Arkisto: Talvipuutarha

Pitääkö jokainen Finlandia-voittaja mahduttaa muuttokuormaan?

                      Usein ovat olleet sellaisia, joita en mieluiten lue, mieluusti olen lukenut Kari Hotakaista, Hannu Raittilaa ja Antti Tuuria. Ja sitten ovat nämä, joiden kirjallinen profiili ei ole ennen tai jälkeen huomionosoituksen kasvanut kovin suureksi. Irja Rane julkaisi kolme romaania, joista keskimmäinen – Naurava neitsyt – palkittiin. Talvipuutarhan jälkeen en tiedä muuta tulleen.

                      Ainakin tämä Helsingin Sanomien julkaisema kirjoitus kertoo miten kriitikon yliminä kertoo laadukkaasta kirjallisuudesta arvostavasti, ilman analyysin heittäytymistä. Silti. Käypää luettavaa heinäkuussa tämäkin kirja, sillä kaikki lapsuuden kuvaukset  ovat kuvauksia lapsuuden kesästä.

Irja Rane: Talvipuutarha. Muisto. WSOY 1998

Kun aikuislukijalle tarkoitettu romaani ottaa lapsen näkökulman, on sen tuntuman, osuvuuden tai autenttisuuden arviointi paitsi vaikeaa, yleensä myös turhaa. Lapsuus on enimmäkseen kuvitteellista. Se koostuu siitä minkä me muistamme, luulemme muistavamme tai minkä meidän mielestämme pitäisi muistaa.

                       Lapsuudelle annettu sisältö nojautuu jälkikäteisiin, aikuisiin arvoihin. Samalla lapsuus on jotakin, joka on ollut meillä kaikilla, mutta ei koskaan yhteisesti vaan aina yksityisesti. Siksi me suhtaudumme lapsuuden etäisiin kuviin omistavasti ja intohimoisesti.

                      Riidan välttämiseksi saattaakin olla paikallaan, ettei lukija liian ankarasti vertaa omaa kokemuspohjaista asiantuntijuuttaan kirjailijan tuntemuksiin. Sen sijaan me voimme tyytyä havainnoimaan, että millaista herkkyyttä, mitä ideaalia tai mitä kadotettua lapsuus jollekin tekstille tällä kertaa merkitsee.

    

Irja Ranen Talvipuutarha etenee selkein ottein. Lapsuuteen ei liity suuria taka-ajatuksia aikuisuuden tukahduttamasta toisesta todellisuudesta, joka olisi nyt palautettava mieliin jonkinlaisena tunneterapian muotona.

                      Romaanin muutamana kuukautena lapsuutta ei hukata kärsimyksiin vaan se eletään tasapainoisesti ja melkoisen onnellisesti. Eikä sitä menetetä myöskään häämöttävään nuoruuteen ja aikuisuuteen. Siitä kasvetaan.

                      Jos kirjaa tai sen tekijää luonnehtii jokin kaipuu, se ei ole suunnaltaan psykologista, kuten lapsuutta puoskaroivissa itsehoito-oppaissa. Se on ikään kuin sosiologista. Romaanin tapahtuma-ajaksi määrittyvä ”silloin joskus”, kuten takakannen teksti opastaa, sisältää elämisen mallin jota voi pitää kaunisteltuna mutta siksi myös tavoiteltavana. ”Elämä on”, kuten äiti aloittaa vaillinaiseksi jäävän ohjeensa, mutta sen oleminen ei ole epävarmaa tai epämääräistä. Persoonattomien sääntöjen ja persoonattomaksi jäävän yhteisön sijaan sitä ohjaavat tavat ja tutut. Maailma on näennäisesti yksinkertaisempi ja aidosti intiimi, lapsellekin sopivan kokoinen.

                      Kuusivuotias tyttö kulkee turvallisesti aikuisen kädestä toiseen, vierastädin hoivista junasta enolle tai sedälle. Hoiva ei ole alistavaa eikä ymmärtämättömästi määräävää, koska ”silloin joskus” aikuisen ja lapsen elämien maailmojen ero ei ollut kasvanut nykyisiin mittoihin. Nyt lapselle pitää antaa lapsuus, jossa populaarikulttuuri on nähtävästi suurin asiantuntija, ja sysätä lapsi mahdollisimman varhain johonkin toiseen elämään kuin se jota aikuiset elävät.

                      Tälläkin ilmiöllä on tietysti pitkät perinteet. Rane viittaa lyhyesti lapsuuden pikkuporvarillisesta ihannoinnista kumpuavaan lapsuuden esineistämiseen. Hän kertoo rouvasta, jolla on yhä kaunis posliininukke kaapin päällä: äiti esti leikkimästä sitä piloille, ja nyt se on säästetty muistiin vanhana ihailtavaksi.

Talvipuutarhassa on normaaleja murheita, kuten äidin sairaalakäynti tai mummon kuolema, mutta lapsuuden ja kuoleman perusteemoja ei väännetä sydämellisiksi metaforiksi tai muuksi taiteelliseksi haihatteluksi.

                      Romaanin tunnelma on tasainen, joskus yksitoikkoinenkin, ja kieli sopivasti pittoreskia. Rane keksii tai muistaa lapsen ajattelua kulmikkaina mielleyhtyminä, joissa juusto ”haisee kummalta, pilkukkaalta ja nauloilta ja vähän isältä”.

                      Sävyä muuttavia tyylikeinoja, kuten ironiaa tai huumoria, on muutoin kovin vähän, mutta näin sentään menee Ranen mukaan maalainen small talk kirkkokahveilla: ”Kahviki on niinko pikee”; ”Joko siä teilläpäin sontaa luoraan?”; ”Se on kuulemma se Selma ihan huonona”.

                      Talvipuutarhan lapsi on epämuodikkaan vaivaton ja kapinoimaton. Kirjailijan tekemäksi hän paljastuu sepittäessään heti alkajaisiksi runon. Runous ei kuitenkaan kumpua turmelemattomasta lapsuudentilasta ja kaitsemattoman mielikuvituksen tyhjästä taulusta, vaan päinvastoin lapsen pään täyttävistä valmiista kuvista - enkeleistä ja omenapuun kukista. Uusi kokemus sekoittuu vanhoihin merkityksiin ja syntyy mielle.

                      Otaksun, että Ranen kannalta kirjallisuus on jotakin hieman erilaista kuin lahjakkaan lapsen napakka runo. Se on runoutta myöhäisempi muoto, joka seuraa kirjoittamisen mahdollisuudesta. Siitä kun ihminen keksii oman itsensä, irrottaa halunsa ja toiveensa vanhemmistaan ja allekirjoittaa nimensä: ”Hän painaa lujaa. Kirjaimet tulevat. Laura. Nimi on siinä.”

                      Tässä mielessä Irja Ranen Talvipuutarha, jonka alaotsikko on ”muisto” ja joka on omistettu ”suvulleni”, saattaa sisältää myös hyvin henkilökohtaisen tarinan mielikuvituksen epätraumaattisesta kehityksestä kohti kirjallisuutta, kirjallista tulemista.