Ideaalinen puhetilanne: Nimellä vai nimimerkillä?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”, lausui saksalainen yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Jürgen Habermas kolme vuosikymmentä sitten julkaistussa haastattelussa:

                      ”Ajatusten julkisessa vaihdossa nämä pätevyysvaatimukset jäävät tavallisesti verhotuiksi ja ongelmattomiksi, koska yhteinen elämismaailma tarjoaa kulttuuristen itsestäänselvyyksien muodossa lujan pohjan.”

                      Mutta entä jos pohja pettää? Senkin Habermas oli jo havaitsevinaan sähköisen tiedonvälityksen yleistymisen ja poliittisessa osallistumisessa havaitsemiensa muutosten myötä:

                      ”Minulla on sellainen vaikutelma, että kehityssuunnat kohti liberaalin julkisuuden hajoamista – sellaisen jossa mielipiteiden muodostaminen etupäässä tapahtui diskursiivisesti lukemalla, harkitsemalla, tietoja hankkimalla – ovat voimistuneet sitten viisikymmenluvun… Yleinen substanssi hajoaa narsismiksi, jossa kaikki yksilöllinen on kadonnut ja muuttunut stereotyyppiseksi.”

                      Kenties tämä oli vain ikääntyvän kirjanoppineen tapa sanoa, että nykyään kaikki luulevat olevansa oikeutettuja mielipiteeseensä, vaikka eivät olisi viitsineet sen eteen avata edes yhtä kirjaa, sanomalehteä tai verkkosivua? Ja huomatkaa, ettei Habermas kolme vuosikymmentä sitten osannut vielä kuvitellakaan sosiaalista mediaa ja trollaamista.

Jos kommunikaatio oli jo yksityistynyt tiedotusvälineiden asiakkuudeksi, muuttuiko itseensä käpertyneen asiakkaan tilanne 1990-luvulla, kun yhdensuuntaisen kommunikaation rinnalle kehittyi yksityisten viestijöiden verkko?

                      Ilmeisesti ei. Tai ei välttämättä. Sen sijaan jo Habermasin happamasti mainitsema ”narsismi” löytää uusia muotoja.

                      Amerikkalainen politiikantutkija Jean Bethke Elshtain arvelee kirjassaan Democracy on Trial (1995), ettei henkilökohtaisen elämänpiirin nostaminen julkiselle areenalle ole oikeastaan kaventanut yksityisyyttä. Pikemminkin se on hämärtänyt ihmisten käsitystä omasta roolista yhteiskunnassa. Kun kaikki kääntyy yksilöön itseensä viittaavaksi, ja jokainen kannattaa tai vastustaa asioita oman etunsa tai henkilökohtaisen tuntemuksensa perusteella, julkinen tila menettää erityisen yhteisöllisen sisältönsä. Jäljelle jää pelkkä näyttämö, jolla esitetään omia vaatimuksia ja penätään oikeuksia.

                      Mikäli näin tapahtuu, Elshtain sanoo, kaikki minkä minä haluan tai minä sanon, muuttuu sisällöltään oikeaksi ja perustelluksi: ”Sen jälkeen myös jokainen julkisesti esitetty epäily tai haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan.”

                      Esimerkkinä tutkijan analyysin osuvuudesta voisi kai käyttää sitä, miten Noam Chomskyn kirjat ja Chomskya kommentoivat kirjoitukset herättävät yhä voimakkaita tunteita, vaikka parempi tietysti olisi, jos lukeminen herättäisi punnittuja ajatuksia.

                      Tähän blogiin osallistuneelta ”Anonyymilta” kesti tuskin vuorokautta unohtaa Chomsky, Amerikka ja imperialismi, ja otaksua keskustelun pääteemaksi itsensä, jota ”herkänahkainen”, ”jaaritteleva” ja ”leimakirvestä heiluttava” blogikirjoittaja oli syvästi loukannut.

                      Uskon, että tämä valotti Anonyymin mielipidettä riittävästi, eikä kahta seuraavaa vuodatusta enää tarvitse julkaista. Sen sijaan kommentit, joissa vanhan kirja-arvostelun virheet osoitetaan ja korjataan, ovat yhä tervetulleita. Ne säästäisivät minulta tarkistamisen vaivan, mikäli aiheeseen tulee joskus kiusaus palata.

                      Entä missä määrin verkkokeskustelujen saamiin käänteisiin vaikuttaa se, että osa keskustelijoista haluaa aina tai ainakin joskus esiintyä nimen sijaan nimimerkillä? Kirjailija-kolumnisti Kaarina Hazardin näkemystä nimimerkillä kirjoittajista on lainattu usein, joten lainataan tässäkin. Kolumni oli otsikoltaan ”Urpot” ja se julkaistiin Iltalehdessä 21.9.2009:

Ja miksi sitten nimettömät nettikeskustelut ovat niin perseestä? Netinhän piti antaa puhelupa sillekin, joka vian, haitan tai vamman tahi muun pakottavan poissaolon takia on estynyt osallistumasta kuvaillun kaltaiseen, läsnäoloa vaativaan kokoontumiseen.

Aina auki oleva netti - tässähän sitä kantojen kirjo vasta kukkiikin, juhlittiin. Ja mitä saatiin? Pimeistä ja vielä pimeämmistä nurkista huutelun kakofonia, jossa oman kommentin ei suinkaan ole tarkoitus tuoda lisävalaistusta asiaan, vaan lopettaa muiden puhe.

Mikseivät nettikeskustelut toimi? Miksei nettikeskusteluissa tuoksu osallisuus, vaan haisee osattomuus? Miksi äänessä oleminen on vaille jäämistä eikä mukana olemista? Eihän se nyt se pelkkä netti voi olla. Onko se se kasvoja vaille jääminen? Onko se se nimettömyys? Miksi meistä tulee paskasakkia heti, kun omaa nimeä ei tarvitse sanoa? Tarjolla olisi kasvokkainen demokratia, mutta me heilumme mieluummin nimimerkkien kokoburkhan takana keskisormi pystyssä. Niinkö se on, että huppu päässä huutelu tekee meistä välttämättä ku klux klaanin?

Niinpä, mutta kummasta nyt lopulta on enemmän harmia?

Siitä, että yksi Anonyymi kirjoittaa nimettömänä, koska haluaa huijata lähinnä itseään? Vai siitä, että joku toinen kirjoittaa nimellä, koska haluaa huijata muita ihmisiä?

                      Kun arvio Chomskyn kirjasta Maailmanvalta vai maailmanloppu (2006) alun perin ilmestyi, palautetta tuli eversti ja valtiotieteen tohtori Pekka Visurilta, joka tuolloin tunnettiin presidentti Mauno Koiviston epävirallisena mutta luotettuna sotilaspoliittisen neuvonantajana. Tätä roolia Visuri tosin palautteessaan vähätteli, ja korosti, että ”Koivistoa tuntevat tietävät hänen muodostavan kantansa hyvin itsenäisesti laajan lähdeaineiston ja pitkän kokemuksensa pohjalta”.

                      Visurin vaatimattomuus onkin paikallaan. Koiviston kannat Jugoslaviaan hajoamiseen ovat kestäneet lähihistorian tarkastelua jokseenkin yhtä huonosti kuin hänen varhaiset julkilausumansa Viron itsenäistymisprosessista. Epäonnistuneena pidin ja pidän myös Visurin yritystä osoittaa, että ”Putte Wilhelmsson arvosteli Turun Sanomissa 14.6. Noam Chomskya valheellisten käsitysten levittämisestä kirjassa, mutta syyllistyy itse asiattomaan vihjailuun Kosovon sodan osalta”.

                      En toki. Kyse oli enemmänkin siitä, että sekä minä että Visuri pysyimme virallisten asiakirjojen mukaisessa totuudessa, mutta Visuri antoi numeroiden valehdella puolestaan.

                      Turun Sanomien julkaisemassa laajassa palautteessaan Visuri kirjoitti mm. näin:

                     

Omat tutkimukseni ilmenevät kirjasta Kosovon sota (Gaudeamus, Helsinki 2000), jossa tietojen alkuperä on osoitettu lähdeviittein. Arvioidessani sodan syitä ja alkamista totesin monivaiheisen kehityksen vieneen tilanteeseen, jossa Natolle ei jäänyt juuri muita vaihtoehtoja kuin aloittaa sota. Se tapahtui vastoin YK:n peruskirjan ja Naton perussopimuksen määräyksiä ja oli monille jäsenmaille niin kova kokemus, ettei niitä enää saatu mukaan Irakin sotaan.

Lainaus kirjastani lienee paikallaan: ”Kosovon albaanien laajamittainen karkotus sekä puolisotilaallisten kaartien ja muiden pyssymiesten päästäminen riehumaan Kosovon albaanikyliin oli Jugoslavian ja Serbian hallitusten strateginen virhe sekä myös yksiselitteinen sotarikos, aivan kuten Srebrenican valtaaminen ja sitä seuranneet joukkomurhat olivat Bosnian serbien suuri virhe, joka käänsi ulkomaiden mielialat lopullisesti heitä vastaan.”

Viittasin myös useiden tutkijoiden näkemykseen, että "Nato ilmasodan aloittajana kantaa vähintään osavastuun Kosovon albaaneja kohdanneista karkotuksista, murhista ja muista vaivoista." Käsitys on saanut vahvistusta, sillä syksyn 1998 aselevon tiedetään jo rauhoittaneen tilannetta.

Wilhelmsson mainitsee, että ennen Naton pommituksia keväällä 1999 ”rajan yli häädettyjä albaanipakolaisia oli jo edellisenä vuonna ollut 300 000”. Vertailun vuoksi lainattakoon Amnesty Internationalin raporttia. Sen mukaan helmikuusta syyskuuhun oli Kosovon konfliktissa saanut surmansa "useita satoja etnisiä albaaneja ja pienempi määrä serbejä" ja kodeistaan pakoon lähteneitä oli noin 170 000 Jugoslavian rajojen sisäpuolella ja 13 000 ulkomailla. Lisäksi oli muutama sata kadonnutta.” Yleisen arvion mukaan Kosovon taisteluissa vuonna 1998 kuoli yhteensä noin 2 000 henkeä.

Vastauksessa en voinut juurikaan puuttua Visurin tarkoituksenmukaisesti alhaisiin uhrilukuihin, sillä luotettavat tieteelliset arviot olivat vasta vuosien päässä.

                      Sen sijaan tyydyin arviomaan Visurin näyttöä siltä osin, kuin sen pyrkimyksenä oli siirrellä humanitaarisen katastrofin vastuuta ja samalla vähätellä sitä:

Arvioidessani Noam Chomskyn kirjaa Maailmanvalta vai maailmanloppu? (TS 14.6.2005) moitin erityisesti kirjoitustapaa, jossa kirjoittaja antaa sinänsä todellisten lukujen valehdella puolestaan. Se ei ole vieras tutkija Pekka Visurillekaan.

                      Vastauksessaan kirja-arvosteluuni hän haluaa kyseenalaistaa YK-lähteiden tiedon serbien julmuuksia paenneiden Kosovon albaanien lukumäärästä (lähes 300 000), ja esittää ”vertailun vuoksi” Amnesty Internationalin raportin (vain noin 170 000).

                      Satunnaiselta lukijalta voi kuitenkin jäädä huomaamatta, ettei albaaneja YK:n mukaan vainottu ja järjestelmällisesti karkotettu vain Amnestyn raportissa mainittuna aikana, helmikuusta syyskuuhun 1998, vaan vuosien ajan. Visuri ei myöskään mainitse, että pakolaisia olisi ollut enemmänkin, jos Makedonia ei olisi sulkenut rajojaan jo ennen Naton sotilasiskuja.

                      Turun Sanomien ulkomaankirjeenvaihtaja Marita Vihervuori arvioi tutkija Pekka Visurin asiasta kirjoittaman tutkimuksen heti tuoreeltaan otsikolla: ”Puolitotuuksia Kosovon sodasta” (TS 3.5.2000).

                      ”Kirjassa ei ole paljon suoranaisia virheitä”, Vihervuori toteaa: ”Teoksen heikoin kohta on lähteiden selektiivinen käyttö ja puolitotuudet. Vaikenemalla joistakin seikoista ja korostamalla toisia synnytetään vääristynyt kuva. Kirja ei kestä tarkastelua historiallisen lähdekritiikin valossa.”

                      Tästä syystä olenkin verrannut Chomskyn tulkintaa ensisijassa Harvardin yliopiston ulkopolitiikan tutkimuksen professorin Samantha Powersin kirjaan A Problem From Hell (2003), BBC:n kirjeenvaihtajien Laura Silberin ja Allan Littlen kirjaan The Death of Jugoslavia (1995) sekä Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien uutisarkistoihin.

                      Powersin kirjassa kerrotaan muuten myös serbien mittavista toimista, joilla kansanmurhan uhrien ruumiita kätkettiin ja hävitettiin, jotta kuolleiden määrä saataisiin näyttämään juuri niin pieneltä, kuin Visurin valitut palat esittää.

                      Kaikesta huolimatta olen kuitenkin Visurin kanssa yhtä mieltä siitä, että sotilaallinen puuttuminen inhimillisiin katastrofeihin on kaikista mahdollisista keinoista arvaamattomin ja kallein. Paljon halvemmaksi varmasti tuli, kun maailma käänsi selkänsä Srebrenicalle, ja käytti näin säästetyt rahat johonkin ”tehokkaampaan” tarkoitukseen, kuten Visuri sanailee.

Visurin palautteessa oli muitakin ongelmia kuin tilastojaksojen valinta siten, että ne tukevat ennalta valittua näkökulmaa eikä asian avointa tutkimista. Tai varhaisemman tutkimuslähteen valitseminen siksi, että sen väistämättömät puutteet tukevat omaa mielipidettä paremmin kuin myöhempi ja kattavampi lähde.

                      Niihin voi palata myöhemmin, jos siltä tuntuu. Olennaisempaa ehkä on, ettei tietoa laskelmoidusti manipuloiva tutkija syyllisty vain oman tai tutkijayhteisön etiikan mahdolliseen rikkomiseen. Nimensä, asemansa ja vaikutusvaltansa kautta hän voi syyllistyä yleisöä koskevaan petokseen.

                      Useimpien tutkijoiden mielestä tämä muotoilu on turhan mahtipontinen, kuten varmaan onkin. Mutta kovin vähättelevä on myös tutkijayhteisön – jos sellainen on oikeasti olemassa – suhtautuminen edellä kuvatun kaltaiseen faktatiedolla kikkailuun. Jos sitä pidettäisiin yleisesti tuomittavana, se ei olisi niin yleistä.