Arvovalintoja ja lukuarvoja

Eilen pohdin pientä korvausta vastaan arvovalintoja, joita toimittajat joutuvat tekemään päivittäin.

Jos lukuarvot ovat 1,8 % ja 3,7 %, niin onko ero pari prosenttiyksikköä vai kaksinkertainen?

Molemmat ovat oikein, mutta valinta riippuu tietysti siitä, haluaako eron kuulostavan melko mitättömältä vai peräti mittavalta. Tai mitä luulee lukijoiden haluavan. Toisinaan he haluavat vahvistuksia ennakkokäsityksilleen. Siihen tilastot ja erilaiset tilastointitavat tarjoavat enemmänkin mahdollisuuksia kuin vain numeroille huolella valitut epiteetit.

                      Otan esimerkiksi samalla viikolla käymäni keskustelun sosiaalisessa mediassa.

Ovatko Juha Sipilän johtaman hallituksen esittävät leikkaukset ja erityisesti niiden toteuttamiseksi kaavaillut pakkolait tarpeellisia ja toimivia ratkaisuja talouden ja erityisesti vientiteollisuuden elpymisen kannalta? Vai onko niiden taustalla myös muita, kenties ideologisia motiiveja?

                      ”Tekeillä on järjestelmänmuutos”, tuomitsi kansanedustaja Timo Harakka, sd, blogikirjoituksessaan: ”Hallitus supistaa pysyvästi julkisten palveluiden rahoitusta. Yhteiskunnan tuloja siirretään yrityksille. Veronkiertoa tämäkin, tavallaan.”

                      Nyt kun meistä kaikista on tullut talouden asiantuntijoita – tai ainakin talouspäivityksistä on tullut Facebookin uusi kissavideo – kansanedustajan saamat vastaväitteet olivat paikoin kärkeviä. ”Käsittämätön surkea vitsi”, muotoili eräs kirjoittaja, ja esitti seuraavan perustelun:

                      ”Vuodesta 2008 vuotuiset julkiset menot ovat kasvaneet noin 26 miljardilla samalla kun BKT on supistunut. Ja sinusta parin miljardin leikkaus olisi ’järjestelmänmuutos’? Ja veronalennukset ovat ’tulonsiirto’? Pelkästään tällä vuosikymmenellä sosiaaliturvarahastojen yrityksiltä keräämät verot ovat kasvaneet liki kolmella miljardilla eurolla.”

                      Ottamatta (vielä) kantaa itse asiaan, niin kommentti kuvastaa oikein hyvin kansalaisilta toivottua kriisitietoisuutta. Lisäksi se kertoo miten omalle käsitykselle sopivia numeroiden kokoluokkia voi valita ilman, että ne itsessään olisivat virheellisiä. Yhteismitattomia kylläkin.

                      Tässä tapauksessa julkiset menot on löydetty tilastomomentilta ”käyvät hinnat” ja BKT:n kehitys tilastomomentilta ”viitevuoden hinnat”. Käsitesekaannuksen seurauksena tuli jopa mahdolliseksi sanoa, että 12 miljardia kasvanut BKT olikin ”supistunut”.

Eikö kirjoittajan ajatus olisi auennut, vaikka hän olisi kertonut, että julkisten menojen suhde BKT:sta on kasvanut? Ehkä ei.

Samallahan kirjoittaja kertoo, että sosiaaliturvarahastojen keräämät veroluonteiset maksut ovat kasvaneet. Tätä kiistatonta faktaa vasten ei ilmeisesti olisi ollut viisasta myöntää, että näiden maksujen osuus BKT:sta oli viime vuonna sama 12,7 % kuin vuonna 2009. Tai että euromääriä olennaisempi muutos sosiaaliturvamaksuissa on ollut maksutaakan vähittäinen siirtely työnantajalta työntekijöille. Ja juuri sitä kansanedustaja Harakka näyttäisi tarkoittaneen ”järjestelmämuutoksella”.

Kirjoittajan vasta-argumentti kompuroi käsitteelliseen huolimattomuuteen, joka on tehty oman ennakkoasenteen hyväksi (kriisitietoinen ymmärtää hallituksen esitysten välttämättömyyden). Mutta ei se siihen vielä kaadu, joten kirjoittaja jatkaa:

                      ”Joka tapauksessa julkisten menojen reaalinen kasvu oli siis 18,5mrd ja BKT on reaalisesti supistunut noin 14 miljardia. Näissä edellinen luku vuoden 2014 rahassa ja jälkimmäinen 2010. Jotta menisi mahdollisimman vaikeaksi. 2010 sotuverojen osuus bkt:stä oli Tilastokeskuksen mukaan 12,1% ja 2014 12,7%. Onko aiemmin maksuja siirretty työnantajalta työntekijälle, en nyt muista?”

                      No tälläkin kertaa termit ”reaalinen kasvu” ja ”reaalinen supistuminen” menivät väärin, ja oikea luku vuodelle 2010 veroluonteisten maksujen osuudesta BKT:sta vuodelle 2010 on 12,5, mutta ei se nyt ehkä ole oleellista.

Debatin teema, eli mitä kansanedustaja Harakka puhui, on politiikan eikä talouden trendit. Jotta teemassa pysytään, lukujen ei pidä olla ainoastaan oikein. Lisäksi niiden pitäisi olla relevantteja.

Tehty kelamaksujen poisto työnantajan osalta tai tekeillä oleva työnantajamaksun alentaminen viidennekseen eivät näy (eivätkä näkyisi) nyt esille nostetuissa Tilastokeskuksen luvuissa. Tilastoista ei myöskään voi lukea suoraan, että miten pitkälle kotimaisia markkinoita voidaan supistaa viennin hyväksi. Toisaalta me voimme tilastoista arvioida, että toimiiko tämä konsti yhtä hyvin kuin vaikkapa 70-luvulla.

Oletuslähtökohta on se, että hallituksen leikkausohjelma on ns. sisäinen devalvaatio, joka valuuttadevalvaation mahdollisuuden puuttuessa tehdään leikkauksena julkisiin menoihin ja palkkoihin. Mutta 70-luvulla, jolloin valuuttadevalvaatio tuntui talouden hopealuodilta, metalli- ja puunjalostusteollisuuden kokonaismenoista palkkoja oli yli puolet, nykyisin (alakohtaisin eroin) 7-20 % (johtuen lähinnä materiaalimenojen kasvusta suhteessa henkilötyön automatisointiin).

Toinen seikka on sitten mielikuva, että vienti on kärsinyt, vaikka se elättää Suomen. No ehkä ei. Viennin osuus BKT:sta on Suomessa nyt 38 %, kuten se oli 10 vuotta sitten. Vähän alempi kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sielläkin se oli sama 10 vuotta sitten.

Onko siis totta, että Suomi elää viennistä? Ei oikeastaan. Ja onko vienti kärsinyt taantumasta erityisesti? Ei oikeastaan, ei lukuun ottamatta Ukrainan kriisin vaikutusta elintarvikevientiin. Mutta se on poliittinen ongelma, johon kilpailukyky ei tuo ratkaisua.

Onko Harakka siis väärässä tukiessaan taas talousteoreetikkojen rintamaa (tuorein esimerkki tässä), joka pelkää kotimaisen kysynnän tukahduttamista hallituksen ohjelman lyhyen tähtäimen sivuvaikutuksena - ja sen seurauksia vaikkapa tiukkaa leikkauslinjaa kokeilleen Espanjan 20 % työttömyyslukujen toisintona?

Oma näkemykseni on Harakan puolella, ja jos sitäkin haluaa kutsua ennakkoasenteeksi, niin voin siteerata tuekseni mm. luottoluokitusfirmoja, Raimo Sailasta, Aalto-yliopiston professoria ja Etlaa. Tai onko edes kiistanlaista, että hallitus tähtää korkeampaan työttömyyteen, joka ei ole ainoastaan julkisten menojen tunnustettu seuraus taantumassa vaan lisäksi teoreettisesti laskelmoitu väline hallituksen ideologisesti etsimien ”rakenteellisten uudistusten” toteuttamiseksi? Ei minusta, jos luen Juhana Vartiaisen, kok, blogia.

Viime kädessä ei kai olekaan olemassa mitään erimielisyyttä siitä, että ovatko kaikki edellä mainitut luvut oikeita (eivätköhän ainakin oikeampia kuin pääministeri Sipilältä yleensä kuullut), vaan ovatko ne niitä relevanteimpia lukuja, joilla Harakan moittimaa politiikkaa voi arvostella tai tukea?

                     

Yhtä mieltä voi kai olla siitä, että hallituksen ”tuottavuusloikassa” relevanttia ovat ainakin yritysten palkkamenot. Erimielisyyttä pitää siis tuottaa siitä, kuinka suuria ne ovat. Ja siis miten suuri vaikutus menojen leikkauksilla on vientiyritysten kannattavuuteen (joko suoraan palkoista tai yhdessä sivukulujen pienentämisen kanssa).

                      Omaa, tai siis kansanedustaja Harakan kantaa, puolustin jo sillä, että palkkamenot ovat nimenomaan vientiteollisuudessa melko pienet suhteessa kokonaismenoihin, joten niiden korjailulla ei saataisi merkittäviä tuloksia. Ongelmat, joita taloudella todella on, olisivat siis todellisuudessa toisaalla kuin hallitus väittää.

Esitettyjä leikkauksia puolustanut kirjoittaja on taas toista mieltä. Ja yhä hän valikoi tilastoista lukuja, jotka eivät mitenkään tue hänen näkemystään, mutta jotka täyttävät sen yksinkertaisimman ehdon, että ne ovat eri kokoluokka kuin minun lukuni. Ne ovat suuremmat:

                      ”Metalli- ja metsäteollisuuden arvonlisästä palkkojen osuus on noin 70%. Ainoastaan kemianteollisuudessa luku on alle 50%. Tämä on globaalissa maailmassa jossa materiaalivirrat liikkuvat aivan toisella tavalla kuin 70-luvulla melkoisen keskeinen luku. Palkkojen vaikutus tuotannon jalostusmarginaaliin on erittäin suuri.”

                      Ei palkkojen, vaan työn tuottavuuden. Kun puhutaan hyödykkeiden jalostusarvosta, puhutaan samalla työn tuottavuudesta eikä hinnasta.

Henkilöstömenot, joihin itse viittasin, ovat vain kulurakenteen aritmetiikkaa. Hyödykkeiden arvonlisäys eli ”added value” on puolestaan se hyödykkeen myyntihinnan sekä sen valmistukseen käytettyjen välituotteiden ostohinnan erotus, joista vuoden mittaa ynnätään yhteen kansantalouden tuotannon arvo eli BKT.

Yksinkertaistaen voisikin sanoa, että työnantajan näkökulmasta edellisen pitäisi olla mahdollisimman pieni ja jälkimmäisen suuri. Ja juuri tähän hallituskin sanoo pyrkivänsä (vaikka kaikki eivät keinojen toimivuuteen uskoisi).