Huono ihminen, huonompi kirjoittaja?

”Arvostettu asianajaja, edesmennyt Matti Wuori”, aloittaa Tuomo Pietiläinen eilisen Hesarin kolumninsa (”Demokratian voiteluainetta”, HS 16.7.2013).

                      Lauseesta on puolet totta, mikä on toimittajalta aina hyvä suoritus. Wuori on tosiaankin kuollut, mutta arvostuksesta on erilaisia mielipiteitä. Eniten ihailua tuli median maailmasta, jota myös Pietiläinen edustaa, juristikollegat ja Wuoren entiset asiakkaat olivat toisinaan happamampia.

                      Kun melkein kaksi vuosikymmentä sitten julkaisin alla olevan kirja-arvostelun, en tiennyt Wuoresta juuri muuta kuin tuon julkikuvan ja sitä pönkittävät Wuoren omat kirjoitukset. Runsaan palautteen jälkeen tiesin enemmän. Tai kenties tiesin, sillä ei kaikki toisen käden tieto ollut luotettavaa silloinkaan, kun internet ei vielä ollut arkipäivää. Ensikäden tiedoksi lasken läheisen ihmisen tuttavaperheen kertomuksen. Emme ole sen koomin tavanneet, joten en voi verifioida. Luotan omaan muistiin.

                      Perheen naapurissa toiminut yritys oli aiheuttanut perheen tontille mittavan ympäristövahingon. Korvausta päätettiin hakea käräjiltä, avustajaksi palkattiin asianajaja Matti Wuori. Perheen oman arvion mukaan Wuori ei saanut aikaiseksi muuta kuin laskuja, minkä epäiltiin johtuvan Wuoren tuolloin roimasta alkoholin käytöstä. Siksi asianajajaa vaihdettiin, mutta järkytys oli tietysti suuri, kun sama Wuori myöhemmin käveli oikeuteen vastapuolen edustajana.

                      Arkietiikan näkökulmasta näin vähäinen lojaalisuus entisiä asiakkaita kohtaan voi tuntua oudolta, juristietiikan näkökulmasta ei asianajaja voi enää alemmas vajota. En tiedä vetosiko perhe tapahtuneen johdosta asianajajaliittoon, mutta muun palautteen nojalla Wuoresta olisi kanneltu useita kertoja. En ole tarkistanut, mutta jos kaksi on totta, niin se on paljon, ja jos kuusi, niin se on jumalattoman paljon. Asianajajaliiton harjoittama itsesäätely kun on alalla vakava paikka, monin verroin vakavampi kuin toimittajakuntaa yleisön oikeuksilta suojelevan Julkisen sanan neuvoston hurskastelunäytelmät.

                      Raskauttavimmat tarinat ja juorut ovat ajalta ennen kuin Wuori sai ryyppäämisen hallintaan, vasta sitten alkoi mediatähden ura ympäristö- ja ihmisoikeusjuristina. Ei Wuori itsekään kokonaan salannut menneisyyttään, mutta antoi kuitenkin itselleen eräänlaisen synninpäästön. Johtui varmaan siitä, että sivistyneistö näkee itsensä mielellään syntisenä, harvemmin mihinkään syyllisenä.

                      Yhtä halveksittavana pidän silti episodia, joka Wuorelle itselleen merkitsi sankari-minuuden kruunausta. Mikä sinänsä kertoo aika paljon Wuoren arvostelukyvystä.

                      Vuonna 1999 Tampereen käräjäoikeus epäili väitöskirjantekijä Olli Stålströmin loukanneen psykiatrian erikoislääkäri Kaija Eerolan kunniaa. Loukkaavana pidettiin väitöskirjan kohtaa, jossa Stålström kertoi Eerolan kirjoittaneen eräässä yliopistollisessa oppikirjassa muun muassa, että homoseksuaalisuus on sairaus. Eerola kertoi oikeudelle, että oppikirjan kyseinen kohta selostaa homoseksuaalisuutta koskevaa vanhentunutta tutkimustietoa, ja että Stålströmin hyvin tiesi Eerolan oman näkemyksen ja oppikirjan sisällön olevan toisenlainen. Siksi Eerola katsoi Ståhlsrömin teon olevan tahallista vääristelyä, ja osa jo pitkään, oppikirjan kirjoitusprosessin aikana alkanutta kiusantekoa.

                      Eerola oli tietysti oikeassa.

Ståhlströmin itse verkkossa julkaisema aineisto kertoi, että Ståhlström oli vaatinut Eerolan oppikirjaan maallikon silmin triviaaleja, mutta hänelle itselleen ilmeisen tärkeitä muutoksia, ja että Eerola pian kyllästyi jatkuvaan painostamiseen. Ja että välien tulehtuessa Ståhlströmin ohjeet toiselle tutkijalle alkoivat näyttää yhä enemmän uhkauksilta. Uhkauksen toteutus tuli sitten väitöskirjassa.

Tieteellinen väitöskirja pikkumaisen koston välineenä on ikävä ilmiö, mutta muutama tahallisesti harhaan johtava ja tarkoituksellisesti loukkaava lause pienilevikkisessä tutkimusjulkaisussa voi olla pieni hinta siitä, ettei vapaan tieteen parissa syntyneitä erimielisyyksiä tarvitsisi viedä tuomarien ratkottaviksi. Samalla pitää kuitenkin kysyä: miksi se hinta piti jättää syyttömän osapuolen maksettavaksi?

Kunnia vapauttavasta päätöksestä ei kuulu Stålströmin puolustusasianajalle, Matti Wuorelle, sillä käräjäoikeuksien kynnys puuttua mihinkään julkaisutoimintaa on varsin korkea. Hävettävää sen sijaan oli Wuoren patsastelu sananvapauden sankarina ”kirjarovioita” vastaan.

Raflaavan, ja Wuoren strategiapapereista muun muassa Aamulehden otsikkoon päätyneen sananvalinnan taustalla oli lain kirjain. Se ei mahdollisissa langettavissa tuomiossa antanut oikeudelle muuta vaihtoehtoa kuin vaatia loukkaavan julkaisun koko painosta takavarikoitavaksi. Sen sijaan puolustuksella olisi ollut monia vaihtoehtoja. Rehdeimpänä syyllisyyden myöntäminen, tai edes erratum-lappu, jossa virheellinen parafraasi ja lähdeviittaus korjataan. Käytäntö on yleinen pienjulkaisuissa, joissa koko painosten korjaukseen ei ole varaa (sellainen oli minunkin esikoiseni ensipainoksen välissä, kun eräältä sivulta oli kadonnut rivejä).

Se tai mikä tahansa muu sovitteluratkaisu olisi suojannut tieteen vapautta, oikeuslaitosta ja Wuoren asiakasta varmemmin ja paremmin kuin nyt valittu linja. Kun tällaisten arvojen sijaan valitaan juristin omaa egoa pönkittävä asian hysterisointi ja julkisuushakuisuus, juristi on aina elokuvan konna – ja jokin todellisuuteen sopiva nimitys kuluu tämän seurauksena myös Wuorelle.

Tietysti Wuoren ongelmana oli myös asiakas, jolle Wuoren linja sopi liiankin hyvin. Mitenkään kysymättä voi saada tietoonsa, että Stålström oli ”vaikea” henkilö, joka ei tiedemaailmassa nähnyt muita kuin ystäviä ja vihollisia. Ja joka helposti vaihtoi ystävät vihollisiksi. Yliopisto on hyvä alusta maaniselle persoonalle, jolle oma käsitys tieteestä ja totuudesta on kaiken oikeuttavaa valtakamppailua. Tuntuu, että useampikin voisi tunnustaa henkisen ongelmansa, kuten Stålström teki vuosia myöhemmin Hesarin henkilöhaastattelussa, ja siihen vedoten vaihtaa alaa.

Melkoinen alusta on myös seurapiiri- ja älymystökulttuuri. Siinä liiallista eksentrisyyttä ja egoismia ei tarvitse edes salailla. Ne voi brändätä uskaliaisuudeksi ja yksilöllisyydeksi. Ja varmasti joku muu kuin minun kaltaiseni kyynikko ajattelee, että Faustin uni ja Titanicin kansituolit kertovat kirjojen otsikoina kirjoittajan sivistyneisyydestä eivätkä kiusallisesta taipumuksesta esiintyä mahdollisimman mahtavissa kulisseissa.

Arvostelun julkaisi Helsingin Sanomat vuonna 1995, jolloin kulttuurisivujen jutut olivat vielä niin rönsyileviä (ja wuorimaisesti tärkeileviä), että nykyiset mittavaatimukset tuntuvat vähintään viisauden siemeneltä. Otsikkona oli ”Vastuusta ja vastuuttomuudesta”.

Matti Wuori : Faustin uni. WSOY 1995.

Matti Wuoren Faustin uni on kriisitietoinen ja sarkastinen essee arkkityyppisen suomalaisuuden muuttumattomuudesta ja maailmalla tapahtuvista muutoksista, joissa valitaan tulevan elintason mallia ja teknologisen kehityksen suuntaa.

                      Tosin yleisin asia ei ole niin tuoreesti lausuttua, etteikö julkisuuden hemmottelema Wuori olisi voinut kirjoittaa teesejään käteville keltaisille Post-It tarralapuille ja naulita ne jonkun henkilöjuttuja maakaroivan kuvalehtitoimittajan muistioon.

                      Erityisesti kirjan aloittava kansallisen sielutieteen osuus antaa lohdullisen todisteen siitä, ettei ”eräitä realiteetteja”, ”suomalaista heimoasennetta” tai ”perimmäistä olemusta” valottava sosiobiologia ole vieläkään täysin unohdettua kieltä.

                      Vallitsevien poliittisten tai sosiaalisten olosuhteiden tulkinta idän ja lännen tai slaavilaisuuden ja germaanisuuden mentaalisena jännitteenä voi olla tietoisen antikvaarinen tehokeino, jota jonkin muun maan perspektiivistä tuskin edes ymmärretäisiin. Mutta ehkä Wuori myös - ainakin tahattomasti - varoittaa meitä siitä miten vähän suomalainen todellisuustulkinta on vuosisadan mittaan muuttunut.

    

Matti Wuori on valinnut vastuunkantajan tehtävän nimenomaan kansalaisjärjestöjen kautta. Näin hänen ei kaikeksi onneksi ole tarvinnut omaksua käyttäytymisessään politiikalle ominaista teeskenneltyä nöyryyttä.

                      Laajemmalti katsottuna Wuori on tunnetu ihmisoikeusjuristi ja kansainvälisen Greenpeacen entinen puheenjohtaja. Mutta kotimaisissa medioissa hän paljastuu lisäksi kivennäisveden soodavedestä erottavaksi tapakulttuurin kyläpapiksi ja mediakielen mukaiseksi vaikuttajaksi, joka myöntää lehtihaastetteluja kertoakseen olevansa “syrjään vetäytyvä intellektuelli“.

                      Tästä työn substanssin ja julkisuusroolin hankalasta jakaantuneisuudesta on seurannut ironinen ongelma: maa, jossa Wuorella on suurin ja kiinnostunein kuulijakunta, on hänelle liian pieni.

                      Wuorelle Suomen “europpalaistumisen matala taso" on etäältä, kuten Amsterdamista olennoituva henkilökohtainen viihtymisongelma. Wuori motkottaa tottuneesti kuin kännykkä- ja luottokorttimainosten huumaama turisti, jolle jokainen pieni vastoinkäyminen on paikallisluonteen yleispätevä ilmaus, ja jolle vierailukohteen säätila on kuluttajansuojan ongelma.

                      Faustin unen mukaan me suomalaiset emme ole pelkästään maailmanpoliittisesti, kulttuurisesti ja henkisesti ”eristäytyneitä”. Lisäksi me olemme umpioituneet siköasennossa impivaaran uunin pankolle, syvälle pysähtyneisyyden aikaan, jäykän menneisyyden lukkiutuneisiin rakenteisiin ja näköalattomuuteen, aitoon suomalaiseen pakoon ja eskapismiin, josta me tähystämme räppänän kautta länsimaalaista liberaalia moniarvoisuutta. Ja jotta mitään ei jäisi sanomatta ainakaan latteuksien puutteessa, myös suomettuneeseen ”brezhneviläisyys” mainitaan.

                      Wuoren mielikuvissa jopa sokeaa tottelevaisuutta siunaileva anekdootti amerikkalaisen lentoyhtiön koneesta, jonka irlantilainen lennonjohto ohjaa belgialaisen kaupungin sijasta saksalaiseen kaupunkiin, kääntyy sisältämään ”jotain hyvin suomalaista”.

                       Tällaiset aasinsillat, joiden huteruus huimaa perinteisiin päättelyketjuihin tottunutta lukijaa, ovat kovin ominaisia Wuoren kirjalliselle osaamiselle. Kun samassa lauseessa jopa ”täydellisyyttä hipovuus” on ”vertaansa vailla”, epäselviksi jäävät vain ne seikat jotka eivät ole yleistettävissä tai pelkistettävissä kirjoittajan värikkäiksi ennakkoluuloiksi.

                      Kyse tuskin on siitä, että Wuoren mieltymysten mukainen eurooppalainen ihannevaltio syntyisi, mikäli samojen rajojen sisälle voitaisiin koota italialaiset poliitikot, ranskalaiset tarjoilijat, saksalaiset mellakkapoliisit ja englantilaiset jalkapallo-fanit.

                      Sen sijaan Wuoren ulkomaisiin esikuviin ja kansalliseen huonommuuteen nojautuva asenne saattaa toistaa ilmiötä, jota kommentoi äskettäin Helsingin Yliopiston kulttuuriantropologian professori. Matti Sarmelan mukaan ”meillä eliitin asema on aina perustunut ulkomaisten esikuvien jäljittelyyn”, jolloin hengenviljelyn sisältö on tuontitrendien tulkintaa. Niinpä Suomi on EU:n mallioppilas, maan hallitus ylpeilee EMU-kriteerien tarkalla toteuttamisella ja maan suurin sanomalehti siteeraa sanatarkasti ulkomaisia arvosteluja kotimaisten taiteilijoiden ansioista.

                      Käsitys siitä, että kaikenlaisella edistyksellä ja inhimillisellä hyvällä on maantieteellinen suunta, joka johtaa läntiseen Eurooppaan päin, on peräisin 1930-luvulta, jolloin Suomi oli ideologisesti ja käytännöllisesti Nevostoliiton ja Saksan puristuksessa. Tämä todellisuustulkinta näyttää juurtuneen sellaisen intellektuellipolven selkäydinreaktioksi, joka joutuu nyt kokoamaan omaa hegemoniaansa postmodernin ajan arvopirstaleista.

Erikoista ja virkistävää Matti Wuoressa ei kuitenkaan ole se, että hän on ohikiitävän hetken muodikkain ”kaikkien alojen asiantuntija” - kuten runoilija Paavo Haavikko on kutsunut itseään ja muita medialemmikkejä, joilta tilataan näkemys tilanteeseen kuin tilanteeseen.

                      Eniten Wuori ihastuttaa räikeillä ristiriidoillaan. Hänessä on paljon samaa kuin juuri eronneessa Suomen valtionvarainministerissä Iiro Viinasessa, joka siirtyi valtion hallinnosta suuren vakuutuskonsernin johtoon.

Viinasta on tiedotusvälineissä ihasteltu lamakauden suorapuheisena selvitysmiehenä, joka budjettikurin nimissä on ollut valmis puuttumaan kaikkiin ”saavutettuihin etuihin” ja hyvinvointivaltion rönsyilyihin. Hänen julkisuuskuvaansa luonnehtii hyvin se, miten tammikuisessa lehtikatsauksessa muuan tunnettu filosofi piti häntä rohkeana uudistajana ja radikaalina pysähtyneiden yhteiskuntarakenteiden murtajana, mutta talouskysymyksiin erikoistuneelle vasemmistopoliitikolle hän oli kriisiin joutuneiden pankkien ja vakuutuslaitosten takuumies ja siten vallitsevan järjestyksen puolustaja. Sen sijaan muuan entinen valtionvaraiministeri näki Viinasen toiminnassa pikemminkin roolin muin miehen jäljet - keskivertoisen hallituksen palvelijan, joka teki niin kuin joku muu poliitikko olisi tehnyt samassa tilanteessa ja samassa hallituksessa.

                      Myös Wuori täyttää yhtäaikaan toisinajattelijan, konservatiivin ja virkamiehen roolit. Hänen kirjansa hajanaisuus tekee siitä peilin, joka sopivassa kulmassa näyttää aina lukijan oman kuvan. Silti jollakin tavoin korostuvaa on se tapa, jolla Wuori ei valitse ainoastaan älykkään ja oppineen yksilön itsetuntoista tietävyyttä, vaan myös yhteiskunnallisen asemansa etuoikeudet.

                      Wuoren tiettyjen kannanottojen sosiaalinen kovuus ja alempien tuloluokkien ”kateutta” sättivä kauna ovat oikeastaan hyvin johdonmukaisia asenteita. Ympäristöaktivisti Wuoren näkökulmasta kallis hyvinvointivaltio saattaisi olla teollisuusmaita leimaavan kasvutahdon ulottuvuus, jonka luomia elintaso-odotuksia ympäristö ei kykene kantamaan.

                      Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Kyse on myös moraalisesta sättimisestä, jossa esimerkiksi tuloeroja tasaava politiikka nähdään ”holhousyhteiskunnan” lieveilmiönä. Kun Wuori moittii ”tasapäistävää” suomalaista yhteiskuntaa siitä, että nykyinen asiainhoito tekee haittaa sekä kansantaloudelle että kansalaisten moraalille, hän haluaisi tahattomasti kaventaa politiikan oikeutta määrittää mikä on yksityisten kansalaisten kannalta hyvää ja toivottavaa.

                      Tässä asiassa Wuori on osa vireää läntistä oikeistoaaltoa. Mutta ehkä on luontevaa, että vihreä aktivisti näkee myös inhimillisen yhteiskunnan orgaanisena järjestyksenä, jonka tulisi noudattaa esimerkiksi markkinoiden ”luonnollisia” lakeja?

                      Wuoren kurittava, ylempään sosiaaliseen säätyyn nojaava äänilaji paljastuu, kun huomataan miten Suomen keskuspankin johtokuntaan kuuluvan Esko Ollilan Suomen kansa, joka ”ei usko jollei sitä lyödä päähän”, on oikeastaan myös Matti Wuoren Suomen kansa.

                      Wuori ei toki samastu nimeltä mainittaviin vallanpitäjiin, mutta hän samastuu massoista ylös kohoavaan sovinnaiseen asenteeseen. Kuten käytettyjä totuuksia ostavaan ja myyvään pääkirjoitustoimittajaan.

                      Wuori olisikin verraton journalistiliiton palkkaama kurssittaja. Hän kun on tallettanut kaikki ajatukset, joita suurissa lehtitaloissa säilytetään kumileimasimina.

                      Käytännön miehenä Wuori lisäksi ehdottaa, että ”kansallisen itseymmärryksen perusta” on ”omaehtoisuuden punninta”, että ”on pakko avautua kansainväliseen vuorovaikutukseen”, että ”holhous- ja huoltovaltion vakavin haaste” on luoda ”vireä kansalaisyhteiskunta”, ja että ”staattisen, seisahtuneen yhteiskuntamallin” tilalle tarvitaan ”yrittämisen ja vaurastumisen kannustamista” jossa ”ei kuitenkaan ylilyöntejä sallita”.

                      Avioeroaan julkisesti tilittävä poptähti ehkä osoittaa mille tasolle tunne-elämää koskeva keskustelu voi siirtyä, mikäli kuvalehtien tilaajat eivät ole enää itse halukkaita pohtimaan omaa sisäisyyttään. Talous- ja yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta Wuoren käytetyt totuudet palvelevat aivan vastaavaa tarvetta: sisältöjen kyseenalaistamisen sijaan intellektuelli-yleisö voi nyt jäljitellä ”kriittisen toisinajattelijan” mediatyyliä.

Faustin unen todellinen skuuppi on tietenkin siinä, miten politiikkaan katkeroitunut neuvostokenraali tarjosi vuonna 1991 Greenpeacelle ydinkärjellä varustettua Scud-ohjusta. Järjestön silloinen puheenjohtaja Matti Wuori arveli, että sen voisi hyvinkin paljastaa berliiniläisessä mielenosoituksessa tai tv-studiossa ”kuin patsaan ikään”.

                      Wuori lopulta hylkäsi pitkälle suunnitellun tempauksen, koska sillä olisi voinut olla arvaamattomia seuraamuksia erityisesti arvovallastaan tarkan neuvostoarmeijan parissa. Sen sijaan Faustin unessa ei ole ainuttakaan mainintaa siitä, mitä seuraamuksia tällaisesta ydinaseiden salaisesta käsittelystä olisi voinut olla alueen asukkaille.

                      Goethen runoelmassa, jota Wuori käyttää modernin ”Faustisen kyltymättömyyden” vertauskuvana, Faustin materiaalis-henkisen saavutuksen kruunuksi oli tarkoitus pystyttää huikea tähystystorni, josta ihmiskunta voisi ihailla uudesti luomansa maan loputonta horisonttia. Projektin tiellä oli kuitenkin herttainen vanha pariskunta mökkeineen, joiden hävityksen myötä Faust teeskentelee kauhistusta ja tietämättömyyttä.

                      Goethen jälkeen näkyväisen haltuunsa ottava katse tai äärettömyyteen ulottuva järjen valo on tietysti muuttunut vertauskuvaksi kaikkialla näkyvyydesta eli julkisuudesta. Silti Faustin ja Wuoren, kahden ”mantikon” eli ennustetieteilijän, yhteneväisyys on suurempi kuin Matti Wuori huomaisi myöntää.

                      ”Lien Jumala? Niin kaikki kirkastuu!” voi olla televisiokameroiden loisteeseen päässeen kansalaisaktivistin sattuva huuto suuren mediavoiton hetkellä.

                      Mutta mikäli yhteisestä elinympäristöstä huolta kantavan yksilön kyky arvioida ”maailmanluokan uutisen” riskejä ei ole sen kummempi kuin Faustin halu myöntää oman ylimmän tuokionsa hintaa, suosittelen sittenkin arvostamani Greenpeacen huoneentauluksi erästä aivan toista Goethe-sitaattia:

                      ”Ma kiroon aatteen tuulentuvat, joist ihmishenki ylpeilee, ja ilmiöiden valhekuvat, jotka aistejamme huikaisee.”

Matti Wuoren persoonaa ymmärtää paljon paremmin kun kuulee hänen kertovan miten hän osasi jo ennen kouluikää lasketella ulkoa Victor Hugon Kurjia. Tai miten hänen tapaamiinsa lukemattomiin kuuluisuuksiin mahtuu muiden muassa John F Kennedy. Hänestä oppii lisää, kun kuulee että hän vastustaa yksityisautoilun inhaa saastutusta käyttämällä taksia.

                      Hänen viihdyttävän ja pisteliään kirjansa salaisuuden me ymmärrämme sen sijaan vasta muistamalla Sartrea. Kun Michel Foucault syrjäytti 1960-luvun lopulla Jean-Paul Sartren Ranskan luetuimpana ja siteeratuimpana muoti-intellektuellina, vanha mestari totesi myrkyllisesti: ”Hänen kirjansa suunnaton suosio perustuu siihen, että sitä odotettiin. Sen sijaan todella merkittävä ajattelu tulee odottamatta.”

                      Eräissä suomalaisissa tiedotusvälineissä Matti Wuori ja Faustin uni on vastaanotettu uutena näytteenä harvinaisesta suomalaisesta toisinajattelusta tai peräti  ”jäykkien, menneisyyteen lukkiutuneiden asenteiden” kritiikkinä. Tämän väitteen ymmärtämiseksi meidän tulisi ymmärtää nykyaikaista mediakieltä.

                      Tätä kirjoitettaessa suuren iltapäivälehden lööppi mainostaa kuvan bikinipukeista teinityttöä seuraavaan tapaan: ”Rohkea Lola kaataa missmyytin.” Alaotsikosta käy ilmi, että Miss Suomi -kisojen ennakkosuosikki ”uskaltaa olla seksikäs”.

                      Valokuvamalliksi ja lentoemännäksi haaveilevan 18-vuotiaan Lolan ohella tämän talven lehdet ovat innokkaasti haastatelleet myös Matti Wuorta, sillä Lolan tavoin myös Matti Wuori on ”rohkea”, hän ”kaataa myyttejä” ja hän ”uskaltaa”.

                      Julkisuus tarvitsee Lolan ja Matti Wuoren tapaisia radikaaleja yksilöitä, ja siksi minäkin toivon heiltä lisää innostavia ja yleistä keskustelua kiihdyttäviä kannanottoja.