Maailmassa, jossa edes piispat eivät usko ihmeisiin,
kristinuskon kieli on ilman isäntää ja siksi kenen tahansa renki. Mutta miten
se liittyy amerikkalaisen filosofi Richard Shustermanin ajatukseen, jonka
mukaan nykytaide on uskonnon asemassa?
E.M. Forster kirjoitti jo
romaanissaan Hotelli Firenzessä
(1908) sivistysporvaristosta, jolle museo on kirkko tai kirkko museo, ja joka
siksi odottaa taiteelta hartautta, rituaalisuutta, teosten koskemattomuutta ja mystillistä
vaikutusta:
”Siellä oli Giotton freskoja, joiden taiteellisten arvojen läsnä
ollessa hän tuntisi siten kuin oli oikein ja sopivaa. Mutta kuka kertoisi
hänelle, mitkä olivat Giotton freskoja?”
Uusi polvi, johon Shusterman
kuuluu, odottaa enemmän kuin elämyksiä. Nuorta Lucy Honeychurcia koulutetumpana
ja itsetietoisempana se asettaa tekijöille tehtäviä. Taitelijan tulisi olla
näkijä, Shusterman sanoo, ja teosten tulisi osoittaa ongelmia, opastaa niistä
ulos, ja sen ohella vielä toimia syvähenkisten kokemusten lähteenä.
Minusta tämä kuulostaa siltä,
kuin Shusterman olisi ymmärtänyt asian väärin päin, ja nykyusko onkin taiteen
asemassa. Se on muuttunut kollektiivisesta yksityiseksi ja ilmoituksesta tulkinnanvaraiseksi.
Lopputuloksena on
kulttuurikeskusteluun iskostunut ilmapiiri, jossa puhujan mielipiteen ei
tarvitse olla vakuuttava, koska se on moraalisesti velvoittava. Eikä vastaväitteen
tarvitse olla vakuuttava, koska se voi olla ainoastaan loukkaava: se rikkoo
edellisen puhujan oikeutta omaan vakaumukseensa.
Pinnalta katsoen
keskustelukulttuurin muutos ei ole suuri. Eihän kukaan koskaan ennenkään ole
ollut väärässä.
Tarkemmin ajatellen mielipiteen
valta tiedon alueesta on kasvanut samalla kun mielipide on omaksunut
uskonnoille ominaista moraalista auktoriteettia. Aiempi hyveellisyyden
harjoittaminen maailmankuvan alueilla, joita tieto ei varsinaisesti tarkastele,
tunkeutuu tiedettävien asioiden sisään. Silloin myös tiedon julkista sfääriä
tarkastellaan ikään kuin yksityisen moraalisen intuition varassa, jota ei voi kyseenalaistaa
kajoamatta samalla toisen sisimpään.
Ilmiön arvioimisessa voi olla kysymys asteista, mutta
eiköhän mystiseen ilmoitteluun taipuvaisten esteetikkojen tapa vetää rajaa
selittämättömän, epävarman ja mielekkäästi ymmärrettävän välille ollut joskus
hillitympikin. Tai moraalitermein: vaatimattomampi.
Otetaan esimerkiksi uskonnon
kanssa askaroinut George Bataille (1897 – 1962), jonka nimeen tällaisissa yhteyksissä
yhä vedotaan:
Nykykeskustelijan oman
mielipiteen rajana on taivas, mutta entä jos taivas onkin tyhjä, kuten Bataille
ajatteli?
Bataille oli ranskalaisittain
arvostettu filosofi ja kirjailija, vaikka titteleistä tarkemmassa Suomessa
kirjastovirkailijan tutkinto ja suppea essee-tuotanto eivät riittäisi
kumpaankaan arvonimeen. Kirjoitusten aihepiiri on perustavinta laatua: kuolema,
ja mieluusti väkivaltainen kuolema, rakkaus, ja mieluusti eroottinen rakkaus.
Kolmas toistuva teema on yhteisön
dynamiikka ja kommunikaatio, jossa elämän mielekkyyden etsintä sivuuttaa
pelkkään hyötyyn tai puhtaaseen järkeen nojautuvat perusteet heti, kun henkiin
jäämisen välttämättömät ehdot on täytetty.
Yhteen summattuna jo nämä
riittäisivät tekemään Bataillesta pohjimmiltaan uskonnollisen ajattelijan. Tai
uskontojen filosofin.
Mutta lisäksi hänen taustanaan
oli ensimmäisen maailmansodan rintamalla koettu katolinen herätys. Tätä
kokemusta Bataille yritti sittemmin taiteen ja filosofian avulla sovittaa
tyhjyyden tunteeseen, joka ei niinkään edeltänyt hetkellistä yhteyttä Jumalaan.
Enemmän se tuntui sen seuraukselta.
Naurusta kirjoittaessaan Bataille
ei arvellut ilon karkottavan kuolemaa vaan, päinvastoin, vahvistavan sen
todellisuutta. Jokseenkin samoin hän ajatteli myös Jumalan poissaolosta.
Suomessa samaa kristillistä
perinnettä edusti V. A. Koskenniemi, jonka myöhäistuotantoa jotkut ovat jopa
erehtyneet luulemaan ateistiseksi. Todellisuudessa taivaan tyhjyys merkitsi Koskenimelle
kaipuun ja odotuksen kasvamista koko elämänsisällöksi – ajatus, jonka hän oli löytänyt
saksalaisesta katolisesta teologiasta ja myöhäisromanttisilta runoilijoilta,
kuten Richard Dehmeliltä.
Ero on sitten siinä, ettei odotus
Bataillen näkökulmasta täyty. Hengellinen toiviotie onkin nyt enemmän vietin
kaltaista tyydyttymättömyyttä. Tai suomalainen tangolaulelma, jossa ”sieluni
täyttää kaipuu”, koska sen sisällöksi toivottu rakkaus paljastui harhakuvaksi.
Ajatuskuvio, jossa meille tuttu
oleminen ja sitä kuohuttavat passiot perustuvat johonkin, jota nimenomaan ei
ole, on peräisin Hegelin filosofiasta. Elisa Heinämäki antaa kytköksestä
seikkaperäisen esityksen väitöskirjassaan Tyhjä
taivas - Georges Bataille ja uskonnon kysymys (2008). Koskaan ei voi
silti korostaa liikaa, miten viime vuosisadan alun ranskalaisen älymystön
hegeliläisyys on Alexandre Kojéven luentojen läpi suodatettua.
Bataillen tavoin Kojéve oli
valtion virkamies, joka eli toista elämää Pariisin avantgardististen
taiteilijoiden ja poliittisen äärivasemmiston keskellä, mutta kuitenkin
ulkopuolisena.
Parhaiten yleisöön upposi
Kojèven ”halun” käsite. Se tarkoitti suunnilleen samaa kuin ”eetos” 1800-luvun
kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan
etsimistä, olevaan tyytyminen on pelkkää eläimen selviämiskamppailua.
Eräs yleinen karkeistus Bataillen tuumailusta on se, että
taiteilija ja mahdollisesti myös mystikko ”ylittää” ajattelun rajan, johon
filosofian ja luonnontieteen kieli joutuu juuri käytännöllisen ja kielellisen
luonteensa vuoksi pysähtymään.
Taide ei kuitenkaan laajenna
tiedon kenttää nyt olevan tai vasta tulevan tieteen tai muun rationaalisen
ulkopuolelle. Tuskin sellaista ihmepaikkaa on, sen enempää kuin Jumalaakaan.
Mutta se avaa ”haavan”, kuten tutkija Heinimäki siteeraa Bataillea, josta
kaikki laskelmalliseen hyötyyn perustumaton sietämättömyys, tuhlaus, nautinnon
etsintä ja merkityksen kaipuu kumpuaa.
”Mikä tahansa kieli voi ilmaista
ulkopuolensa”, Heinimäki kirjoittaa maalauksellisesti: ”Bataillen erityislaatu
on tehdä tämä shokin tavoin, hetkellisesti pimeyteen tönäisten.”
Tulkitse tämän niin, että taiteen
rajaksi tai kyvyksi piirretään elämyksellisyyden jakaminen, ei tietämättömyyden
laajentaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti