Päivän sana: ”Tavallinen”, 2/2

Päivän sana tulee yhä Iltalehdestä (19.7.2012). Uutisen mukaan Lenita Airisto moittii suomalaisia tavallisuuden ihannoinnista:

”Vaikuttaja, diplomiekonomi Lenita Airisto räväytti provosoivasti Suomi Areenan Onko Suomella pallo hallussa - globaali näkökulma menestykseen, työhön ja talouteen -paneelissa Porissa, että tavis on luuseri.”

                      Taviksella Airisto tarkoittaa ihmisiä, palveluiden ja sisällön tuottajia ja suunnittelijoita, sekä keskivertotuotteita, Iltalehti kirjoittaa: ”Esimerkiksi ihminen, joka on työssään keskinkertainen, ei ole Airiston mielestä hyväksi Suomen menestymiselle. Ja jos Suomi aikoo menestyä globaaleilla markkinoilla, tavallinen tuote ja palvelu ei Airiston mukaan riitä”.

Ruisrockin päättyessä Turun Sanomat haastatteli kahta tamperelaispoikaa, joiden mielestä festivaalireissu oli onnistunut, koska esiintyjät olivat ”tarpeeksi hyviä”.

Vika ei siis olisi vain tuotantoportaan taviksissa, vaan kuluttajissa, joiden tarvehierarkiaan ei sisälly todella suureen menestykseen kannustavia vaatimuksia? Tai sitten vika on Sinikka Nopolan tunnetuksi tekemässä hämäläisessä ulosannissa, joka ei halunnut tehrä tästäkään numeroo.

Mikään suomalainen ilmiö se ei silti olisi. Kansainvälisesti tunnetumpi vähättelevän ylistyksen tapa löytyy Ruotsista. Muistan amerikkalainen humoristi P.J O’Rourken kirjoittaneen siitä ilkeän kolumnin Rolling Stone –lehteen, mutta helpommin siihen törmää Torgny Lindgrenin romaaneissa.

Avainsana on ”lagom”. Se tarkoittaa suunnilleen sopivaa tai kelvollista - ”riittävän hyvää”.

                      Päivällispöydässä rakastava aviomies voi käyttää sitä puolison keittotaidoista, kirjallisuudessa se sopii maisemankuvailuun paremmin kuin vaikkapa ”hurmaavan kaunis”. Romaanissaan Dorén Raamattu (suomeksi 2007) Lindgren myös selittää miksi.

                      Hurmaava kauneus on jotakin sellaista mikä tekee meidät epätoivoisiksi, nimettömäksi jäävä kertoja toteaa. Siksi myös Lindgrenille rakas Västerbottenin seutu on ”pikemminkin arkinen ja siedettävä”.

                      Dorén Raamattu kuuluu kolmen kirjan sarjaan, jota tekijä itse kutsuu mieluummin triptyykiksi kuin trilogiaksi. Se ilmeisesti tarkoittaa, ettei lukijan pidä odottaa yhtenäisesti etenevää historiaa ja henkilöhahmojen kehittymistä. On vain teema tai elämänkatsomus, jota jokainen itsenäinen paneeli syventää.

                      Tässä mielessä triptyykki etenee loogisesti selventävään loppunousuun, ja kasvaa jo muutoinkin kiitetyn tekijän mestariteokseksi. Lindgrenin suomalainen kirjailijakollega Arto Virtanen on luonnehtinut sitä sattuvilla sanoilla ”kristillisen laupias keskinkertaisuuden ylistys”. Se tarkoittaa, ettei Lindgren riisu romaanista juonta tai henkilöhahmoista psykologiaa jonkin pelkistykseen pyrkivän modernistisen taideihanteen takia vaan skandinaaviseen herännäisyyteen kuuluvan koruttomuuden vuoksi.

                           Itse asiassa Dorén Raamattu on väärentämätön saarna.

Hannu Raittilan mukaan kirjoitettu sana sitoo luterilaisessa uskonkäsityksessä jopa Jumalaa, ja merkitys sanaa. Siksi merkitystä pitää aina täsmentää ihmisen toimesta, esimerkiksi kääntämällä Raamattu yhä uudestaan, vaikka Psalmien ja Jobin kirjan tyyli siitä tunnetusti kärsii: ”Luterilaiselle Raamattu on sanataiteellinen teos yhtä vähän kuin lakikirja.”

                      Lindgrenin romaanissa sama käsitys toistuu, mutta vielä laajemmalle yhteiskuntaan iskostuneena.

                      Kertojalle vakuutetaan tuon tuosta, että kirjoitus on totuus ja lukeminen välttämätöntä koko elämän kartan ymmärtämiseksi. Silti hän ei koskaan opi kirjaimiston käyttöä, mikä on Lindgrenin luonteva tapa uhmata oman työvälineensä luutunutta auktoriteettia.

                      Nykyaikoina kertojan osaamattomuuden selitys on lääketieteellinen. Hänen geneettisessä koodissaan on dysleksia. Kertoja itse pitää parempana selityksenä kohtaloa, vaikka samaan aikaan sisäinen ääni kieltää – koruttomasti – ettei mistään erityisestä tiestä sentään ole kysymys.

                      Sanan sijaan kertojan elämää ohjaileekin kuva. Hänestä tulee Gustave Dorén kaiverrusten innokas ihailija ja tuntija. Syykin tähän on kertojan näkökulmasta yksinkertainen, vaikka ei toki romaanin kannalta tyhjentävä.

                      Kertojan jumala ei ole Raittilan mainitsema sanan ja merkityksen jumala, joka loi totuuden ja järjestyksen. Se on toista lajia, joka hallitsee sydäntä, saa ihmiset tuntemaan oman kurjuutensa ja Hänen armeliaisuutensa, ja täyttää heidät nöyryydellä ja rakkaudella.

                      Isoa Perheraamattua lapsuudesta asti selanneelle kertojalle se tarkoittaa ”kaikkien Gustave Dorén kuvien summaa”.

Romaaninsa puolivälissä Lindgren mainitsee kumaran naiskirjailijan, joka oppi, etteivät pyhimykset ja pyhyys ole todellakaan tärkeää vaan ”pikemminkin tyhjänpäiväistä tai arkisen epähenkistä”.

                      Ratkaisevaa tälle ”parantumiselle”, kuten Lindgren sitä luonnehtii, oli juuri pitkien etäisyyksien ja kolkon talven ”merkityksen puute”. Kirjailija on kiitollinen syrjäiselle maaseutukodilleen, ja sanoo pohtineensa siellä vain ”elämää itsessään koettuna sakramenttina”.

                      Seurakuntakodin ovelta hän huikkaa vielä kuulijoilleen viimeisen neuvon: ”Älkää suotta lukeko minun kirjojani!”

                      Romaanin jälkipuoliskolla kertoja kohtaa toisen Dorén harrastajan, kirjaston intendentin, joka tuntee myös kuvittajan elämänvaiheita. Intendentin mukaan tämä kuoli uupumukseen, kuten keskinkertaiset taiteilijat yleensä, voimattomuuteen ja liian suureen tuotteliaisuuteen.

                      Kertoja tietysti protestoi. Hänestä Doré oli suurenmoinen, jota ilman hänen oma elämänsä olisi ollut säälittävää. Mutta viimeistään tässä vaiheessa lukija jo tajuaa, etteivät saavutukset ole armon mittapuu – ja että toisinaan taiteessakin liiallinen suuruus vain lisää taakkaa.

Näin Torgny Lindgrenin metafyysinen saarna etenee. Totuus, pyhyys, nerous – kaikki perimmiltään turhuutta.

                      Lopulta voi jopa syntyä vaikutelma, että elämän ja Jumalan ylistykseksi Lindgren hyväksyisi virsikirjan, mutta vaikkapa Olivier Messiaenin musiikille hän jo nostaisi nokkaansa. Dorén Raamatun lukuisista korkeakulttuurisista viitteitä päätellen se olisi kuitenkin väärä luulo.

                      Kuten kaikkeen oppineeseen yksinkertaisuuden ylistykseen, myös Lindgrenin triptyykkiin sisältyy annos holhoavaa teeskentelyä. Ja sama teeskentely näyttäisi myös jatkuvan romaanissa Akvaviitti (suomeksi 2009).

Nyt kristillisen koruttomuuden ihannetta on muun muassa se, että melkein mistä tahansa pitää voida luopua, jopa uskosta, jos totuudessa eläminen on johtanut toisen ihmisen kohtelemiseen kaltoin.

Akvaviitin päähenkilö Olof Helmerson vakuuttuu pitkän harkinnan jälkeen, että hänen vanhat käännytyssaarnaansa olivat tyhjää puhetta kuulijan pelkojen kustannuksella, ja ettei hänen oman uskonsa ytimessä ole enää muuta kuin katumus turhaan tuotetuista kärsimyksistä.

Huiputuksen korjatakseen Helmerson haluaa kääntää entiset seurakuntalaisensa takaisin jumalattomiksi.

Tehtävä ei ole helppo. Osa sanankuulijoista on ehtinyt kuolla, toiset harhautuneet uskosta omia teitään ja toiset taas muodostaneet henkisen yhteisön, joka tuskin enää muistaa Helmersonin itselleen kuvittelemaa merkitystä.

                      Helmersonin suurin ongelma taitaakin olla se, ettei hän enää viiden vuosikymmenen jälkeen löydä sanomalleen kuuliaista väkeä.

Hänelle jokin kristinuskoa koskeva totuus on pysyvää, vaikka se aika ajoin pitäisi korjata oikeaan kuosiinsa. Sen sijaan maailmassa totuuden kumoaa elämän ohimenevyys, yleinen välinpitämättömyys tai yhteisön tarve tukeutua pikemminkin toisiinsa kuin johonkin sanomaan.

Lindgren antaa taas paljon ajattelemisen aihetta satunnaiselle lukijalle ja valtiokirkolle.

Romaani, jossa laimennetun ehtoollisviinin korvaa otsikossa mainittu väkevä kotipolttoinen, ei tietenkään kumartele uskon ulkoisille muodoille. Omasta tärkeilevästä reissustaan Helmerson oppii, että nöyryys on tärkeämpää kuin totuus, ja nuoruuden hairahduksestaan hän oppii, että elämä on tärkeämpää kuin synti.

Pieni ristiriita syntyy sitten siitä, ettei mikään kristillisen laupias keskinkertaisuuden ylistys voi itsessään olla keskinkertainen, jos tekijä on eräs Ruotsin palkituimmista ja käännetyimmistä kirjailijoista.

Lindgren osaa juuri sellaisen lukijan emotionaalisen manipuloinnin, jota Helmerson omana tekonaan ehkä katuisi, sekä sellaisen kirjaviisauden, joka hänen romaaneissaan usein kehotetaan sysäämään syrjään.

Tässä mielessä myös Lindgrenin koruttomuus – ”lagom” - on pelkkä symboli, ulkokohtaisen palvonnan kohde. Mutta ehkä toisessa mielessä hänen romaaninsa ovat hänen hartautensa vaiheita, jotka kirjailija lopuksi hylkää aivan samoin kuin hänen romaanihenkilönsä hylkäävät jotain entisestä elämästään.