Kriittinen harmonia

Jos kriitikoiden erimielisyys herättää huvittunutta kiinnostusta, herättääkö kahden kriitikon harmoninen yksimielisyys luottamusta – ikään kuin se viittaisi objektiivisen näkemyksen mahdollisuuteen?

Olen tosin lukenut vain kaksi puolalaisen Olga Tokarczukin kirjaa, ja Oscar Rossi kirjoittaa Hesarin sunnuntainumerossa sujuvasti ”koko tuotannosta”, jota sentään on tusinan verran. Mutta ehkä Rossi viittaa kriitikon liberaalisuudella kolmeen suomennokseen, joista minulle tutuin Alku ja muut ajat oli ensimmäinen, kesäksi julkaistu Vaeltajat kolmas?

Joka tapauksessa Rossi nostaa arvostelunsa kainalossa esiin mahdollisen Nobel-ehdokkuuden, viitisen vuotta sitten minä taas pohdin eurooppalaisen sanataiteen alennustilaa.

No, eihän siinä mitään ristiriitaa ole. Sitä paitsi minä ja Rossi olemme selvästi lukeneet samaa tekijää vaikka eri teosta.

Vaeltajista Rossi kirjoittaa: ”Mikäli jokainen kaupunki on uniikki, maaseutu on universaali ja yksi, oli se missä tahansa.” Minä kirjoitin romaanimaisesti nivoutuvasta kertomuskokoelmasta Alku ja muut ajat: ”Ei kansalliseen maaseutuepiikkaan perinteisesti kuuluvan kerronnallisen realismin hylkääminen ole sittenkään ollut järin vapauttava kokemus. Ainoaksi vaihtoehdoksi on nimittäin jäänyt ylikansallisen fantasiaviihteen kaavoittuneisuus.”

Olemme siis syvästi samaa mieltä, koska Tokarczukin kaltaisen kirjailijan yhteydessä on aina syytä käyttää sanaa ”syvä”. Itse en kyllä aloittaisi kirja-arvostelua sanalla ”universaali” enkä jatkaisi seuraavassa lausessa sanalla ”universumi”, kuten tämän blogin vakinainen lukija ehkä voi päätellä tästä - tai tästäkin.

Muutoin yksituumaisuus jatkuu kun Rossi kirjoittaa mytologioista, ruumiillisuuden hylkäävistä sieluista, ”ihmisenä olemisen arvoituksista”, ”olemisen ajasta ja paikasta riippumattomista haasteista” ja vielä vähän lisää ajan ja paikan ”ylittämisestä.”

Minäkin huomasin Tokarczukin kiinnostuksen henkisyyteen, joka ei ole fyysisesti sidoksissa oikein mihinkään. Tosin minulle ei siitä juolahtanut mieleen ”hurmaavan kerronnan lumous”, kuten silloin Hesarin kriitikolle, Jukka Koskelaiselle. Eikä ”hilpeä ja melankolinen syväluotaus”, kuten Hesarissa nyt Rossille. Minulle tuli mieleen fläppitaulu.

Kirjassa Alku ja muut ajat – Vaeltajista en nyt yritä sanoa mitään - kiusallisinta oli korukielen tuttuus ja mielikuvien konservatiivisuus, kirjoitin Turun Sanomissa:

[Tokarczuk] ei ole kirjailijanakaan osannut luopua entisestä psykologin ammatistaan ja henkisen valmentajan konsulttikielestä. Niinpä Alku ja muut ajat alkaa nelikentällä, jonka työyhteisökouluttaja voisi kätevästi piirtää tiimipalaverissa fläppitaululle.

                      Alku-nimisen kylän pohjoinen raja herättää matkanteon levottomuutta, Tokarczuk kirjoittaa, eteläinen raja synnyttää himoa, lännessä uhkaa ylpeys ja idässä viisastelunhalusta johtuva typeryys. Kaikkia rajoja myös valvoo oma arkkienkelinsä, jotka eivät näe meille tutun maailman fyysisiä muotoja, vaan ”niiden merkityksen ja sielun”.

                      Kaksi maailmansotaa ja Puolan kommunismin ajan kattava romaani muistaa muutoinkin korostaa erilaisista elämäntaito-oppaista tuttua näkemystä, jonka mukaan kaikki ”ulkoinen” tieto on jotenkin alempiarvoista. Parempaa on ”sisäinen” tuntemus, joka voi syntyä kenessä tahansa ilman oppimisen ja ymmärtämisen vaatimaa vaivannäköä.

                      Sanoma on houkutteleva, ja käy siksi varmasti kaupaksi, samoin kuin psykologi Tokarczukin vanhaan myyntiartikkeliinsa lisäämä uusi, kaunokirjallisempi mystiikka. Konsulttikieleen lähtemättömästi kuuluvien elämän ”prosessien” lisäksi Tokarczuk puhuu romaanissaan myös salaperäisemmistä elämän ”voimista”, jotka läpäisevät kaiken, ja jotka voi näyn kaltaisesti nähdä, mutta joita ei voi sanoin nimetä.

                      Asiaproosaksi tarkoitetuissa elämäntaito-oppaissa tällaiset voimat tarkoittavat mitä tahansa humpuukia, joka kirjoittajan mukaan vapauttaa lukijan arjen ulkoisista, alistavista auktoriteeteista, mikäli tämä vain sokeasti alistuu kirjoittajan auktoriteetille. Kaunokirjallisuudeksi tarkoitetussa romaanissa niiden funktio on periaatteessa toinen, puhtaasti viihteellinen, mutta humpuukin määrä pysyy vakiona.

Pitkälti yhtä mieltä tästä on kriitikko Rossin lisäksi myös Tokarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen. Mutta taas sillä erotuksella, että he näyttävät pitävän tällaisia asioita tekijän ansioina, eivät nykykirjallisuuden taakkana.

                      Blogissaan Minun Puolani Kärkkäinen täsmentää asiantuntevasti, miten ”Tokarczuk lukeutuu siihen laajaan puolalaisten kirjailijoiden joukkoon, joita kiinnostavat metafyysiset kysymykset olemassaolosta ja maailmasta. Keskeisessä asemassa hänen kirjoissaan ovat myytit. Niiden käsittelytavassa näkyy Tokarczukin psykologin koulutus ja varsinkin kiinnostus C.G. Jungin ajatteluun.”

                      Filosofisen lisäksi Kärkkäinen paljastaa Tokarczukin teemoiksi myyttisen, syklisen ja ikuisen:

Tokarczukin omin sanoin [Alku ja muut ajat] kuvaa ihmisen ikuista pyrkimystä astua ulos siitä osasta, mikä hänelle on annettu, ja etsiä ikuista järjestystä katoavaisesta maailmasta [--] Aika ei kulje arkisten, järjellisten sääntöjen mukaisesti. Ihmisten, ajan ja luonnon suhteet esitetään arkkityyppisen ykseyden valossa, jossa unelmat, unet, uskonnolliset symbolit ja satuhahmot, realismi ja maagisuus sekoittuvat toisiinsa. Alku on arkkityyppinen maailma, jossa esiintyvät kaikki mahdolliset ilot ja surut, joita ihminen voi kokea. [--] Kirja onkin luettu paitsi myyttinä, myös filosofisena romaanina ajan tuhoavasta voimasta. Kuten kirjan nimi viittaa, Alku kuuluu samanaikaisesti myyttiin että historiaan. Koska näin täydellinen olemassaolo ei ole mahdollista, Alun mikrokosmos, joka aluksi on aina universaali järjestys, alkaa hajota: ihmiset kuolevat, maailma hajoaa.

Helsingin Sanomien vanhassa haastattelussa kirjailija kertoi isovanhempiensa maalaistalosta, jossa kaupunkilaisilta kadonnut ”herkkyys” palautui, ja samalla täsmensi Kärkkäisen symbolistisen panteistiseksi:

”Täällä olin lähes yksin, luonto kietoi huomaansa, eläimet ääntelehtivät. Talon edessä istuksiessa koin äkkiä vahvasti, että maailmassa kaikki on elävää ja että me jokainen olemme valtavan elollisen kaikkeuden erilaisia ilmentymiä. Ei voi erotella sitä, mikä on ihmismäistä ja mikä eläimellistä, ja sienirihmastollakin on tietoisuus.”

Kaikki tämä kuulostaisi nololta, jos samalla ei puhuttaisi kaunokirjallisuudesta, vaikkapa nyt ”realismin ja maagisuuden sekoittumisesta toisiinsa”, joten onko taide ennen kaikkea nolojen tunteiden veruke?

Ei. Ei kai?

Alku ja muut ajat ylittää nopeasti kynnyksen, jonka jälkeen turmeltumattoman mielikuvituksen ihanne muuttuu ihan tavalliseksi typeryyden palvonnaksi, ja minun ja Rossin välinen kriittinen harmonia osoittaa, että aika pian se varmaan käy Vaeltajiltakin.

Ilman mitään tieteellistä näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.