Kiusallisia asioita

Pysyn vaatekaappiin varastoiduissa vanhoissa tiede-lehdissä  ja kuvataiteessa, mutta lisätään kuitenkin joukkoon historiantutkimus ja jatkosota. Nehän kiinnostavat aina?

Kun suomalainen historioitsija kertoo kansakunnan kohtalonhetkistä, hän herättää ansaittua huomiota.

                      Kirja myy joulumarkkinoilla ja varsinkin isänpäivän alla, minkä lisäksi sanomalehdet arvioivat sen viiden palstan leveydellä. Työssään historioitsija on yleensä voinut luottaa hyvään vainuun, joka kertoo haluaako kansakunta juuri nyt kurittaa itseään vanhoista virheistä (miksi Kannas murtui?) vai korottaa kunniaansa (miksi Ilomantsi piti?). Toisinaan vainu kuitenkin pettää.

Jatkosodan aikana tehdyistä ”epäsuotavien ja rikollisten ainesten” luovutuksesta Gestapolle kirjoitti kirjan toimittaja eikä ammattihistorioitsija. Tutkijoiden harmitus näkyi vielä vuotta myöhemmin yhä siinä silmiinpistävässä asemassa, joka Elina Sanan Luovutetuilla (2003) on tohtori Hannu Rautkallion samat tapahtumat kattavassa kirjassa Holokaustilta pelastetut (2004): Tieto-Finlandialla palkittua menestysteosta ei mainita lähdeluettelossa lainkaan.

Luonnollisesti Sanan kirjaa myös vähäteltiin sillä mielenkiintoisella ja varmaankin vilpittömällä perustellulla, ettei toimittaja tuonut esiin mitään, mikä olisi ollut ammattihistorioitsijoille uutta tietoa. Ilmeisesti siis tiedon kiusallisuuden vuoksi sitä ei vain hoksattu kertoa ja myydä yleisölle. Jos ei siis skuuppi niin ainakin bestseller meni sivu suun.

Muutakin kiusallista tietoa historioitsijoilla yhä on. Silti en ole huomannut, että Saksan sodanaikaisiin taidevarkauksiin olisi tartuttu tämän vuonna 2004 julkaistun lyhyen artikkelin jälkeen. Muualla maailmassa asia on jatkuvasti esillä, tämä esimerkki on Guardian-lehden helmikuun numerosta.

                     

Vuosina 1933-1945 kansallissosialistinen puolue anasti Saksasta ja sen miehittämistä maista arviolta 650 000 taideteosta, jotka päätyivät uuden Führer-museon kokoelmiin tai puoluejohtajien kotien seinille. Palautusyrityksistä huolimatta noin 100 000 on yhä kateissa.

Suomessa on tähän asti ajateltu, etteivät natsien taiderikokset kosketa Suomea, Koivulahti & Hakkarainen kirjoittavat Tieteessä tapahtuu –lehdessä (8/2004). Oletus perustunee siihen, että tätäkin asiaa on tarkasteltu enemmän maailmanpolitiikan onnettoman pelinappulan kuin Saksan aseveljen näkökulmasta. Silloin on voitu todeta, että kansalliset taideaarteet säästyivät ryöstöltä. Mutta entä jos kysytäänkin: päätyikö suomalaisiin kokoelmiin natsien kautta kulkenutta taidetta?

Koivulahden & Hakkaraisen mielestä näin on todennäköisesti käynyt.

Esimerkiksi Kuopion taidemuseon vuonna 1990 lahjoituksena saama Raakel Ilona Toivolan kokoelma sisältää böömiläiselle Colloredo-Mansfeld –suvulle aiemmin kuuluneita arvotöitä, joiden omistajuusketjua ei voida jäljittää tavanomaisten julkisten huutokauppojen kautta.

Mahdolliseen taideanastukseen viittaa myös se, että Colloredo-Mansfeldit oli kansallismielisyytensä johdosta julistettu Kolmannen valtakunnan vihollisiksi, ja että itse SS-joukkojen johtaja Heinrich Himmler oli osoittanut henkilökohtaista kiinnostusta suvun omaisuutta kohtaan.

Natsien taideanastukset eivät olleet mielivaltaista toimintaa, vaan byrokraattisen lainsäädännön suojelemia sotilasoperaatioita, joita johtivat tehtävään nimitetyt taidehistorioitsijat.

Anastetut työt luokiteltiin kansallisen merkityksen mukaan, ja varustettiin koodeilla, jollainen löytyy myös Kuopion lahjakokoelmasta. Merkinnän puute ei silti sinänsä kerro, että omistajuusketju olisi tahraton. Monet ”rappiotaiteeksi” tuomitut maalaukset, kuten Kuopiossa edustettuna oleva Manet’n impressionismi, ohjattiin suoraan myyntiin.

Asian monimutkaistamiseksi Colloredo-Mansfeldien murheet eivät päättyneet sotaan. Sodan jälkeen kommunistit syyttivät heitä vaihteeksi natsimielisyydestä, ja taas omaisuutta takavarikoitiin. Natsien rikosten sijaan Kuopion Manet’n taustalla voivat siis olla myös kommunistien rikokset.

Välissä on kuitenkin ollut monia omistajia, eivätkä Koivulahti & Hakkarainen tarjoudu esittämään arvioita heidän moraalistaan. Artikkeli, joka on osa kansainvälistä Eurooppalaisen taideperinnön jakajat – tutkimusprojektia, keskittyy valottamaan selvitystyön ongelmien laajuutta…