Päivän sana: Geworfenheit

Päivän lehden sunnuntaisivuilla kirjailijat muistavat hyvät ja huonot arvostelut. Parhaasta Petri Tamminen on luemma vannottanut vaimolleen, että se tulee hautakiveen eikä mitään värssyjä.

Muistokirjoitus menee näin:

”Viime vuosisadalla oikeastaan vain kaksi filosofia kirjoitti Tammisen mittakaavassa. Eikä aina yhtä etevästi.”

Mainittakoon, ettei arvostelijan viittaus Heideggeriin ole temmattu tuulesta. Myöhemmin Tamminen kertoi, että ”maailmaan heitetty” oli kuultu koulutusseminaarissa, samoin filosofin nimi. Sanapari teki vaikutuksen, ja päätyi kirjailijan omaan kirjaan.

Pahasti ja hyvästi sanoneista arvostelijoista olen näköjään ainoa, jota ei mainita nimeltä. Se on varmasti sattumaa, vaikka tämä oli eräs niistä arvosteluista, jotka tuore kirjallisuuspäällikkö ilmoitti lehteen ja sen lukijoille sopimattomaksi. Helsingin Sanomien kestotilaajien ei siis kannata lukea tästä eteenpäin, voi päällikön mukaan mennä yli ymmärryksen.

”Virsi ikävästä, jota elämä on”

Petri Tamminen: Piiloutujan maa. Otava 2002

Kielikuvassa näkyvät kulumisen jäljet, mutta se sopii yhä paikalleen: Petri Tammisen (s. 1966) proosa on jotakin passikuva-automaatin ja oikean kirjallisuuden välimailta.

Tammisen lauseoppi nojautuu yleiseen ja yhtäläiseen. Kaikenkattavat rakenteet erottuvat yksilöllisesti koettujen kohtaloiden läpi. Ihmisen salatut motiivit hän jättää psykoanalyytikoiden pohdittaviksi, julkilausutut päämäärät yhteiskuntatieteilijöille. Väliin jää arki, joka esitetään humoristin ja antropologin keinovaroin.

Piiloutujan maa on Tammisen neljäs teos. Finlandia-ehdokkuutta silmällä pitäen en kutsu sitä lyhytproosaksi vaan esseeromaaniksi. Olisi ikävää, jos kirjailijan onni kaatuisi muotoseikkaan.

”Hermoparantoloita ei enää ole”, Tamminen aloittaa, ”mutta piiloja on”. Piilo ei liity salailuun vaan sisäisen elämän alueisiin, joita voi olla vaikea kokea väkijoukon keskellä tai aamupalaverissa: haikeus, syyttömyys, mielenrauha.

                      Arkena ihminen käpertyy suojaamaan sieluaan, Tamminen itse luonnehtii, piilossa ihminen on koossa ja kasassa. Useimmiten kirjailijan kuvaamassa tilanteessa on nimetön ”mies”. Se on sana, jota Tamminen käyttää yhtä täsmällisesti kuin Reijo Taipale sanaa ”sinä”. Lukija tunnistaa aina itsensä tai Reiskan, kuuntelija itsensä tai Tuiren.

                      Kirjallisuustieteessä tätä ns. samastumisrakennetta kuvataan usein väärin, jonkinlaisena omahyväisenä minässä lillumisena. Oikeastaan kyse on päinvastaisesta: kommunikaatiosta. Kun ulkomaailma tervehtii, minän ahtaudesta pääsee hetkeksi eroon. Siksi ihmisestä, joka muistaa samastuneensa sepitteeseen, kuvastuu helpotus. Tammisen lukijakunnasta kuuluu myös helpottunut nauru.

                      Piiloutujan maa kommunikoi.

                      Lisäksi se kertoo eikä selitä, mikä on romaanin eikä filosofian ominaisuus. Toinen ero on Tammisen esille ottamien asioiden perimmäisessä laajuudessa. Filosofeilla on tapana keskittyä johonkin pienempään, kuten totuuslauseiden kumottavuuteen tai moraalinormien logiikkaan.

                      Viime vuosisadalla oikeastaan vain kaksi filosofia kirjoitti Tammisen mittakaavassa. Eikä aina yhtä etevästi.

”Ihminen on maailman heitetty”, Tamminen kirjoittaa. Ennen häntä sen kirjoitti Heidegger, joka tosin tiivisti lauseen yhteen sanaan: Geworfenheit. Se kajahtaa komeammin.

”Jokainen hetki on oman olemassaolon jyskytystä, jokainen kokemus rakennusainetta omaan taloon”, Tamminen jatkaa selkokielistä mukaelmaansa:

                      ”Hän elää täällä kuin pallo pelipöydällä. Hänellä ei ole muuta kuin tämä ajelehtimisensa eikä muuta pelkoa kuin että se loppuu. Ihminen voi piiloutua toisilta ihmisiltä ja häpeältä, ja hän voi piiloutua huomiselta ja käsi ojossa ja kravatti kaulassa lähestyvältä uupumukselta. Mutta omalta ikuiselta itseltään hän ei voi piiloutua. Se tavoittaa hänet joka paikasta.”

                      Arjessaan Tammisen piiloutuja on kuin Heideggerin das Man, ”keskivertoihminen” tai ”jokainen”, joka antautuu yleisten normien huomaamattomalle herruudelle.

                      Velvollisuudet työnantajaa ja perhettä kohtaan hoidetaan pääkonttorissa, jossa pitää käyttäytyä. Vapaa-ajalla pysähdytään kahvilassa, jossa voi vihdoin nojata toista kättä poskeen, mutta molempia ei voi nojata otsaan. Ei vain voi. Siihen tarvitaan piilo.

                      Kukaan ei ole oma itsensä jokapäiväisyydessään, saksalainen filosofi kirjoittaa. Mutta piilossa ”haihtuu se makeilun muisto”, suomalainen kirjailija täydentää, ”että on kulkenut tuolla pitkin ja poikin ja hokenut hyvä hyvä ja kiitos ei ja oikein mielellään ja sisällään kuitenkin tiennyt, mitä se oma rehellisyys on ja mitä mielessä liikkuu”.

                      Piiloutujan ahdistus on Heideggerin ahdistusta. Tai Sartren tarjoilijan ahdistusta. Tarjoilija on niin tietoinen omasta identiteetistään, että hän näyttelee olevansa kahvilan tarjoilija. Eleet ovat liian täsmällisiä ollakseen aitoja.

                      Heideggerilainen ihminen ratkaisee ristiriidan turvautumalla kaksimieliseen (die Zweideutigkeit) lörpöttelyyn (das Gerede), vaikka se onkin epärehellinen ratkaisu. Rehellistä ratkaisua ei ole. Lörpöttelijä väittää yhdellä mielensä tasolla, että puheessa on asiaa, vaikka myöntää samanaikaisesti, että lörpöttelyn ainoana tarkoituksena on keventää tunnelmaa. Hän siis filosofoi.

                      Tammisen piiloutuja vaikenee. Heideggerille ja Sartrelle se ei tullut edes mieleen.

                      Sartre vietti yksinäisen lapsuuden. Aikuisena hän käytti puhetaitoaan ja asemaansa manipuloidakseen älymystöläisiä ja rakastajattariaan. Myös Heideggeria painoi samanlainen elämänkokemus. Piilo ja hiljaisuus eivät houkuttele ihmisiä, jotka kyllästyivät seuran puutteeseen jo polvihousuissa, ja jotka vartuttuaan etsivät itseään julkisesta menestyksestä ja säädyn mukaisista seurustelutavoista.

                      Herääkin epäily: ei kukaan keinuttele sylissään suurfilosofia, joka lausunnoillaan liikuttelee kansakunnan mielialoja. Mutta Tammisen havainto on tietysti parempi. Se on pelkistetympi ja elämänläheisempi: ”Ei kukaan keinuttele sylissään kapteeniluutnanttia, jonka kengännumero on 48.”

                      Joten lohtuakin on etsimällä etsittävä. Jos muistoista ei voi ammentaa, niin jostakin muualta.

    

Äidin syli on vain yksi Tammisen mainitsema piilo, ei niiden arkkityyppi. Muita ovat esimerkiksi metsä, vintti, kalamökki, kirjasto, peräkamari ja lentoaseman vessa.

                      Yhteistä on se, ettei ulkomaailmaa, ”keskivertoihmisen” valtakuntaa, suinkaan kielletä. Siltä vain piiloudutaan. Joskus.

                      Heidegger ja Sartre haaveilivat kiellosta, eivätkä siksi havainneet lentoaseman vessaan liittyvää käytännöllistä ratkaisua.

                      Filosofien höpinä aidosta ihmisestä (epäaidon keskivertoihmisen vastakohtana) pyrkii arkielämän eettisen perustan neutralisoimiseen ja demoralisoimiseen. Jos emme olisi niin riippuvaisia toisista ja huomaamattomista normeista, he pähkäilivät, ihmisenä olemisen ongelma ratkeaisi ikään kuin itsestään.

                      Tammisen piiloutuja on toista lajia. Piilossaan hän ”veisaa virttä ikävästä, jota elämä on”. Mutta ikävä ei ole hänelle merkki Sartren tarkoittamasta ylitsepääsemättömästä esteestä aidon ja epäaidon välillä. Se on yksityiskohtien kantamaa merkitystä. Kuin business planning managerin aamuruuhkassa näkemä mänty, josta muistaa luonnon armon: ”Tuohon mäntyyn hänen sielunsa jää, kun Volvo ja kiire jatkavat Helsinkiin.”

                      Lentoaseman vessasta piiloutuja jatkaa esteettömästi lentokoneeseen: ”Hän painaa päänsä selkänojan auringonläikkään. Kaikki tuntuu helpolta ja hyvältä, työkin, joka ei voi olla kauttaaltaan kamalaa, kun se tarjosi hänelle tämän kokemuksen.”

                      Piiloutujaa ei enää närästä, vaikka joskus myöhemmin närästää uudelleen. Vessassa hän ehti ajatella ajatuksen loppuun, ”senkin että jättäisi työn ja tyhjentäisi autotallin ja soittaisi siellä jätkien kanssa rokkia”. Heideggerilta ajatus jäi kesken. Olemisesta ja ajasta (1927) ilmestyi vain ensimmäinen osa.