Alaviite: ”Moraalikuola”

Rasismi, ihmiskauppa ja asunnottomuus ovat eittämättä polttavampia yhteiskunnallisia ongelmia kuin tädin perintöä kärkkyvät veljenpojat. Mutta siitä huolimatta olisin kärkkäämpi puolustamaan Agatha Christien kirjallista arvoa kuin edes/jopa Henning Mankellin jne.

                      Voisin esimerkiksi siteerata Michel Houellebecqia, jolla oli Christiestä paljon hyvää sanottavaa. Ainakin romaanissaan Oikeus nautintoon.

                      Houellebecq siteeraa pitkät pätkät Christien kartanohenkistä rikosdraamaa nimeltä Kohtalokas viikonloppu. Erityisesti hän ihastelee kuvanveistäjä Henriettan hahmoa, jossa kuulemma henkilöityy jotain luomisen tuskasta ja taitelijana olemisen erityisestä kärsimyksestä. Houllebecqin mukaan se on ”kyvyttömyyttä olla todella onnellinen tai onneton, tuntea todellista vihaa, epätoivoa, riemua tai rakkautta, se on kuin armoton esteettinen suodatin taiteilijan ja maailman välissä”.

                      Myös nuorison lemmenpulmia Houllebecq pitää etevästi kuvattuina, liikuttavina ja kummallisina. Kohtauksessa, jossa epäonnistuneeseen kirjailijaan rakastunut urhea Midge pelastaa mielitiettynsä itsemurhalta, Christie on saavuttanut jotakin kaunista, Dickensin tyylistä, Houellebecq toteaa. Christie kirjoittaa:

                      ”Midgen käsivarret kietoutuivat yhä lujemmin hänen ympärilleen. Edward hymyili Midgelle mutisten: - Sinä olet niin lämmin, Midge, sinä olet niin kovin lämmin…

                      Tuollaista on epätoivo, ajatteli Midge. Kylmää, ääretöntä kylmyyttä ja epätoivoa. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että epätoivo saattoi olla niin kylmää. Hän oli kuvitellut sitä kuumaksi ja intohimoiseksi, väkivaltaiseksi, kuumaveriseksi toivottomuudeksi. Tämä oli todellista epätoivoa, tämä ääretönkylmyys ja yksinäisyys. Epätoivon synti, josta papit puhuivat, oli kylmä synti, se oli erottumista kaikista lämpimistä ja elävistä siteistä.”

                      Tai jos tämä kuulosti ranskalaisen kirjailijan ironialta, niin voisin siteerata ruotsalaista elokuvaohjaaja, joka kuulosti aidosti ivalliselta. ”Tarvitsemmeko me todella elokuvaa kertomaan, että lapsiprostituutio on pahasta”, hän sanoi Lukas Moodyssonin elokuvasta Lilja 4-ever. Ilmeisesti hän piti sitä enemmän toisen taiteilijan ”moraalikuolana” kuin kaupallisena sosiaalipornona tai ns. keskustelun herättämisenä.

Tommi Melenderin blogissaan introdusoima kielikuva on inhottava, mikä saa sen tuntumaan yksiselitteisen halventavalta. Mutta selvästi se on hyödyllinen. Yhtä hyödyllinen se ei olisi, jos kyse oli vain ”jonkin kuolaamisesta”, i.e. jotkut kirjailijat kirjoittavat maailman moraalisesta pahuudesta liiankin innostuneesti, mikä on epäilyttävää; tai jotkut kirjailijat kirjoittavat omasta moraalisesta hyvyydestään liiankin innostuneesti, mikä on epäilyttävämpää.

                      Hyödyllisyydestä kertoo myös kielikuvan yleispätevyys. Se ei ole vain haukkumasana sosialidemokraateille, vaikka ”sosialidemokraatti” olisi haukkumasana Melenderille. En tiedä, onko. Esimerkki.

                      Viime vapunaattona YleX:n toimittaja haastatteli (provosoivasti) kokoomusnuorta. Kokoomusnuori lausui, että ”menestyminen on itsestä kiinni”. Pavlovin koiran vastereaktio ehdollistamalla istutettiin signaaliin, tai mitä juuri sinun viiteryhmääsi kuuluvan tulee aina automaattisesti sanoa, kun kuulet…

                      Varmaankin kokoomusnuori oikeasti tiesi, että menestyminen on kiinni itsestä, itsen vanhemmista, itsen kavereista, itsen kavereiden vanhemmista, suomalaisesta peruskoulusta ja ilmaisesta korkeakoulutuksesta. Mutta sitten radiotoimittaja laukaisi signaalin ja kuola valui.

                      En silti pitäisi ”sosialidemokratiaa” sattumanvaraisena terminä pohjoismaisen dekkarin yhteydessä. En siksi, että useat lajin tekijöistä olisivat poliittisilta vakaumuksiltaan kansankodin keskiarvoa tai siitä vasemmalla. En taaskaan tiedä. Vaan siksi, että ajatus yhteiskunnan rappiosta (kaikki menee koko ajan huonompaa suuntaa) ja rappion lietsoma pessimismi (oikein mitään ei ole tehtävissä) ovat osa ruotsalaisen sosialidemokratian perintöä.

                      ”Huonompi aines”, sanoi eräs toinen kokoomusnuori. Häntä ennen sen sanoi ruotsalainen sosialidemokraatti. Aineksen vähentämiseksi keksittiin pakkosterilisointi sekä muita eugeniikan mukaisia ohjelmia.

Eugenikot eivät omasta mielestään vihanneet huonompaa ainesta, eikä pohjoismainen dekkari vihaa kenenkään mielestä huono-osaisia (Stieg Larsonilla dekadentit löytyvät korruptoituneesta virkakunnasta ja taloudellisesti eristäytyneestä yläluokasta, eivät alemmista sosiaaliluokista). Mutta jos ja kun dekkari suuntaa lukijan tunteet jotakin ameebamaisesti levinnyttä ”systeemiä” tms. vastaan, sisäistä vihaa lietsova, normalisoitu avuttomuuden tunne on kuin suoraan menneisyydestä. Ainoastaan normaalit säännöt ylittävä äärimmäinen, poliittinen ratkaisumalli puuttuu.

Tai ei oikeastaan puutu. Ei pohjoismainenkaan dekkari lähetä sarjamurhaajiaan terapiaan. Heidät hävitetään, kuten Patricia Cornwellin tai Andrew Vachssin amerikkalaisessa moraalikuolassa, johon aiemmin viittasin.

Melenderin kielikuvaa minulla ei ollut, kun vuonna 2006 kirjoitin Henning Mankellin varhaisesta, Afrikka-romaanista Leopardin silmä. Siksi se puuttuu arvostelusta, arvostelun tappioksi.

                      Silloin tiesin lehdistä, että Mankell on edistyksellinen ihminen, joka tuntee Afrikkaa ja afrikkalaisia ihmisiä, ja on huolestunut maanosan kehityksestä. Kirjaa lukemalla sitä ei voi tietää. Se antaa vaikutelman taantumuksellisesta ihmisestä, joka kuullessaan ehdollistetun signaalin ”Afrikka” alkaa kuolata suupielistään kaikenlaisia valkoisen miehen ja mustan maanosan latteuksia.

                      Otaksun, ettei Mankell yksinkertaisesti kyennyt kirjoittamaan mitä hänen olisi pitänyt kirjoittaa, sanomaan mitä hän halusi sanoa. Monet muut, yleensä kovin kuluneet sanat tulivat ensin.

                      Mistä sellainen voi johtua? Olen miettinyt samaa asiaa 25 vuotta, ja tulin juuri siihen tulokseen, että romaanin kirjoittamisen täytyy olla vaikeaa. Ja että omaperäisen romaanin kirjoittaminen on erityisen vaikeaa.

                      Kiitos kommentoijille, Tommi Melenderille ja Juha Saarelle ja erityisesti Kanaselle, vaikka Kanasta voikin nyt harmittaa, että liitän vielä tähän vanhan, hieman happaman arvion parhaimpana tai ainakin lajin kannalta ikonisimpana pidetyn pohjoismaisen dekkaristin kaunokirjallisesta teoksesta…

Henning Mankell: Leopardin silmä. Laura Jänisniemi. Otava 2006.

Ihminen oppii elämään syöpäläisten ja ripulin kanssa, mutta katkeruudesta ja harhaluuloista luopuminen näyttäisi olevan vaikeampaa kuin puhtaudesta ja mukavuudesta luopuminen.

                      Valkoisen miehen taakka, jonka Hans Olofson vie mukanaan Afrikkaan, ei selity pelkillä ihonvärin herättämillä epäluuloilla. Ennen rikosromaaniensa maailmanlaajuista menestystä kirjoitetussa kasvukertomuksessa Leopardin silmä Henning Mankell haluaa osoittaa, että rasismi on vain yksi ihmisen pimeän puolen vivahde.

Taloudellisen eriarvoisuuden herättämä kateus, halveksunta ja nöyryyttämisen tarve ovat verissä myös 1950-luvun norrlantilaisen satamakaupungin asukkailla, vaikka kaikki ovat vitivalkoisia ruotsalaisia. Itsenäistyneen Sambian maaseutu, jossa viimeiset valkoiset suurtilalliset yrittävät takertua siirtomaakauden elämäntyyliin, on vain saman verenperinnön soveltamista käytäntöön.

Mankellin pessimismi tuo mieleen hänen nuoruusvuosiensa mannermaisen radikalismin synkemmän puolen.

Jonkinlaista vallankumousta uumoillut ranskalainen filosofi ja historioitsija Michel Foucault ei uskonut, että ihmisluontoon mahdollisesti kuuluvat hyveet juurikaan horjuttaisivat monimutkaisille alistussuhteille perustuvia vallan rakenteita. Pariisin kaduilla marssineet työläiset ja opiskelijat taistelivat omaa kohtaloaan vastaan, eivät abstraktien ihanteiden puolesta, joten heidän vaatimuksensa saada oikeutta merkitsisi pahimmillaan kostoa ja parhaimmillaankin vain vallan rakenteiden palauttamista toisissa käsissä.

Siitäkin huolimatta Foucault ei yrittänyt seurata aikansa kuohuntaa näköalapaikalta vaan osallistui itse poliisien kivittämiseen. Ja hieman samassa hengessä Foucaultinsa tunteva älykkökirjailija Mankell pidättyy asettumasta romaaninsa dramaattisimpien tapahtumien yläpuolelle.

Valkoiset tilalliset, joille valkoisten lähtö Sambiasta merkitsee maanosan synnynnäisen rappion syvenemistä, saavat oman puheenvuoronsa. Samoin Hans Olofson, jossa perinteisen siirtomaaseikkailijan usko oman elämäntilanteen kohentamiseen sekä Mankellin vasemmistopolven solidaarisuus-aate sekoittuvat toisiinsa.

Romaanin, ja vielä selkeämmin historian kerrottavaksi jää, missä määrin molemmat näkökulmat ovat seurausta turhista toiveista ja urautuneista uskomuksista.

Leopardin silmän rikas rakenne on paljossa velkaa norjalaisen Aksel Sandemosen klassikolle Pakolainen ylittää jälkensä (1933).

Kumpikin kirjailija ammentaa omasta elämästään ja soimaa armotta pohjoismaista pikkukaupunkimentaliteettia. Myös päähenkilön matkan syitä ja seurauksia valotetaan limittäin, lukijan uteliaisuutta kutkuttaen.

Hans Olofsonin tapauksessa sekä syyllisyys kotimaassa että sovitus Afrikassa alkavat näyttää suurelta haihattelulta. Tyydyttävää ratkaisua kaipaava Mankell haluaa kuitenkin nähdä sen eräänlaisena itsen löytämisenä. Lisäksi löytyy eräänlainen Afrikka, mutta siinä Mankell on heikoimmillaan, vaikka on asunut Mosambikissa vuosikausia.

Romaanin viimeisellä sivulla ”kaukaisten rumpujen kumu” kaikuu Hans Olofsonin sisimmässä, ja tanssivien naisten ”mustat kasvot loistavat”. Kohtaus voisi olla vanhasta turistifilmistä, jonka esittämistä ei enää pidetä poliittisesti korrektina, mutta ilmeisesti Mankell ei yritä ironisoida päähenkilöään. Hän yrittää vilpittömästi kuvata, kuinka Afrikka jää eurooppalaiselle etäiseksi mielikuvaksi, ikuiseksi arvoitukseksi.

Mankell käyttää hyväkseen kaikki kauhun väristykset, jotka valkoisen miehen ja mustan maanosan kohtaaminen voi perinteisessä siirtomaakirjallisuudessa herättää – terveyden murenemisen, pimeän pelon, vieraantumisen ja moraalin suhteellistumisen. Mankellin päähenkilön mietteet Afrikasta ja sen kulttuurista ”kokonaisuutena” voidaan sivuuttaa kirjailijan huolimattomuusvirheenä, mutta eurooppalainen Hans Olofson, joka löytää oman minänsä Afrikassa, on kulunut klisee.

Trinidadissa syntynyt Nobel-kirjailija V. S. Naipaul on kirjoittanut samanlaisesta aiheesta omaperäisemmän, mutta Leopardin silmän kanssa oudosti symmetrisen romaanin nimeltä Vallan hinta (1967). Siinä länsi-intialainen Ralph Sing hukkaa oman minänsä Euroopassa.

Romaanien olennainen ero ei ehkä liity siihen, että Mankell on pelkästään etevä ja Naipaul nerokas kirjailija. Olennaisempaa on vanhan kolonialistisen maantieteen ylläpitämä käsitys maailman keskuksista ja sen marginaaleista. Ruotsalainen Mankell jättää Afrikan lukijalleen yhä tutulla tavalla tuntemattomaksi, trinidadilainen Naipaul tekee eurooppalaisuuden lukijalleen läpikotaisin, yllättävillä ja uusilla tavoilla tunnetuksi.