Alaviite: ”Misantropian historia”

Kun ei ole Facebookissa niin joutuu lukemaan vanhoista tutuista lehdestä. Eilen melkein naapuri Juri Nummelin ja kollega Jan Blomstedt olivat Hesarissa vähän eri mieltä siitä, mikä kaikki olisi kuulunut Jurin toimittamaan kirjoituskokoelmaan Misantropian historia (Savukeidas 2013).

                      Ihmistä vihaavat intellektuellit E.M. Cioran ja Pentti Linkola, kyllä, arveli kriitikko, mutta eivät sentään kotimaiset kouluampujat, ”kopioimalla kuuluisaksi” pyrkivät ”pikakuuluisuuden valesankarit”.

                      Kulttuurisnobina taivun Janin kannalle, ja pölytän kirjahyllystä vielä yhden ehdokkaan. Tosin Charles Baudelaire (1821-1867) ei korostanut vihaavansa kaikkia ihmisiä, vaan nimenomaan belgialaisia - joiden kaltaista suurin osa porvarillistuvaa nykymaailmaa hänen silmissään kuitenkin oli.

Ranskalainen suurrunoilija verryttelee kirjaansa Kurja Belgia!: ”Se on liero, jota ei ole huomattu nitistää.” Sen jälkeen hän ryhtyy todella ilkeäksi.

                      Baudelaire kuului kirjailijasukupolveen, joka puristi romantiikasta viimeiset mehut ja vaipui sen johdosta pessimismiin. ”Pakanuus, kristinusko ja moukkamaisuus, siinä ihmiskunnan kolme suurta kehitysvaihetta”, kirjoitti Gustave Flaubert: ”On surullista havaita näistä kolmannen olevan käsillä.”. Oman ajan intohimoinen halveksunta teki heistä myös ensimmäisiä modernisuuden kuvaajia. Todella modernille ihmisellehän ei nykyhetki koskaan kelpaa, vaan paras on jo ohi tai vasta tulossa.

Modernin elämäntyylin tai ainakin sitä kuvaamaan keksittyjen kielikuvien kannalta Baudelairen esseet ovat olennaista luettavaa. Varsinkin ”Modernin elämän sankari” ja ”Modernin elämän maalari” luovat niin tuttua kuvaa asioiden levottomasta rytmistä, ohimenevyydestä ja kaupunkien anonyymeistä kohtaamisista, että kirjoittajan sarkasmi saattaa jäädä nyökyttelyltä huomaamatta. Kauneuden historiallinen laatu, jota Baudelaire tuoreella tavalla korosti, oli ajautunut hankalaan ristiriitaan taiteilijuudelle ominaisen suuruuden tavoittelun kanssa.

                      Sen sijaan Kurjan Belgian! lukeminen ei liene olennaista, ainoastaan valaisevaa ja viihdyttävää.

Herjausten valikoima on toimitettu keskeneräisestä kirjahankkeesta, jota laatiessaan Baudelaire ei ainakaan kustantajansa Michel Levyn mukaan ollut enää oma itsensä. Levyn aistiman muutoksen taustalla oli normaaleja pettymyksiä, mahdollisesti myös sairauden oireita. Sapekkaiden sirpaleiden kytkös Baudelairen muuhun aikalaiskritiikkiin olisi silti voinut selkiintyä, mikäli halvauskohtaus ei olisi katkaissut kirjailijan uraa.

Baudelairen romanttiseen puoleen kuului tarve luoda katse muualle ja tavoitella jotain uutta. Tässä mielessä naapurimaa, jonne hän lähti parempien työolojen toivossa keväällä 1864, merkitsi jonkinlaista Pahan kukkien (1862) itämaisen lemahduksen antiteesiä - ”täällä” olemisen ja ”samuuden” irvikuvaa, tai pikkuporvarillista tavallisuutta äärimmilleen vietynä, mikäli sellainen on kuviteltavissa.

Omien sanojensa mukaan Baudelaire vain ”teroitti kynsiään” Belgiaan ja belgialaisiin, todempi poliittinen satiiri ja keskinkertaisuuden tuomitseva pamfletti oli tarkoitus tehdä Ranskasta ja ranskalaisista.

Tämäkin on hyvä pitää mielessä, kun lukee belgialaisten kasvoista uhkuvasta typeryydestä, hullunkurisesta kävelystä, laiskuudesta, liberaalisuuden harhaluuloista, teeskentelystä, tapojen korvautumisesta instituutioilla tai vaikkapa siitä miten belgialaista ammattirikollisuutta voi pitää hyvin vähäisenä koska epärehellisyyden yleisyyden johdosta sitä tuskin edes erottaa.

Materialismin yliotteesta, arvokeskustelun muuttumisesta eräänlaiseksi arvopörssin seuraamiseksi sekä henkevyyden pinnallistumisesta sen yleistymisen seurauksena Baudelaire toteaa mm. seuraavaa:

”Miten belgialaiset keskustelevat maalausten arvosta. Numeroita, pelkkiä numeroita. Tähän menee kolme tuntia. Hierottuaan kauppoja he kuvittelevat väitelleensä maalaustaiteesta. Tämän jälkeen taulut on pantava piiloon, jotta ne säilyttäisivät arvonsa. Katsominen kuluttaa maalauksia. Täällä kaikki ovat taidekauppiaita.”