Jälkisanat: Kriittinen harmonia

Jos kirjan keskeiseksi sisällöksi kerrotaan maan yli vyöryneiden valloitusretkien ja maailmansotien historia, mutta kriitikon avainsanoja ovat universaalinen ja ikuinen, maaginen ja myyttinen, niin missä se historia on?

                      Aina vaikea kysymys, eikä Olga Tokarczuk ole edes ainoa viime vuosina suomennettu puolalainen kirjailija, joka lähimenneisyyden kansallisia traumoja tarkastellessaan ”ylittää ajan ja paikan”, mutta kenties alittaa riman.

                      Arvostelun julkaisi Kaleva, tosin tästä hieman lyhennetyssä muodossa.

Tomek Tryzna: Mene, rakasta. Suom. Päivi Paloposki. Otava 2009.

Kesän korvalla kirjakauppoihin tuli peräti kaksi omaelämäkerrallista romaania, joissa lähihistorian eurooppalaista diktatuuria katsotaan lapsen silmin. Yhteinen näkökulma muuttaa realismin perussääntöjä vapaan mielikuvittelun suuntaan, mutta olennainen erokin löytyy.

                      Se on siinä, että saksalaisen Günter Grassin uudelleen suomennetussa Peltirummussa on natseja ja sirkuskääpiöitä, mutta puolalaisen Tomek Tryznan romaanissa Mene, rakasta on kommunisteja ja prinsessoja.

Grassin nykyklassikossa groteskein mielikuvitus ammentaa ajan valheista, joiden jalkoihin yhä useampi sortuu. Tryznan tarinassa asiat ovat päinvastoin. Kuvittelu tuo lohtua lyödyille, kuten Romek-pojalle, joka soimaa itseään perheen taloudellisesta ahdingosta. Vika on hänen, joka vähän pienempänä unohti lukita kotioven, ja varkaat veivät kaiken.

Reaalisosialismissa, jossa viranomainen ei suvaitse yksityistä yritteliäisyyttä, tilanteen korjaaminen osoittautuu haasteelliseksi. Vanhemmat yrittävät pärjätä pimeällä työllä, Romek tinasotilaiden kaupalla.

                      Toimeentuloa tärkeämmän sijan romaanissa silti ottavat puolalaisen arjen perusrakenteet, kommunismi ja katolinen kirkko.

Kurista kummassakin on kysymys, ja aika usein syyllisyydestä, mutta kristinusko tuntee sentään armon vaikka kommunismi ei tuntisi edes myötätuntoa. Silti lapsen voi olla vaikea ymmärtää, ettei krusifiksia saa ottaa seinältä sängyn alle nukkumaan, jossa sen olisi parempi olla eikä se enää pelottaisi. Tai ettei ristille kiivetessä pääse lähemmäksi Jumalaa, mutta paha haaveri siitä voi syntyä.

Lapsen toisinaan nurinkurinen ja kommunismin aina absurdi maailma ovat Tryznan komiikan lähteet. Melodraaman ainekset syntyvät Romekin perheen rehellisyydestä ja hyväsydämisyydestä, joka ei aina saa ansaitsemaansa vastakaikua raadollisessa järjestelmässä.

Lukijan tunteilla pelatessaan Tryzna laajentaakin lapsen luontaisen viattomuuden niin, että se kuvastaa koko perheen pohjimmaista hyvyyttä.

Taas ero ulkokohtaisesti samanlaiseen Peltirumpuun kasvaa. Siinä viattomia ei ole, ja lapsuuskin on lähinnä vastuuttomuutta ja itsekkyyttä, joka romaanin mittaa tarttuu koko kansakuntaan.

Saksalaiset eivät ole kasvaneet ottamaan vastuuta omasta historiastaan, soimasi silloin moralisti Grass. Lohduttaja Tryznan romaanissa asiat ovat nyt toisin. Historia ei ole jotakin, jota ihmiset tekevät, vaan joka vain tapahtuu heille.

Tryznan tyyli ja sanoma on tietysti helpompi niellä, mutta ei hänen haikeasta romaanistaan tule Peltirummun kaltaista pysyvää eurooppalaista puheenaihetta.