Ideaalinen puhetilanne: Ymmärsinkö oikein?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Tänään en lukenut Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjuttua, kuten en yleensäkään lue, koska otsikossa oli sana ”kansallisooppera”.

                      Minulla ei ole mitään kansallista ja oopperaa vastaan, pikemminkin päinvastoin, mutta yhdessä ne tarkoittavat, että juttu sisältää taiteilijan itsekehua tai taiteellisen johtajan näkemyksiä taiteen julkisesta rahoituksesta. Sellaista ei ole koskaan hyvä lukea, vaikka aina siitä olisi hyvä jotakin tietää.

                      Sen sijaan viime sunnuntaina luin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutun.

Jutussa kirjailija Riikka Ala-Harjan sisar kertoo, että kirjailijan uusi romaani Maihinnousu on käyttänyt häntä hyväksi, raiskannut hänet ja varastanut häneltä, koska romaanin ranskalaisen tytön sairaskertomus on sama kuin sisaren suomalaisen pojan. ”Mei­dän hä­täm­me ja tus­kam­me oli kir­jai­li­jal­le vain ma­te­riaa­lia, jos­ta kus­tan­ta­ja te­kee bis­nes­tä”, sanoo kirjailijan lanko kirjailijasta. Kirjailija sanoo kaikenlaista romaanistaan, mutta ei mitään siskostaan ja langostaan, koska hänestä perheriita on perheen sisäinen asia.

Juttu oli asiallinen, koska se löysi minusta lukijan. Vasta myöhemmin luin samasta lehdestä, että lukijat olivat asiattomia.

                      ”HS:n ar­tik­ke­li nos­tat­ti kii­vaan verk­ko­kes­kus­te­lun, mut­ta sii­nä kä­vi ku­ten usein”, kirjoittaa kulttuurin esimies Jaakko Lyytinen kolumnissaan: ”Kes­kus­te­lu ei juu­ri si­vun­nut ydin­ky­sy­mys­tä.”

Ymmärsinkö oikein?

Lyytisen mukaan HS:n ydinkysymys oli kir­jal­li­suu­den etii­kka sekä se, saako tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa? Ja edelleen Lyytisen mukaan HS:n lukijoiden sivuun mennyt kysymys oli journalismin etiikka sekä se, saako toimittaja kerätä materiaalia mistä ja miten tahansa?

Nimeltä kolumni moittii ul­ko­mi­nis­te­ri Erkki Tuomiojaa, joka kirjoitti blo­gis­saan: ”En­nem­min kuin kir­jal­li­sen etii­kan pe­rään voi­si täs­sä ta­pauk­ses­sa ky­syä leh­den etii­kan pe­rään, kun ta­van­omai­nen tra­giik­ka­viih­de on ver­hoil­tu kei­no­te­koi­ses­ti etiik­ka­ky­sy­myk­sek­si.”

”So­siaa­li­sen me­dian ja jat­ku­vas­ti jae­tun vir­tuaa­li­to­del­li­suu­den ai­ka­na ra­jat hä­mär­ty­vät, ja tois­ten elä­mäs­tä am­men­ta­mi­nen tu­lee en­tis­tä yk­sin­ker­tai­sem­mak­si”, vastaa Lyytinen: ”Ai­he on polt­ta­va. Sik­si on eri­kois­ta, et­tä sa­nan­va­paut­ta yleen­sä puo­lus­ta­vat hen­ki­löt ovat täs­sä ta­pauk­ses­sa ko­vin va­li­koi­via sen suh­teen, keil­le kai­kil­le suo­vat va­pau­den kes­kus­tel­la fik­tion etii­kas­ta.”

Ymmärsinkö oikein?

Eettisen normiston mukaan on oikein, että sanomalehdessä julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perheriidasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen? Mutta eettisen normiston mukaan on väärin, että romaanissa julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perhetragediasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen?

Lyytisen virhe ei ole siinä, ettei hän tiedosta tilanteensa ironisuutta, koska sanomalehden ei pääsääntöisesti tulisi tiedostaa ironisuutta. Virhe on siinä, että hän yrittää selittämällä selittää, ettei mitään ironiaa oikeasti ole. On vain komealta kuulostavaa ”etiikkaa”.

                      Oletteko koskaan lukeneet sanomalehden nimettömästi julkaistua pääkirjoitusta, jossa moititaan verkkokeskustelua siksi, että verkossa julkaistaan kirjoituksia nimettömästi? Aivan varmasti olette, esimerkiksi Helsingin Sanomista.

                      Tilanne on kieltämättä ironinen, mutta ironian tiedostaminen olisi estänyt pääkirjoitustoimitusta esittämästä sinänsä järkeviä pohdintoja sananvapaudesta ja vastuusta.

                      Hieman samanlaisia ovat myös ne toimittamistyön tehtävät, joissa toimittaja kirjaa haastateltavan näkemyksen sellaisenaan, lisätietoa tarjoamatta, vaikka toimittaja epäilisi, että tiedon saatuaan haastateltava voisi hioa tai jopa muuttaa kantaansa. Jos poliitikko antaa taloudesta väärää tai ainakin kyseenalaista tietoa, poliitikko huomaa sen vasta seuraavan päivän lehdestä, jossa poliitikon lisäksi on haastateltu taloustutkijaa. Toimittaja ei tee politiikkaa poliitikon puolesta, hän yrittää kirjata tilanteen sellaisenaan.

                      Sama koskee toimittamistyötä, jossa kyse ei ole yhteiskunnallisesti olennaisista seikoista ja tulkintojen todenperäisyydestä vaan – kuten Lyytinen sanoisi – yksilöistä ja eettisyydestä.

                      Jos haasteltavalta lipsahtaa jotain sopimatonta, toimittaja ei pyydä pitämään pienempää suuta. Jos haastateltava käyttää kömpelöä metaforaa, joka arvokkaan sijaan antaa puhujasta koomisen vaikutelman, toimittaja ei ehdota tilalle parempaa. Taas tilanne yritetään kirjata sellaisenaan. Eikä sitä ainoastaan kirjata, vaan siitä voi tehdä jutun kärjen:

                      ”Poi­kam­me tu­li­si saa­da jät­tää sai­raus taak­seen ja unoh­taa se. Ro­maa­ni, sen mark­ki­noin­ti ja si­tä seu­raa­va jul­ki­suus, pi­tää asiaa jat­ku­vas­ti pin­nal­la”, he sa­no­vat. Hei­tä kau­his­tut­taa myös se aja­tus, et­tä poi­ka po­ti­si syyl­li­syyt­tä su­vun vä­li­ri­kon vuok­si.

                      Tämän kuulleessaan toimittaja on varmaan kysynyt mielessään, että miten sairaus unohtuu tai lapsen osallisuus perheen välirikkoon hälvenee, jos asiaa vähälevikkisen romaanin lisäksi ”pidetään pinnalla” maan suurimmassa sanomalehdessä. Lapsen vanhemmilta hän ei sitä kysy, koska ei ole tämän eettisen ristiriidan subjekti eikä perheriidan osapuoli.

                      Toisin sanoen toimittaja ei ota kantaa siihen, miten tästä olisi viisainta keskustella tai olla keskustelematta, koska vastuu on aikuisten ja oikeustoimikelpoisten vanhempien. Sen sijaan toimituksen esimies Lyytinen ottaa kantaa, ja jyrähtää lukijoilleen etiikasta ja sananvapaudesta, joten ottaako hän myös vastuun?

Lyytinen on siis väärässä puolustaessaan kolumnissaan alkuperäisen jutun julkaisua. Mutta miksi hän oli oikeassa julkaistessaan jutun?

                      Siksi, ettei toimittajilla tulisi olla niin paljon valtaa toimittamistyön etiikkaan, että se alkaa näyttää ennakkosensuurilta tai julkisuusviranomaisen toiminnalta, jossa aina etukäteen päätetään, mitä yleisön sopii ja kuuluu tietää tai kuulla. Tällaista viranomaistehtävää toimituksille tyrkyttävät yleensä Tampereen tiedotustutkijat, jotka näillä ja muilla päättömyyksillä yrittävät tähdentää vaatimattoman tieteenalansa merkitystä. Se, mikä demokratioissa kuuluu julkiseen tilaan, tulisi ensisijaisesti ratkaista julkisessa tilassa, ei tutkijoiden, ammattikuntien eikä poliitikkojen kabineteissa.

                      Entä sitten sisaren ja langon esittämät kysymykset? Niihin on niin helppo vastata, etten ymmärrä mihin Lyytisen mahtipontisesti kuuluttamaa keskustelua oikein tarvitaan.

                      1: Mur­to­vuo­ri [kirjailijan lanko] ja Ala-Har­ja [sisar] ky­sy­vät­kin nyt, saa­ko tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa.

                      Kyllä saa. Saavat muutkin kuin kirjailijat, mutta muiden on syytä muistaa, että perustuslakiin on kirjattu kansalaisvapauksien lisäksi erityiset sivistykselliset vapaudet, jotka takaavat tieteelliselle ja taiteelliselle ilmaisulle suuremman itsenäisyyden kuin nyt vaikkapa naapuririidoissa käytetylle ilmaisulle.

Sama suurempi itsenäisyys ohjaa myös sananvapauslain tulkintaa. Ensin kannattaa muistaa, että ilmaisun vapaus on yksilön oikeus, jota laki pyrkii suojaaman eikä säätelemään. Toiseksi kannattaa muistaa yksityisyyden suojan osalta, että sen loukkaamisen puinti julkisuudessa voi näyttää oikeuden silmissä siltä, että mahdollisen kanteen nostaja sietää enemmän julkisuutta kuin on halukas myöntämään. Tämän esimerkiksi pääministeri Vanhanen taktikoi taitavammin kuin kirjailijan sisar ja lanko, jotka kertovat haastattelussa enemmän kuin kirjailija romaanissa.

2: Hei­dän mie­les­tään tai­tees­sa pi­täi­si ol­la sa­man­kal­tai­sia eet­ti­siä sään­tö­jä kuin esi­mer­kik­si tie­tees­sä tai jour­na­lis­mis­sa, jos­sa ala sää­te­lee it­se it­seään Jul­ki­sen sa­nan neu­vos­ton kaut­ta.

 Ei pitäisi. Tieteissäkin eettinen neuvottelukunta valvoo vain luonnontieteen etiikkaa, joten historia, sosiologia, kirjallisuustiede ja muu semmoinen kukkii omalla kesannollaan.

Taiteissa jokainen taiteilija valvo omaa etiikkaansa sen sijaan että kaikki taiteilijat valvoisivat toistensa etiikkaa. Tässä tilanteessa ja varsinkin kirjailijan sisaren ja langon näkökulmasta rinnastus julkisen sana neuvostoon ja journalistin ohjeisiin on epäonnistunut. Eikä vähiten siksi, etteivät journalistit enää edes kehtaa sanoa niitä ”eettisiksi” ohjeiksi.

Juristi Jukka Kemppisen tiivistys on osuva: ”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, ettei journalistin ohje täydennä sananvapauslakia vaan se käsittelee rinnakkain sananvapauslaissa säädettyjä seikkoja. Yleensä siten, että toimitusten eettinen taakka on kevyempi kuin niiden todellinen juridinen vastuu. Neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen onkin Helsingin Sanomien kirjoituksellaan avannut listan lainkohdista, joiden rikkominen ei journalistin ohjeen mukaan ole ”hyvän tavan vastaista”. Odottelemme listan täydentymistä.

Jos taiteilijoilla olisi samanlainen ohje ja Neuvosto kuin toimittajilla, tuskin lainkuuliaisuus siinäkään olisi kovin korkealla. Taiteilijoita viruu vankiloissa paikallisen lain mukaan tuomittuina ja käräjäoikeudet ovat olleet ankaria Suomessakin – Hannu Salamasta Anja Snellmaniin. Tuskin taiteilijoiden maine on tästä heikentynyt, ja julkinen paheksuntakin on ollut laajemman kulttuurin tilan mukaan aaltoilevaa.

Mainita voisi myös vastarintaliikkeeseen kuuluneen Albert Camus’n, jonka juhlavuosi on tulossa. Miehitetyssä Ranskassa hän sai merkkiteoksiaan julki tavalla, jota ajan sensuuriviranomainen voisi jälkikäteen kutsua yhtä salakähmäiseksi kuin sisar ja lanko kirjailija Ala-Harjan toimia.

Jaakko Lyytisen mielestä ainakin tämä viimeinen vertaus on kovin abstrakti, teoreettinen, mutta sitä hänen haluamansa eettinen keskustelu aina on: hyvän ja pahan teoriaa. Hyvän ja pahan käytäntöä ovat perheriidat, joista lehdet sitten tekevät meitä yleisöä kiinnostavia juttuja.