Kirkas, siekailematon lause

Elokuvassa Seitsemän sadistinen sarjamurhaaja haluaa kiinnittää moraalittoman maailman huomion seitsemään kuolemansyntiin. Tv-sarjassa Silta sadistinen sarjamurhaaja haluaa kiinnittää moraalittoman maailman huomion viiteen yhteiskunnalliseen epäkohtaan.

Tästä jo arvaa, kumpi on amerikkalaista ja kumpi pohjoismaista jännitysviihdettä. Yllättävää on enintään se, että Hollywoodin versio katolisesta uskosta löytää länsimaisesta elämäntavasta kaksi vikaa enemmän kuin ruotsalaisten versio sosialidemokratiasta.

Seitsemässä minua kiinnostivat enemmän visuaaliset lainaukset tai varkaudet kuvataiteilijoilta kuin teennäisesti yllätyksellinen juoni (olin silloin kiinnostuneempi kuvataiteesta kuin nykyisin). Sillassa ei kiinnostanut oikein mikään, ei varsinkaan kymmenen tunnin ajallinen investointi paljastuksiin, jotka paljastaisivat lähinnä käsikirjoittajien nokkeluuden.

Omia ajatuksiani ei jännäreissä ylipäänsä askarruta ”syvyys”, jolla syvällisyyttä arvostava yleisö kai tarkoittaa lopuksi annetun psykologisen tai sosiologisen selityksen kestoa ja monimutkaisuutta. Enemmän askarruttaa havainto. Onko niitä? Tekijän kyky havaintoon ilmenee teoksen mittaan satunnaisesti, paloittain, osana elokuvan visuaalisuutta tai romaanin kieltä.

Seitsemässä visuaalisuus on kerronnallisuudesta irrallinen toisen asteen elementti, joka kiinnittää huomion ohjaajan ja kuvaajan osaavuuteen ja uudenlaiset valaistusratkaisut sallivaan teknologiseen kehitykseen. Pohjoismaisessa dekkarissa, Silta-sarjalle sukua olevissa romaaneissa, kertova kieli on auton käynnistämistä, vaatteiden pukemista ja – kuten Tommi Melender sen ilmaisi äskettäisessä blogimerkinnässä – kirjoittajan valuttamaa ”moraalikuolaa”.

Varsinaista esteettisyyttä, jolla joskus tarkoitettiin muodon kauneutta ja tunteen ilmaisua, en ole pohjoismaisessa dekkarissa tavannut. Viimeksi tapasin muodon tajua ja pidätellyn tunneilmaisun, ehkä jopa yhteiskuntaa kohtaan koettua kaunaa”, Lee Childin romaanissa A Wanted Man:

”Missy Smith Lived in what is left when a family farm gets sold to a agricultural corporation. A driveway, a house, a car barn, a small square yard in front and a small square yard in the back, all enclosed by a new rail fence, with ten thousand flat acres of someone else’s soy beans beyond.”

Childin kaksi lausetta ovat havainto, josta “enclosed” ja “beyond” tekevät kirjallisuutta. ”Agricultural corporation” olisi ollut johdanto tekijän näkemykseen kapitalistisen systeemin (epä)oikeudenmukaisuudesta, mutta näkemyksiä lukijalla on entuudestaan, joten miksi hän ostaisi niitä lisää englannissa syntyneeltä, sittemmin amerikkalaistuneelta viihdekirjailijalta, joka aloitti uransa tv-sarjojen ohjaajana? Child ei paneudu havaintoonsa tämän enempää.

Seikkaperäinen kirjoittaja Child toki on, kuten kaikki kirjailijat, joille ilmeisesti maksetaan merkkimäärän mukaan. Mutta yleensä jotenkin elegantilla tavalla.

Oikeastaan hänellä on ikäväkin taipumus venyttää kirjojensa mittaa mielivaltaisilla yksityiskohdilla. Kuten vaikkapa kertomalla miltä ihmiskalloon osuva biljardikeppi kuulostaa. Kumahdus on kuulemma ontto ja metallisempi kuin elävältä kudokselta voisi odottaa.

Hyvin Childilta silti sujuu itse lauseen rytmi. Se on elegantti ja maskuliininen kuin John Waynen askel, ja yhtä taloudellinen ja pahaenteinen kuin Beethovenin seitsemännen sinfonian allegretto.

”Minut pidätettiin ruokapaikassa nimeltä Eno’s”, Child aloittaa ensimmäisen, 15 vuotta sitten kirjoitetun Jack Reacher –romaaninsa Tappotahti: ”Kello oli kaksitoista.”

Vuosien mittaan juuri mikään ei ole muuttunut. ”Friday”, alkoi oma suosikkini One Shot, sarjan yhdeksäs osa: ”Five o’clock in the afternoon. Maybe the hardest time to move unobserved through a city. Or maybe the easiest. Because at five o’clock on a Friday nobody pays attention to anything. Except the road head.”

Täsmällisten kellonaikojen lisäksi Childille on tärkeää, että entinen sotapoliisi Reacher on väkivallan ammattilainen, joka kantaa julmuuden jäljet hiljaa sisällään eikä rasita niillä tavallisia kansalaisia. Kuin Waynen Ethan-setä John Fordin western-klassikossa Etsijät.

Ethan-sedän tavoin Reacher saapuu tarinan aluksi kaupunkiin, Tappotahdissa Georgian osavaltioon, jossa kuulemma on haudattuna eräs sokea blueskitaristi. Lopuksi hän lähtee, eikä ota mukaansa edes puhtaita alushousuja ja hammasharjaa.

Tällainen kerta toisensa jälkeen toistuva kasvottomuus ja juurettomuus tuskin miellyttää lukijoita, jotka ovat tottuneet pitämään eronnutta ja alkoholisoitunutta rikoskomisariota todisteena kirjailijan merkityksellisestä ihmiskuvauksesta. Muut kenties ovat avoimempia tekniikalle, jossa yksinkertainen tilannekatsaus ja ilmeettömät kasvot ovat tyhjä taulu muille – ehkä monimutkaisemmille - tulkinnoille.

Pohjimmiltaan Reacher on romanttinen vaeltajahahmo, joka tarkkailee maailmaa tavanomaisten normien ulkopuolelta. Ainoastaan oman ja muiden kohtalon surkuttelu puuttuu.

Tässä mielessä Child hieman pettää lukijoitaan. Kaikki fyysiset haasteet selvittävä mies, jolla ei siksi ole koskaan aihetta häpeään tai riittämättömyyden tunteeseen, ei tietenkään ole kovin uskottava.

Sen sijaan Henning Mankellin tai Melenderin viimeksi lukeman Jo Nesbøn (”pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vuosikiintiöni on täytetty”) kaltaiset päivänkritiikin suosikit pettävät itseään. He sekoittavat moraalisen sentimentaalisuuden yhteiskuntakritiikkiin ja ruokkivat mieluummin lukijoidensa taipumusta itsesääliin kuin vastuuntuntoon.

Siksi Childia voi huoletta suositella kaikille viihteen ystäville, joiden mielestä jännityskirjailijan ei tarvitse olla suuri ajattelija. Pääasia on, ettei hän ole pitkäpiimäinen hurskastelija – ja että hän osaa kirjoittaa kirkkaan, siekailemattoman lauseen.