Miten musiikista kirjoitetaan?

”Musiikista kirjoittaminen on kuin tanssisi arkkitehtuurista”, vinoili Elvis Costello.

Toisinaan tietysti joku musiikkitoimittajia etevämpi kirjoittaja, kuten kirjailija, onnistuu sanomaan jotain niin ytimekästä ja yksinkertaista, että se paperillakin koskettaa. Kuten Philip Roth romaanissaan Ihmisen tahra (1998). Tavallisempaa on, että musiikin maailmasta kertova romaani epäonnistuu juuri, kun sen pitäisi kuvata musiikkia.

Amerikassa tasaisesti uraa tehnyt Eric Miles Williamson unohtui suomalaisilta kustantajilta heti esikoisen jälkeen. Ja juolahti ehkä mieleenkin vain siksi, että omaelämäkerralliset tarinat kovasta lapsuudesta olivat silloin muodissa. Eat Bay Grease (1999), jonka Antti Eerikäinen suomensi ja Desura kustansi vuonna 2002 nimellä Tunkiolla, onnistui monessa, paitsi olennaisessa: mikä musiikissa todella kosketti romaanin päähenkilöä? Tai trumpettia itsekin soittanutta kirjailijaa?

Näin Williamson kuvailee nuoren T-Bird Murphyn ankeita koti-oloja:

”Olin viimeksi nähnyt isän sinä iltana kun astronautit laskeutuivat kuuhun. En nähnyt kuun pinnalle laskeutumista, koska äitini ei päästänyt minua pöydästä ennen kuin olin syönyt kaiken maksan lautaseltani. Yökkäsin joka haukkauksella, joten en voinut muutakaan kuin istua ja tuijottaa ateriaani. Lopulta minun ei tarvinnut syödä maksaa loppuun, koska isä ja äiti alkoivat huutaa toisilleen ja äiti tarttui veitseen.”

                      Näin hän kuvailee T-Birdin rappioitunutta kotikaupunkia:

                      ”Risteyksessä oli kaksi viinakauppaa ja kaksi baaria. Betonipäällysteisen jalkakäytävän halkeamista kasvoi heinää. Puiden paljaat oksat olivat liikkumatta ja kietoutuivat puhelinlankoihin, jotka menivät ristiin rastiin. Jossain ihmiset huusivat toisilleen, mutta oli mahdotonta sanoa mistä talosta äänet tulivat. Kaikkien verhot olivat kiinni.”

                      Ja näin trumpetin soittoa, jonka pitäisi kohottaa T-Birdin mieli kaiken ankeuden ja rappion yläpuolelle:

                      ”Lakkasin ajattelemasta soittoani eikä ulos tuleva ääni ollut sitä mitä halusin vaan jotain erilaista, jotain joka kiehui ja vyöryi sisälläni, jotain joka pursui keuhkoistani, pakotti itsensä kaulani läpi ja piiskautui ulos trumpettini hopeisista putkista. Se mitä tuli ulos, oli laulu – ei nuotteja vaan laulu, jonka en tiennyt olevan sisälläni, laulu, joka kartoitti sukuni sielut halki aikojen.”

Arjesta kirjoittaessaan Williamson on niukka ja toteava. Myötätunnon puute, ihmisarvon riisto, aineellisen kurjuuden anonyymi yhdenmukaisuus ja sitä ylläpitävät persoonattomat voimat ilmenevät selittelemättä. Onko yksinkertaisempaa tapaa ilmaista lapsen unelmien ja todellisuuden ristiriitaa kuin kuulento ja paistettu maksa?

Myös toisen lainauksen kielikuvat perustuvat ristiriitaan: elämänhaluun ja välinpitämättömyyteen. Ristiriita puhuttelee lukijaa vahvemmin kuin T-Birdin kokema turruttava väkivalta, joka oikeastaan on vain sopusoinnussa slummikorttelien elinehtojen kanssa. Kielikuvalla turtunut lukija herätetään.

                      Musiikista Williamson kirjoittaa toisin kuin arjesta. Se yllyttää hänet selittelyyn, josta sitä paitsi puuttuu muun tekstin melodinen johdonmukaisuus ja rytminen iskevyys.

Arjesta kirjoittaessaan Williamson ymmärtää, että mekin ymmärrämme, jos hän vain punnitsee keinonsa tarkoin. Musiikista hän kirjoittaa kuin kuvittelisi meidät kuuroiksi ja selkeän musiikin ilmaisukyvyttömäksi äänimaailmaksi, joka pitää kääntää toiselle, paljon hämärämmälle kielelle – mahtipontiseksi höpinäksi.

                      Tunkiolla romaanin tapahtuma-aikoina klubeja kierrellyt beatnik Jon Hendricks oli toista mieltä. Hän tiivisti jazzin olemuksen klassiseen yhden sanan runoon: ”Listen!” (kuuntele). Myös Williamson osaa tiivistää, mutta jostakin syystä hän teki sen vasta lehtihaastattelussa eikä romaanissaan.

                      Houston Chroniclessa hän kertoi isästään, entisestä sinfoniaorkesterin puhaltajasta, joka T-Birdin isän tavoin harhautui linnareissulle ja päätyi töihin bensa-asemalle. Töiden jälkeen isä kuulemma soitti trumpettiaan, jonka hän aina ensin kääri valkoiseen liinaan, jotta rasvan tahrimat sormet eivät pilaisi instrumenttia.

                      Ilmeisesti juuri tätä sydämensivistystä ja ihmisen vaistomaista kykyä erottaa ylevä ja alhainen toisistaan Williamson tavoittelee myös T-Birdin hysteerisillä monologeilla. Kaikki me makaamme katuojassa mutta jotkut meistä katsovat tähtiin, kuten Oscar Wilde sanoi.