Teologian lisensiaatti on tehnyt moraalifilosofisen
väitöskirjan rakastumiseen liittyvistä eettisistä valinnoista, kertoo päivän
lehti. Marjo Ojajärven väitöksen koko otsikko menee näin:
Rakastuva keski-ikäinen mies etsii itseään - Moraalifilosofinen
tutkimus André Brinkin, Jörn Donnerin ja Isaac Bashevis Singerin romaaneista.
Kolme kirjailijaa on kuulemma
valittu siksi, että he kertovat mieluusti miehistä, jotka rakastuvat nuorempiin
naisiin. Ensin pakataan pari paitaa ja jätetään vanha liitto, jossa omaa itseä
ei löytynyt, Ojajärvi ynnää aihepiirinsä yhteen. Sitten petytään uudessa
suhteessa, mutta oivalletaan jotain elämän merkityksestä. Erikseen kunkin kirjailijan
romaaneissa korostuvat kaksoiselämän, oikeudenmukaisuuden ja
velvollisuuden teemat, tutkijaa jatkaa.
Ketään tästä kolmikosta en ole
lukenut vuosiin, Brink on ainoa, jota nuorempana kävin järjestelmällisesti
läpi. Kirjahyllystä päätellen sekin suhde päättyi romaaniin Intohimon oikeudet, jonka Seppo Loponen
suomensi ja WSOY julkaisi vuonna 2001.
Luulisi, että tälläkin kirjalla –
juuri tällä kirjalla – olisi ollut keskeinen rooli tutkijan väitöksessä. Itselleni
siitä jäi väljähtynyt maku. Valkoisissa afrikkalaisissa olin jo siirtynyt
J.M. Coetzeen tuotantoon. Ja Coetzeen Häpeäpaalusta
(1999) myös Brink oli löytänyt kirjansa nimen ja moton: ”Puolustukseni nojaa
intohimon oikeuksiin. Siihen jumalaan joka saa pikkulinnutkin värjymään.”
Kunnianosoitus on huomion arvoinen. Siihen aikaan Brink
yleensä siteerasi Shakespearea ja sen sellaista. Toisaalta Coetzee kokee
Brinkin käsittelyssä saman kohtalon kuin Albert Camus. Hänet liudennetaan.
Inhimillisestä kohtalosta tulee käytösmalli ja sen sietämisestä sankaruutta,
mitä Camus ei kai tarkoittanut. Ei Sisyfoksesta eikä Mersaultista
kirjoittaessaan.
Häpeäpaalun David Lurie reagoi
syytteisiin oppilaansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä terävänäköisesti ja välinpitämättömästi,
kuin Mersault. Mutta uhmakas hän ei ole. Hän ei nähtävästi pidä seksisuhdetta
vietin vapaana toteuttamisena valtaa ja kieltoja vastaan. Se oli pikemminkin
vallan käyttöä, joka kiistämättä virkisti.
David ei ole myöskään
lyhytsanainen siksi, ettei intohimon totuutta voi kertoa sen enempää kuin
Brinkin aaveet voivat kertoa alistetun totuutta. Hän päinvastoin tietää, että
omien harhaluulojen pukeminen sanoiksi on helppoa. Ja hän huomaa myös, että
naisiin kirjoitetaan liikaakin seksuaalisia ja väkivaltaisia merkityksiä.
Kun kolme mustaa kulkumiestä
raiskaa hänen tyttärensä, neuvoton David ehdottaa, että vääryyksien historia
puhui miesten läpi: ”Ajattele sitä niin, ehkä se helpottaa.” Tämä on
henkilökohtaisen elämän kuolemaa historian käsissä.
Ennen kuin Apartheid kumottiin,
Brink ennusti Kapkaupunkiin suurta räjähdystä. Brinkin dramaattinen vainu
petti. Sitä ei tullut, mutta tulipahan paljon pikkurikollisuutta ja
maailmanennätys murha- ja raiskausluvuissa.
”Taistelu ihmisen hukuttavaa
vääryyttä vastaan” ei johtanut valkoisia eikä mustia eteläafrikkalaisia ”onneen”,
mitä Albert Camus ei koskaan luvannutkaan. Mutta se ei myöskään johtanut ”eräänlaiseen
suuruuteen epätoivon keskellä”, mistä Brinkin sanataiteellinen esikuva
kirjoitti natsien miehittämässä Ranskassa.
Siitäkin huolimatta Brink jaksoi
yhä hurmioitua ja ironisoitua maansa hirvittävästä historiasta. Se on tyylin ja
maun valinta, jolle Coetzee tarjoaa ahdistavamman vaihtoehdon. Häpeäpaalua onkin mielekkäintä lukea
Brinkille ominaisen filosofisen saivartelun kritiikkinä eikä suinkaan hänen
romanttisen kapinallisuutensa ja sovinnollisen sentimentaalisuutensa
vahvistuksena.
Entä sitten Brinkin oma Intohimon oikeudet? Venäläinen kirjallisuus
on omistettu onnettoman rakkaussuhteen kuvaamiselle, arveli Viktor Shklovski. Brink
on nähtävästi sitä mieltä, että sama pätee myös eteläafrikkalaiseen
kirjallisuuteen.
Brinkin sepittämä tyypillinen
valkoinen mies potee kaihoa, jonka hän peittää kuivalla itseironialla. Hän on
tietoinen historiasta, alituisesta pettymysten ja unelmien kierteestä. Romaani
romaanilta hän tietää lisää vähemmistövallan rikoksista, enemmistön kohtaloista
ja demokratian vajavaisuuksista.
Nyt, melkein kymmenen vuotta
Etelä-Afrikan ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen, sama mies on jo liian
vanha, hänen ihonsa on väärän värinen ja hänellä on väärä asenne. Hän katsoo
kaihoten nuoruuteen, josta hän katsoi toiveikkaasti aikuisuuteen. Säyseyttään
ja alistuneisuuttaan hän yrittää lääkitä vielä yhdellä rakkausjutulla.
Brink selitti jo vuosia sitten, miten karkea
yhteiskunnallisuus ”häpäisee romaanitaiteen”. Kirjailijan vastuun tulisi ilmetä
yksilön sosiaalisten suhteiden tarkastelussa. Brinkin tapauksessa se on yleensä
tarkoittanut seksiä. Ohjenuora löytyy romaanista Tuokio tuulessa (1976), jossa hän siteeraa mustaa amerikkalaista
vallankumouksellista Eldridge Cleaveria.
Cleaverin mukaan harhautunut,
sekasortoinen yhteiskuntajärjestelmä ajaa yksilön sen rajojen, psykologisen hulluuden
ja torjuntojen ulkopuolelle. Tässä yksinäisyydessä meidän sielumme tunnistavat
toisensa ja takertuvat toisiinsa ”vaikka mielemme välttelevät, empivät,
horjuvat ja vapisevat”. Intohimon
oikeuksissa ylitetään roturajan sijasta tietty sopivana pidetty ikä- ja
luokkaraja, mutta seuraus on sama. Jokin uskomuksen, ennakkoluulon tai pelkän
mukavuudenhalun peittämä ristiriita paljastuu.
Työpaikastaan potkitun Rubenin
ja elämässään ajelehtivan Tessan rakkaustarina lomittuu Rubenin muistoihin,
todellisiin ja symbolisiin petoksiin, joilla Brink korvaa apartheidia soimaavan
raportoinnin.
Brink on jopa yrittänyt kehittää
huonoksi mainittua naiskuvaansa. Intohimon
oikeuksia varten hän on lukenut Naomi Wolfin feminististä esseistiikkaa ja
Judith Wrightin keholyriikkaa. Tessa onkin eloisa draamahahmo, mutta
valitettavasti mittasuhteiltaan karikatyyri. Lukija arvaa hänen reaktionsa kuin
lukisi tarinaa Pavlovin koirasta.
Tessa on kolmestakymmenestä
ikävuodestaan huolimatta oppimaton, itsetiedottoman aistillinen ja
kevytkenkäinen hupakko, joka ”mutristelee” suutaan. Hän on siis vuoroin altis
ja mahdoton, kuten lapsista on tapana sanoa.
Syntyykö vähättelevästä
naiskuvasta ja itseään säälivästä mieskuvasta jokin nöyryytysten tasapaino,
abstrakti heikkouksien solidaarisuus? Ei ainakaan tässä romaanissa. Mutta Brink
haluaa kaikesta huolimatta nähdä yhteiskunnan eriarvoisuudet eräänlaisina
sisäisinä jännitteinä eikä niinkään selkeinä vastakohtaisuuksina. Siksi hän
myös huomauttaa, että ihonvärillään etua saaneet valkoiset syyllistyivät
tavallaan siihen minkä uhreja he itse olivat. Apartheidin ytimenä oli
(valkoinen) perhe, isän seremoniallinen tyrannia, josta kaikki sosiaaliset
hierarkiat ja orjamentaliteetti kumpuavat.
Brinkin sosiobiologinen selitys
ulottuu multaan asti. Tämä ei ole kova maa, Ruben toteaa, tämä on armoton maa:
”Joka
päättää jäädä tänne, ei voi odottaa selviävänsä ehjin nahoin. Tämä maa vähät
välittää, se pyyhkii meillä takapuolensa ja jättää meihin veritahrojaan. Siinä
ei ole mitään romanttista, ei sitä vanhaa Blot-und-Bodenia. Ehkä kyse onkin
enemmän tarpeesta, välttämättömyydestä? Minä en tiedä.”
Intohimon oikeuksissa
moni muukin kutkuttava ajatus päättyy kysymysmerkkiin. Myös se, miksi 300
vuotta sitten tapettu orjatyttö Antje yhä kummittelee Rubenin talon asukkaille.
Siksikö, että ”hänen tarinansa on kertomatta”?
Kolonialismin rutinoidun
analyysin mukaan alistetulla ei ole epäsuhtaisessa kulttuurissa omaa ääntä.
Valitettavasti tämä havainto on jo sulautunut takaisin Brinkin kielen
konventioihin. Metakieli, jota hän romaanissaan tavoittelee, on metaforinen. Se
toimii enää Rubenin oman tilanteen ja kirjailijan eettisen oivalluskyvyn
vertauskuvana.
Brink otaksuu hieman
paradoksaalisesti, että puhekyvyttömyys on ilmaisun korkein muoto, ja että
ilmaisukyvyttömyyden (alistetuksi joutumisen) tuska on nyt sujuvasti
ymmärrettävissä.
Ruben ei ole eksistentiaalinen
eristyjä, mutta tavallaan yhtä ulkopuolinen uudessa Etelä-Afrikassa kuin Antje
vanhassa. Ruben ei äänestänyt vuoden 1994 ”ylistetyissä vaaleissa”, koska
jonotus oli liian ikävää hänen makuunsa. Sitä paitsi hän on ”vanhempi kuin Don
Quijote”.
Annostellessaan Rubenin sielun
tukahtumista Brink jättää sekä Tessan että Antjen hänen psykologisiksi
hoivaajikseen. Mieleen juolahtavat takavuosien hyvää tarkoittavat
amerikkalaiset elokuvat ja tv-sarjat, joissa mustat ja naiset näyttelivät aina
sosiaalityöntekijöitä, mikä teki heistä järjestyksen tukipylväitä eikä sen
uhkia.
Mykkyydessään Antje puhuu
Rubenille. Hän viittaa ulkona olevaan maailmaan, joka tarvitsee Rubenia ja
oudosti koskee häntä. Mutta samalla Antje on tietysti pelkkä kirjallinen viite.
Jo Myrskyisästä hiljaisuudesta (1982)
tuttu kriittinen kysymys koski toisen kasvojen (naisen,
mustan) kohtaamista, niiden itseyden tunnustamista. Intohimon oikeudet sivuuttaa ongelman nöyryytetyn miehuuden itseironialla.
Valitettavasti ironian suhde mielipiteeseen
on sama kuin arvojen suhde moraaliin. Vain jälkimmäinen velvoittaa johonkin,
edellinen pikemminkin vapauttaa velvoitteista. Mutta onko kyseessä päähenkilön
itsesäälin vai kirjailijan metodin synnyttämä heikkous? Suotakoon sanataiteelle
ratkaisemattoman pakoreitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti