyhittämisen järjestelmän nousu, English arvioi, ja se on käytännössä monopolisoinut symbolisen pääoman tuotannon ja jakelun.

Arkikielellä ilmaistuna se tarkoittaa, että kun esimerkiksi myönnetystä oppiarvosta tulee työnhaussa koeteltua osaamista tärkeämpi seikka, myös arvon myöntäjien asema ja merkitys korostuu. Syntyy itseään palveleva meritokratia, vallankäytön muoto, joka jo kättelyssä kykenee asettamaan menestymisen ehdot.

Työelämässä se voi tarkoittaa oikeaan yliopistoon pääsemistä, kulttuurissa oikean palkinnon saamista.

Kun kulttuurisia saavutuksia jaetaan, kaikilla on jotain pelissä. Raatityöskentely, palkitseminen ja palkinnon vastaanottaminen määrittelevät yksilön aseman järjestelmän sisällä.

                      English varmasti ymmärtäisi, miksi Suomessa Finlandia-palkinnon jakaa presidentin rouva, yliopiston professori tai eduskunnan puhemies, vaikka satunnaisen kirjastonhoitajan asiantuntemus voisi olla vähintään yhtä syvää. Se tekee pelkästä tunnustuksesta vihkiytymisen, jossa palkittu kirjailija liittyy asemansa jo varmistaneiden joukkoon.

                      Hän ymmärtäisi myös, miksi Pirkko Saision oli kaksi vuotta sitten helpompi kieltäytyä suuresta rahasummasta kuin pelkästä kunniasta. Tai miksi kaikista kilpailuista jo etukäteen kieltäytyvä Fredrik Lång on kotimaisista huippukirjailijoista tuntemattomin.

                      Kiistaa tämän vuoden Bookerista voi pitää julkisena yrityksenä torjua kulttuurin meritoitumista ja palata keskustelevampaan kulttuuriin. Siitä riitelykin voi olla halpa hinta.

                      Ensi viikolla nähdään, leviääkö sama napina Suomeen. Joidenkin mielestä Banvillen voitto oli Bookerin arvovaltatappio. Romahtaako Finlandia, jos ylitse muiden ehdokkaiden noustettu Bo Carpelan sivuutetaan? Taiteen täsmällinen arviointi on kuitenkin vaikeaa, varmaa on vain se, että Finlandia-ehdokkaat ovat vuoden ainoat tv:n pääuutislähetykseen kelpaavat kirjailijat, ja että voittajan myynti moninkertaistuu, kuten joka vuosi.