Arkaainen ja sinnikäs Freud

Kas vain, muuttokuormasta ei tarvitse poistaa tarpeettomina Sigmund Freudin teoksia, sillä niitä on kirjahyllyssä vain yksi: Uni ja isänmurha (Love Kirjat 1995) sisältää psykoanalyytikon taidetutkielmia, kummalliset väärinkäsitykset mukaan lukien, joten siitä ei raaski luopua.

Kirjan välissä on kaksi lehtileikettä, molemmat vuodelta 2006, jolloin Freudin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta.

                      Oulussa ilmestyvän Kalevan mukaan psykoanalyysin perustajan suurin anti oli siinä, että hän pyrki perustamaan ihmisen tunteineen, tahtoineen ja toiveineen luonnontieteisiin, erityisesti hermoston toimintaan, jossa nykyinen aivotutkimus on edennyt suurin harppauksin.

Pääkaupungin paikallislehti Helsingin Sanomat puolestaan arvioi, että Freudin teorian sepitteelliset käsitteet ja vilpilliset potilaskertomukset jarruttivat vuosikymmenien ajan ihmismielen biologisen tutkimuksen kehitystä.

                      Myös muualla maailmassa mielipiteet erosivat juuri näin jyrkästi toisistaan. Harmaata aluetta ei ole.

Toinen Freud-keskustelua leimaava piirre on se, että sekä Freudin vannoutuneimmat viholliset (Fredrick Crews) että kaunopuheisimmat puolustajat (Harold Bloom) ovat yleensä kirjallisuustieteen professoreita tai muita humanisteja. Luonnontieteissä, joissa merkittävä tieto uusiutuu puolivuosittain, ei riitä yhtä paljon intohimoa vuosisadan ikäisille ajatuksille.

Ongelman psykoanalyysin luonnontieteellisestä statuksesta iskosti keskusteluun Freud itse, joka oli kiistatta etevä neurologi.

Freudiin myönteisesti suhtautuva tutkimus on jopa arvellut, että psykoanalyyttinen teoria ennakoi neurologian myöhempiä löydöksiä, vaikka käytännössä Freud vain osasi soveltaa ajanmukaista tietoa. Tämän seurauksena Freudin kunnia luonnontieteilijänä ei suinkaan ole palautunut. Häntä on päinvastoin syytetty lähteiden salailuista, jotta hänen ajattelunsa näyttäisi omaperäisemmältä.

                      Freudin puolustukseksi pitää silti sanoa, että tieteen rahoitus on aina ollut hataraa ja vastaavasti sen tekijöiden itsetunto vankka, mistä seuraa automaattisesti oman etevyyden liioittelua ja muilta saadun avun vähättelyä. Tässä Freud ei muodostanut aikansa poikkeusta vaan normin.

Itse asiassa jos tietokilpailussa kysytään, ”mikä on superego”, vastaus voi olla joko a) ”isä-hahmoa ja kulttuurisia normeja symboloiva psyyken osa”, tai b) ”Louis Pasteur”.

Ensimmäisen lentävän lauseen, jossa psykoanalyysi leimattiin mielikuvituksen tuotteeksi, ehti kenties muotoilla Karl Kraus - Freudin kotikaupungin Wienin tunnetuin satiirikko ja analyyttisen filosofian taustavaikuttaja.

                      Krausin mukaan kaikki psykoanalyysissa oli valhetta, paitsi sen uskomattomat osat. Vielä haavoittavampi oli pisto, jonka mukaan psykoanalyysi oli itse se sairaus jonka se teeskenteli parantavansa, Harold Bloom arvioi saman merkkipäivän Wall Street Journalissa.

Bloomin oma näkemys Freudin työn merkityksestä on oikeastaan aika samanlainen kuin Krausin, mutta uskonnollisten myyttien ja kirjallisuuden psykologisten syvärakenteiden tutkijana hän antaa sille positiivisen kierteen.

Freud ei maistu lukijoille, jotka odottavat ihmismielen kartoituksen johtavan johonkin yksinkertaiseen, kirkkaaseen ja pelkistettyyn, ja niinpä Bloom päättelee filosofi Wittgensteinin inhonneen Freudia aivan samasta syystä kuin tämä inhosi Shakespearea.

Montaignen taide kertoa itsestään muistuttaa Freudin taitoa kertoa itseydestä, Bloom jatkaa.

Molemmat tarkoittivat ne totuudeksi, mutta onko se? Bloomin vastaus kysymykseen on ”kyllä ja ei”. Se ei tietenkään tyydyttäisi Wittgensteinia, jonka varhaisfilosofia nimenomaan pyrki havaintotermien epäproblemaattiseen merkitykseen ja kaiken empiirisen tiedon semanttiseen varmuuteen.

                      Freudissa Bloomia kiinnostaa eniten sekulaari moralisti. Toisin kuin Freud itse, joka usein näki taiteen potilaskertomuksena, Bloom näkee Freudin taiteilijana, joka ammensi samasta lähteestä kuin muut ihmismielen pimeämmän puolen tuntijat.

Tänään Freud vaikuttaa ”arkaaiselta ja sinnikkäältä”, Bloom kirjoittaa, ja kummastelee äskettäin edesmenneen biologian nobelisti Francis Crickin vitsiksi tarkoitettua luonnehdintaa Sigmund Freudista: ”Wieniläinen lääkäri, jolla oli erinomainen proosatyyli.”

Bloomista on luonnollisesti tyrmistyttävää, jos joku on valmis pitämään myös Proustia, Joycea tai Beckettiä henkilöinä, jotka ”vain” kirjoittivat hyvin.