”Tunnettu brittitiedemies levittää Räsäsen aborttipuhetta”,
otsikoi Helsingin
Sanomien verkkolehti eilen maanantaina, 29.7.2013.
Richard Dawkins on nostanut
järjestönsä Facebook-sivuille uutisen sisäministeri Päivi Räsäsen (kd)
puheista, lehti kirjoittaa, ja jatkaa:
”Dawkins, 62, on arvostettu
eläintieteilijä ja evoluutiobiologi, tieteen popularisoija ja kirjailija.
Dawkinsin pääteos on Geenien itsekkyys vuodelta 1976. Hänen uskontokriittinen
teoksensa Jumalharha (2006, suomennettu 2007) oli kansainvälinen bestseller.
Kirja on käännetty ainakin 31 kielelle ja sitä on myyty yli kaksi miljoonaa
kappaletta.”
Itsekin olen osallistunut
Dawkinsin teosten ostotalkoisiin, hyllyssä niitä näyttää olevan neljä. Aivan
vieressä on kuusi kirjaa Dawkinsin hyvältä ystävältä ja tieteelliseltä
kiistakumppanilta, Stephen Jay Gouldilta. Kiistaa evoluutiobiologien välille
syntyi mm. siitä, pitäisikö evoluutiota tarkastella yksittäisten geenien vai
yksilöiden tasolla. Dawkinskin iskusana ”itsekäs geeni” tarkoittaa ensimmäistä
vaihtoehtoa. Ei siis esimerkiksi sitä, että moraalinen itsekkyys jotenkin
erityisesti hyödyttäisi ihmislajin, oman suvun tai oman itsen pärjäämistä
luonnonvalinnassa; vaan yksinkertaisesti sitä, ettei geenillä ole muuta
tarkoitusta tai päämäärää kuin monistua seuraavassa sukupolvessa.
Dawkinsin kirjan ilmestyessä moni
alan auktoriteetti arvioi sen hyödylliseksi ja tiedettä rikastavaksi tavaksi
kuvata evoluution mekanismeja. Oliko ”itsekäs geeni” siis pelkkä tutkijan
kielikuva ja ajattelun apuväline eikä lainkaan argumentti siitä mitä, miten ja
miksi jotain molekyylitasolla tapahtuu? Muuan toimittaja kysyi tätä Dawkinsilta
suoraan ja sai seuraavaan vastauksen: ei sen enempää kuin ”luonnonvalintakaan”.
Hyvä vastaus poliitikolta,
tutkijan olisi suonut olevan suorasukaisempi.
Kiertoilmauksen taustalla saattoi
olla molekyylibiologian systeemibiologisen suuntauksen kehitys, joka jo oli
kyseenalaistanut Dawkinsin keksimän käsitteen hyödyn. Oikeastaan se on hyvin
harhaanjohtava, kuten biologi JohnJoe McFadden selittää tässä
The Guardian lehden tiedekolumnissaan. Ja jonkin verran haastateltavan
väistelytaktiikkaan saattoi vaikuttaa evoluutiobiologian arvostetuimman
emerituksen, Ernst Mayrin silloin vielä tuore populaaritieteellinen
kokonaisnäkemys oman alansa sen hetkisestä tietämyksestä.
Yksinkertaisesti nimellä
Evoluutio (2001, suomeksi 2003) julkaistun kirjan sanastosta ”itsekästä geeniä”
ei löydy – vaikka siitä löytyy Gouldin markkinoina mutta Dawkinskin vähättelemä
”jaksottainen tasapaino”. Syy Dawkinsin lempikäsitteen dementointiiin
ilmaistaan kirjassa kautta rantain: monet 1900-luvun evoluutiobiologian
oivallukset ja löydöt ovat edistäneet tieteen kehitystä, Mayr arvioi, toiset
ovat edistäneet lähinnä tutkijoiden uraa.
Tämän enempää Mayr ei halunnut
sotkea arvovaltaansa kollegojen välisiin ammatillisiin kiistoihin, minä
puolestani vetoan tietämättömyyteeni, enkä siksi ota kantaa. Paitsi mitä nyt
Dawkinsin ajatuksiin uskonnoista. Yhteisarvostelun Richard Dawkinsin
Jumalharhasta ja filosofi Daniel C. Dennettin kirjasta Lumous murtuu julkaisi
vuonna 2007 Turun Sanomat, muistaakseni vähän tiivistetyssä muodossa. Otsikkona
oli ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista: Tieteellä on tärkeä rooli elämäntapojen
maallistumisessa, mutta ei ehkä kovin tärkeä”
Richard Dawkins:
Jumalharha. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 418 s.
Daniel C. Dennett:
Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita
2007, 446 s.
Kuukausi sitten sanomalehdessä haastateltiin kiihtynyttä
moskovalaisnuorta, jonka mukaan yhden muistopatsaan siirtäminen Virossa oli
merkki fasismin noususta. Vuosi sitten samassa lehdessä haastateltiin nuorta
lontoolaista, jonka mukaan 12 pilapiirrosta Tanskassa oli merkki siitä, että
sionistien ja Washingtonin salaliitto valmisteli kaikkien muslimien
hävittämistä Euroopasta.
Viron patsaskiistaa ja Tanskan
pilapiirroskohua yhdisti tietämättömyys ja kaunainen tosiseikkojen vääristely,
joka loi harhakuvan omaan kansanryhmään kohdistuvasta välittömästä uhasta.
Toisistaan
ne erotti kotimaisessa julkisuudessa omaksuttu asenne, joka heti suhtautui
epäilevästi ”Venäjän kansan” tunteisiin, mutta hyvinkin ymmärtävästi koko
”muslimimaailmaa” kohdanneeseen loukkaukseen.
Jostakin
syystä moni muutoin järkevä toimittaja tai poliitikko piti kansallistunnetta
hallitsevan eliitin todellisia motiiveja piilottavana kulissina, mutta
uskonnollisia tunteita kohdatessaan hyväksyi kulissin koko totuutena.
Sama erehdys yltää jopa
lainsäädäntöön. EU-maissa valtiota ei enää kohdella loukkaamattomana
oikeussubjektina, mutta uskontoihin suhtaudutaan kuin valtioon valtiossa, johon
pätevät eri säännöt kuin kansalaisten muuhun moraaliseen ja aatteelliseen
toimintaan.
Onneksi sentään yhä useampi
arvovaltainen tiedemies näyttäisi haluavan asioihin muutoksen. Amerikkalainen
Daniel C. Dennett ja englantilainen Richard Dawkins ovat tämän joukon
kokeneimpia kiistelijöitä, joiden kaksi uutta kirjaa herättävät heti
ensimmäiseksi yhden ratkaisemattoman kysymyksen:
Miksi ihmeessä pätevä filosofi
päätti tällä kertaa keskittyä uskon evoluutiobiologiaan ja maailmankuulu
evoluutiobiologi uskonfilosofiaan?
Filosofi Dennettin ohjelmajulistus on oikeastaan aika
yksinkertainen. Sen mukaan uskontojen vuosituhantinen Lumous murtuu, kuten kirjan otsikko kuuluu, kunhan ihmisille
puhutaan järkeä. Järjen mallina toimii luonnontiede, ennen kaikkea
evoluutioteoria, jonka biologiseen käsitteistöön myös uskonto pitäisi sovittaa.
Dennettin vahvimman argumentin
mukaan uskominen on luonnonilmiö, jonka kulttuurien synty ”kesytti”
uskonnoiksi.
Aivan samoin ihminen kesytti
monet kasvit ja eläimet tai omat luontaiset taipumuksensa. Esimerkiksi
makeannälkä varmisti, että esi-isämme etsivät kaloripitoisinta ravintoa,
Dennett toteaa, mutta nykyisin se on jalostettu makeis- ja
laihdutusteollisuudeksi.
Myös
oudot selitykset, joita me annamme tunnistamattomille ilmiöille, tai moraalin
sisäinen ääni, jota me noudatamme, ovat kelpo esimerkkejä ihmisten yhteisistä
geneettisistä taipumuksista. Ne ovat asioita, joista eloonjäämisen kannalta saattoi
olla etua, mikäli ne tekivät valppaaksi vaarojen keskellä tai auttoivat
toimimaan tehokkaammin ryhmänä.
Vasta kun kulttuuri tulkitsi
samat vaistotoiminnot merkiksi jumalien läsnäolosta, etu siirtyi toisaalle.
Uskontojen aikakaudella, Dennett päättelee, uskomukset hyödyttävät vain
itseään, eivät ihmiskuntaa.
Tämä on myös Dennettin
argumenteista heikoin.
Dennett ei puhu uskontokunnista
eturyhminä tai valtakeskittyminä, vaan uskomuksista ”meemeinä”, biologisten
geenien kulttuurisina vastineina. Meemi on mikä tahansa idea tai tapa, joka voi
kulttuurissa kopioitua aivoista aivoihin samalla tavoin kuin geenit luonnossa
kopioituvat yksilöistä toisiin. Tässä mekaanisessa eloonjäämismallissa meemi on
myös aina yksittäistä isäntäkehoa tärkeämpi. Sen ovat Dennettille todistaneet
kristityt marttyyrit, jotka asettivat sanan oman henkensä edelle.
Valitettavasti meemeissä on vain
yksi vika. Niitä ei ole.
Geenit ovat digitaalisia koodeja,
biologi H. Allen Orr muistutti toisaalla käydyssä meemi-keskustelussa, ja ne on
tehty DNA:sta, joka koostuu neljästä tunnetusta kemikaalista. Meemit on tehty
sanaleikistä. ”Meemien olemassaololle ei ole parempia perusteluita kuin Jumalan
olemassaololle”, Orr kuittaa.
Dennettin virheenä voi toki pitää vain huonona taktiikan
valintana.
Halutessaan
ulottaa luonnontieteen alueelle, jonne se ei teologien mukaan kuuluu, hän
vääntää sen innoissaan muotoon, jota moni biologi ei enää tunnista.
Valinnan taustalta paljastuu
silti laajempiakin ongelmia.
Dennett haluaisi vakuuttaa
uskovat loogisin järkisyin, vaikka usein ne eivät yksinään riitä kääntämään
tiedemiestenkään päätä. Poikkeus on tieteenfilosofi Karl Popper. Hän ei aluksi
uskonut darvinismin täyttävän tieteellisen testattavuuden vaatimuksia, mutta
palautteen jälkeen julkaisi nopeasti uuden artikkelin, joka alkoi:
”Minulla on suuri ilo ilmoittaa,
että olin väärässä.”
Dennett itse on tavallisempi,
iloton tapaus. Hän ei vanhoja tappioita myönnä, mutta muistaa kostaa ne
laittamalla jokaiseen uuteen kirjaansa kolme ivallista viittausta paleontologi
Stephen Jay Gouldiin.
Seikkaperäinen tieto on
muutoinkin tärkeämpää asioita tehtäessä kuin asenteita muokatessa. Kukaan ei
tarvitse insinööritutkintoa uskoakseen, että tv-kuva on tekniikan tuote eikä
ihme, eikä edes Charles Darwin tarvinnut darvinismia muuttuakseen hartaasta
nuorukaisesta Jumalan hylänneeksi vanhukseksi.
Suurmiehen jäämistön perusteella
syynä olivat henkilökohtaiset menetykset, vaikka häpeämätön Richard Dawkins
väittää taas aivan muuta kirjassaan Jumalharha:
”Darwin tarttui burkhan
silmänaukkoon ja repi sen auki, päästi sisään ymmärtämisen tulvan, jonka
häikäisevällä uutuudella ja kyvyllä kohottaa ihmisen henkeä ei kenties ole
edeltäjää.”
Lause on Dawkinsille tyypillinen
kahdestakin syystä.
Ensinnäkin se sisältää kaiken,
minkä perusteella uskonnolliset kielikuvat ovat iskostuneet arkisen mielipahan
ja mielihyvän korvaamattomaksi kuvastoksi – luotaan työntävän saarnaamisen ja
koskettavan hartauden.
Toiseksi se sisältää härskin
valheen.
Dawkins kertoo usein kahdesta
sanasta, jotka Darwin lisäsi Lajien
synnyn (1859) toiseen painokseen: ”Luojan toimesta.” Sitä hän ei kerro
koskaan, miksi juuri ne ovat tärkeitä kirjassa, joissa Jumalaan viitataan
muutoinkin lukuisia kertoja. Ilmeisesti tarkoituksena on vihjata, että ensin
Darwin joutui viivyttämään kirjansa julkaisua uskonnollisten piirien pelossa,
ja lopulta muuttelemaan sitä samasta syystä.
Darwinin kirjeenvaihdosta käy
kuitenkin ilmi, että enemmän tutkijaa arvelutti aineiston riittävyys kollegojen
silmissä. Sitä paitsi moni kirkonmies oli lähinnä innoissaan. Teologian
näkökulmasta maailma, jossa olennot saavat ”tehdä itse itsensä”, oli suurempi
hyvä kuin valmiiksi luotu olento, kiitti anglikaanisen valtavirran ajatuksia
heijastellut suosittu puhuja ja aikakautensa mediajulkkis Charles Kingsley.
Tämä on eräs syy siihen, miksi Jumalharha ei yksinkertaisesti ole kovin hyvä kirja..
Toinen on ”Lopullinen Boeing 747”, Dawkinsin melkein varma
teologinen todistus siitä, miksi Jumalaa ei ole. Taitavissa parodioissa kohdetta jäljitellään
huolella, Dawkins ilmaisee ivansa silkalla huolimattomuudella.
Lumous murtuu on parempi, mutta onkohan silläkään toivottua
vaikutusta uskovien vakaumuksiin?
Tuskinpa
esimerkiksi antropologien todistama uskontojen kulttuurisidonnaisuus on
Dennetin kuvittelema uutispommi. Useimmat hartaat kristityt myöntäisivät
muutenkin, että jossakin toisessa maassa heistä olisi varmaan kasvanut
muslimeja tai hinduja.
Dennett säilyy viimeiseen asti
elitistisenä diplomaattina, joka haluaa todistaa tieteen älyllisen ylemmyyden
uskontojen rinnalla. Sen sijaan Dawkins kokeilee oxfordilaisen viisastelun
ohella myös demokraattisempaa asennetta.
Hänelle uskonto on viime kädessä
mitä tahansa, mitä sen sanotaan olevan – ei vain uskonoppineiden akateemisia
helmiä vaan myös rahvaan luuloja, mielenosoittajien palopuheita ja
itsemurhapommittajien tekoja.
Niinpä Jumalharhassa näkyvät edes hetkittäin ideologisen vallankäytön
todelliset seuraukset, ei ainoastaan teoreettisten meemien kopioituminen.
Toisaalta siinä näkyy myös se, miten monet uskonnoille ominaiset kuvitelmat
säilyttävät meissä lohduttavan voimansa, vaikka me olisimme täysin tietoisia
niiden kuvitteellisuudesta. Kun Dawkins muistelee kuollutta kirjailijaystävää, Douglas
Adamsia, joka jakoi hänen jyrkän ateistisen vakaumuksensa, hän siirtyy
luontevasti toisen persoonan preesensiin, ikään kuin hän yhä puhuisi vain rajan
taakse:
”Douglas, minä kaipaan sinua.”
Samaan arvosteluun
liittyi myös ns. ”kainalo”, eli kirjoittajan samaan aihepiiriin liittyvä
kolumni. Sitä ei kai julkaistu, koska tapa on olemassa lähinnä Hesarissa, ei
Turun Sanomissa. Tässä kolumni kuitenkin on.
Mitä voi uskomalla
tietää?
Sosiologi Thomas Luckmanin mukaan uskonnollisuus ei rajoitu
laitoskirkon maailmankuviin. Se perustuu ihmisen tarpeelle ymmärtää omia
kokemuksia, löytää merkityksiä elämälle ja rakentaa "itseyttä".
Myös uskontotieteilijä
Veikko Anttoselle uskonnollinen käyttäytyminen on osa mielen yleisinhimillistä
ja sosiaalista toimintaa. Se jaottelee asiat meille keskeisiksi tai
toisarvoisiksi, erottelee sisä- ja ulkopuolen toisistaan tai järjestää meidät ja
muut omiin lokeroihinsa. Uskonto on tiedon tapa ja samalla myös identiteetin ja
tiedon raja.
Koska uskonnollisten kokemusten
ja oppien tulkinta edellyttää jäsenyyttä jossakin yhteisössä, Luckman
muistuttaa, kaikki muutokset maallisen yhteiskunnan päämäärissä tai tavallisen
kansalaisen toiveissa ovat omiaan aiheuttamaan selkeitä muutoksia myös
hengellisessä käytöksessä.
Viimeksi tämän todisti tuore
EU-selvitys viime keskiviikolta, jonka mukaan avioliitot päätyvät useimmiten
eroon Espanjassa. Se tarkoittaa, ettei katolisena piirteenä pidetty penseys
avioeroja kohtaan ollut sittenkään aito osa katolisten espanjalaisten
hengellistä maailmankatsomusta. Se oli vain juridinen pakko, joka poistui kaksi
vuotta sitten, kun avioliittolainsäädäntöä rukattiin liberaaliin suuntaan.
Niinpä tutkija olisi tuskin
hämmästellyt Turun Kirkkopäivien monipuolista ohjelmaa. Arkistunut
eurooppalainen kristillisyys koskettaa meitä enää harvoin ryhmän jäsenenä ja
yhä useammin yksilönä, mikä Luckmanin mallin mukaan tarkoittaa, ettei uskonnostakaan
enää etsitä hengellistä esivaltaa vaan itsensä toteuttamisen elämyksiä,
hyvinvointia, elämännautinnon tehostumista ja viihtymisen kokemuksia.
Uskonnollisten maailmankuvien
suosio tuskin muutoinkaan perustuu siihen, että iso osa meistä luulee
todellisuuden toimivan kirkon kertoman mukaan.
Historioitsija James Gilbertin
mukaan jo Hiski Salomaan kupletissa mainittu Scopesin ”apinajuttu” koski jotain
muuta kuin Raamatun luomiskertomuksen tai Darwinin evoluutioteorian
todenperäisyyttä. Amerikkalaisen pikkukaupungin käräjillä taisteltiin uskon ja
tiedon eettisestä arvojärjestyksestä.
Amerikassa sekä katoliset,
juutalaiset että protestantit ovat käyttäneet hyväkseen maan poliittisesta
historiasta kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon kieltä, Gilbert arvioi.
Uskontokuntien pyrkimyksenä on ollut pitää tieteen auktoriteetti kurissa ja
osoittaa että sen erikoistuneet perustelut ovat oikeastaan elitististä
ylimielisyyttä.
Näin Yhdysvaltoihin on syntynyt
kulttuurisen arvokeskustelun paradoksi, joka torjuu totuuden yhteismitalliset
kriteerit ja järkiperäisen yhteisymmärryksen. Keskenään ristiriitaisia ja
suvaitsemattomia maailmanselityksiä siedetään, suojellaan ja sananvapauden
nimissä niitä jopa rohkaistaan.
Tieteen edistysaskeleet eivät
riittäneet tekemään 1900-luvun luonnontieteistä yksinomaista elämäntarkastelun
prosessia, Gilbert päättelee. Ja oikeastaan juuri tieteellisen tiedon paineessa
uskomisesta on tullut tavoiteltavaa moraalista hyvää.
Samaa on Suomessa vakuutellut
ainakin neurologi Matti Bergström, joka Neuroteologia-kirjassaan
(1998) arveli löytäneensä ihmisen aivoista uskonnollista tunnetta selittävän ja
Jumalan teologisia ehtoja vastaavan esitietoisen kehitysasteen. Ihmisalkion
varhaisvaiheisiin kytkeytyvän näkökulmansa johdosta hän puheli myös ylistävästi
”lapsen uskosta”, jonka maailmasuhdetta hän piti aikuismaista ”tietoa”
myönteisempänä.
Bergströmin tuumailu on yhtä
aikaa tiedettä ja mystiikkaa, minkä johdosta se sopii saumattomasti myös
Gilbertin tieteellisiin johtopäätöksiin.
"Turhinta olisi perustavimpaan tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti."
VastaaPoistaTai vielä tarkemmin: onko sellainen olio edes mahdollinen? Tuskastua suhteessa mihin? Ja ensin on tietenkin petyttävä jonkin absoluutin puuttumiseen, jotta edes voi tuskastua metafyysisesti.
Metafyysisten tarkoitusten etsimisen paradoksi on tietysti se, ettei niitä voi etsiä ilman, että ensin uskoo niihin. Ehkä uskovat ihmiset juuri siksi niin helposti tulevat levottomiksi uskonnottomuudestani. Itse en osaa vaatia mitään riemukasta sattumaa enempää... En löydä vaatimuksen vaatimaa kohdetta vaatiakseni sitä. En löydä kyllin tyhjää paikkaa. (Wittgensteinin ja Nietzschen ristiin lukeminen poisti minusta kaunan tyhjyyttä kohtaan...)
No niin...
Lucmanin ajatus siis on ainakin ongelmallinen. Anttosen ajatuksessa taas kummastuttaa, miksi on käytettävä käsitettä uskonnollisuus? Vaihdetaan Lucmanin ja Anttosen ajatuksiin uskonnollisuuden tilalle metafysiikka, joka syntyy ymmärtääkseni sen vuoksi, ettei ajattelu voi tyhjentävästi ajatella itseään. Metafysiikka on ajattelevan koneen välttämätön osa. Siksi siihen "syyllistyvät" piinkovat derridatkin.
Hyväksyykö uskovainen ihminen näin materialistisen käsityksen metafysiikasta (ja uskonnosta)? Puhunko minä uskonnottomana hänen kanssaan siis oikeastaan samasta asiasta lainkaan? (Vrt. uskomisen koettelun mahdollisuuden ero tieteessä ja uskonnossa.)