Jälkisanat: Annan tuomioni

Nyt menee vanhan kertaukseksi, mutta jos kirjailijan sisar (yhdessä miehensä kanssa) yhä sitkeästi vaatii, että jokin kolmas osapuoli esittää hänen asiassaan tuomion, olen siihen kyllä valmis.

Kirjailija sisar kysyy:

”Saako kirjailija ottaa materiaalia väkisin?” (HS Mielipide 4.9.2012).

Tuomari vastaa:

Kyllä saa.

Sallittu ei tarkoita, että teon tulee olla yleisesti hyväksytty, vaan siitä voidaan käydä paheksuvaakin keskustelua. Eettisen keskustelun tarkoituksena ei kuitenkaan ole määrätä sanktiota eikä nimetä sanktion toimeen panevaa ulkopuolista tahoa, kuten kirjailijan sisaren aiemmin haastattelussaan tarkoittamaa taiteen ammattilaisten itseään säätelevää neuvostoa. Eettistä keskustelua ei tulisi myöskään käyttää erimielisyyden sattuessa seuraamuksena, jossa muun seuraamuksen puuttuessa väärämieliseksi koettu henkilö viedään ”väkisin” julkisuuteen.

Etiikan (filosofisena) pyrkimyksenä on ensisijaisesti antaa välineitä oman toiminnan arviointiin, ei luoda rakenteita toisten tuomitsemiseksi. Siksi tätäkin tuomiota voi pitää mitättömänä. Siitä huolimatta tuomiosta ei voi valittaa. Siitä voi ainoastaan nurista klikkaamalla blogimerkinnän alareunasta ”kommentti”.

Tuomiolauselma kokonaisuudessaan on seuraava:

Marjukka Ala-Harja ei halunnut, että kirjakustantaja julkaisee romaanin, jossa hänen siskonsa Riikka kertoo yksityiskohtia siskonpoikansa sairaudesta.

                      Riikka Ala-Harja ei halunnut, että sanomalehti julkaisee jutun, jossa hänen siskonsa kertoo yksityiskohtia perheriidasta.

                      Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies Jaakko Lyytinen ei halunnut, että juttuun palautetta antanut ulkoministeri Erkki Tuomioja keskustelee omassa blogissaan lehdistön etiikasta, koska piti keskustella kirjallisuuden etiikasta.

                      Yhden haastattelun, esimiehen kolumnin ja Marjukka Ala-Harjan yleisönosastokirjoituksen jälkeen kukaan ei ole tyytyväinen. Joten mitä pitäisi tehdä, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä? Mitä epäeettisyydestä tulee seurata?

                      Kirjailijan sisaren haastatelussa ehdotus oli huono.

Journalisteilla on itsesäätelyelimenä Julkisen sanan neuvosto, jolta kansalainen voi pyytää lausunnon hyvästä journalistisesta tavasta. Pitäisikö taiteilla olla vastaava elin, sisar kysyi?

Ei pitäisi. Edes neuvosto ei enää kehtaa puhua journalistin ”eettisistä” ohjeista, vaan lyhensi ne journalistin ohjeiksi.

”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä”, tiivisti juristi Jukka Kemppinen: ”Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

Tämän ja muun neuvostontoiminnasta tietämäni nojalla päättelen, ettei kirjailijan sisar saisi Taiteellisen sanan neuvostolta toivomaansa päätöstä. Neuvosto ei kertoisikaan kirjailijalle, mitä tämän tulee ajatella etiikasta, vaan se kertoisi kirjailijan sisarelle, mitä tämän tulee ajatella kirjallisuudesta.

Täsmennetään vielä, että Journalistin ohjeita (JO) on nykyisin 35. Ne ovat karkeasti hierarkkisessa järjestyksessä, tärkeimmät ensin. Numero 2 kuluu näin:

”Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.”

Numero 3 jatkaa näin:

”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Kirjailijan sisar suhtautuu epäillen ”taiteen edustajien ajatteluun”, jonka hän arvelee eroavan ”tavisten ajattelusta”. Näin voi olla, mutta silti on vaikea kuvitella, että taidetta koskeva laajempi eettinen ja oikeudellinen pohdinta vaatisi fiktion tekijöille tiukempia rajoituksia kuin faktatiedon levittäjille. Siksi myös kuvitteellinen Taiteilijan ohje ja sitä tulkitseva kuvitteellinen Taiteellisen sanan neuvosto korostaisivat, ettei taiteellisen työn päätösvaltaa pidä luovuttaa ulkopuolisille eikä sitä tehdä muilla kuin taiteellisilla perusteilla. Ja että taiteilijaan kohdistuva ”houkuttelu ja painostus” tulisi torjua.

Entä materiaalin hankinta?

Journalistin ammatin ilmoittaminen tiedon hankinnassa on vain ”suositeltavaa” ja tiedot on ”pyrittävä” hankkimaan avoimesti. Se tarkoittaa, että myös ”tavallisuudesta poikkeavat keinot ovat sallittuja”, jos aihe on merkittävä.

On vaikea sanoa, onko Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu merkittävä, vaikka kriitikoiden enemmistön mukaan se on sitä ainakin tekijän omassa tuotannossa. Sen sijaan kirjallisuuden historiasta voidaan helposti todeta, ettei kirjailijan tapa hankkia tietoa seuraamalla lähipiirinsä elämänkokemuksia ole edes tavallisuudesta poikkeava vaan tavallinen.

Edelleen voidaan todeta, ettei JO:n mallin mukaan rakennettu Taiteilijan ohje ehdottomasti edellyttäisi taiteilijaksi ilmoittautumista, vaan arkitilanteessa saatua materiaa voi käyttää.

Julkisen ja yksityisen erottamisen osalta JO:n malli sopinee paremmin sisaren lehtihaastatteluun kuin kirjailijan romaaniin: ”Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä” (JO 27). ”Sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta” (JO 28).

Kirjailija ei näytä olleen kovin suostuvainen siihen, että hänen perheriitana pitämäänsä tilannetta jatketaan valtakunnan julkisuudessa. Kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen ehti jo kolumnissaan vedota yhteiskunnalliseen merkitykseen (taiteen etiikka). Julkisen sanan neuvosto joutuisi sitten pohtimaan, onko merkitys ”poikkeuksellinen”.

Käsillä olevassa tuomiolauselmassa on kiinnitetty huomiota siihen, ettei sairaan lapsen äiti ole julkisessa kantelussaan vedonnut niinkään lapsen etuun kuin tietoon sairaskertomuksen sisällöstä ikään kuin osapuolten välillä riitautettuna omaisuuseränä (häneltä on "varastettu"). Edelleen on huomioitu, että lapsen sukupuolen, kansallisuuden ja perhesuhteiden muuttaminen romaania silmällä pitäen on hienotunteista. Ja ettei sisarusten välisestä luottamuspulasta syntyneen kärsimyksen määrä riitä sinällään osoittamaan, että kyse myös laadullisesti olisi lain tai ammatillisen etiikan tarkoittamasta yksityisyyden suojan rikkomisesta.

”Laittoman tai epäeettisen materiaalin keruun uhrihan on liki mahdottomassa tilanteessa”, sisar kirjoittaa. Voi olla, mutta yleisen lainmukaisuuden tai JO:n antaman mallin nojalla kyse ei nyt ole kummastakaan.

Vaihtoehtona neuvostoille on, että kaikki ajattelevat itse. Ehdotus on sisaren oma, ja se on hyvä:

”Voi myös miettiä onko [kirjailijan materiaalinhankinnan] kohde haavoittuvassa tilassa tai sidonnaisessa asemassa, miten pitkään hänen kokemuksistaan on kulunut ja miten laajasti materiaalia käytetään” (HS 4.9.2012).

Niin voi. Sisar mainitsee esimerkkinä Märta Tikkasen perheen, jossa elämäkerrallisesta materiaalista tehtiin kompromisseja. Ala-Harjojen perheessä tehtiin myös, mutta ne eivät kelvanneet. Kumpi on oikeassa?

Kerrotaan vielä yksi esimerkki, jolla ulkomainen tutkija havainnollisti minulle suomalaisen horjumatonta oikeustajua.

Autoilija ei hidastanut nähdessään punaista päin katua ylittävän jalankulkijan, vaan kaasutti kohti. Edes kuolematuottamus ei ole kohtuuton riski, analysoi ulkomainen tutkija, jos suomalainen haluaa muistuttaa toiselle kuka on oikeassa.

Myös Marjukka Ala-Harja on oikeassa, mikäli valitaan etiikkaa suorempi lähestymiskulma, ja todetaan, ettei kenenkään tunteita voi kieltää eikä kumota. Mutta sisartaan viisaampi hän ei ole. Tosin julkistaessaan yksityiselämäänsä laajemmin sanomalehdessä kuin sisar romaanissa, hän on saanut toiveensa toteen. Kirjailijan loukkaus on nyt käsitelty korkeimmassa mahdollisessa asteessa, sillä kirjailijoille ei ole korkeampaa astetta kuin Helsingin Sanomat ja sen kulttuuriosasto.

Ja jos joku nyt kaiken tämän jälkeen on tyytyväinen - kirjailija, sisar tai kulttuurin esimies – niin toivotaan, ettei kuitenkaan itseensä.

Lopuksi käsittelemme ulkoministeri Erkki Tuomiojan kantelun, jonka kohteena on Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus:

”Helsingin Sanomat pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, ja samalla laatukin heikkenee. Lehden kulttuurisivut eivät ole tästä poikkeus. Tilanpuuteko vai mikä on esim. pannut lehden esittelemään syksyn kirjauutuudet vain valikoiden aiemman kattavan listauksen asemesta. Mutta löytyy sitä kulttuurisivuiltakin tilaa kummajaisille, kuten sunnuntain lehteen tehdylle koko sivun jutulle siitä, miten Riikka Ala-Harja olisi Maihinnousu-romaaniinsa varastanut sisarensa leukemiaan sairastuneen lapsen tarinan. Kirjan lukeneena pidän tällaista harvinaisen turhana ja iltalehtiin paremmin sopivana palstankäyttönä.”

Onko ”tavanomainen tragiikkaviihde verhoiltu keinotekoisesti etiikkakysymykseksi”, kuten Tuomioja analysoi samassa blogimerkinnässään?

Kyllä on. Jos Tuomioja olisi amerikkalainen eikä lainkaan sivistynyt, mikä Tuomiojalle voi tarkoittaa samaa, hän olisi voinut vastata kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen kolumniin vanhalla amerikkalaisella sanonnalla: ”Don’t piss on my leg, and tell me it’s raining”.

P.S.

Miten pitäisi suhtautua siihen, että tragiikkaviihteen (Tuomioja) tai etiikkakysymyksen (Lyytinen) osapuolet ovat romaanin sairastuneen lapsen esikuvana käytetyn lapsen äiti ja täti? Seuraako tästä toiselle automaattinen etulyöntiasema, vaikka kiistaksi ei ole nostettu lapsen etua vaan sisarusten välinen luottamuspula, jolloin kumpikaan ei ole äiti eikä täti vaan molemmat ovat siskoja?

                      Hesarin toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa uusimmassa kolumnissaan toisesta äidistä (HS Nyt 31.8.2012):

Muusikko Björk ilmoittautui hiljattain Pussy Riotin puolustajiin. Hän teki sen kertomalla, että ”äitinä ja muusikkona” paheksuu ryhmän kohtelua. Viesti otettiin iloisesti vastaan. Mutta miksi Björk puhuu juuri näiden roolien takaa? Onhan hän myös tummatukkainen ja islantilainen, ja puhuu vähän kuin lapsi. Miksei hän vetoa näihin seikkoihin? ”Tummatukkaisena, lapsen lailla puhuvana islantilaisena olen sitä mieltä että – – ”

Björk puhui äitinä ja muusikkona, koska oletti näiden roolien antavan lisää painoarvoa puheilleen. Erityisen tehokas keskusteluapu on äitikortti. Se tarkoittaa, että puhuja on vähän muita moraalisempi ihminen.

[--] Äitikortti on laiskan ajattelijan tekninen vipu, jolla puheoikeus varataan itselle. Jos mistään ei voi puhua ilman omakohtaista kokemusta, käy niin, että mistään ei voi puhua.

Helsingin Sanomissa kirjailijan sisar on kahdesti muistuttanut pitkästä ja traumaattisesta elämänvaiheestaan. Uhrilla ja kärsimyksen uhrilla hän ei silti viittaa leukemiasta selvinneeseen lapseen eikä nähtävästi edes itseensä lapsen vanhempana, vaan itseensä kirjailijan sisarena.

                      Erimielisyys taiteen tekemisen ja luottamuksellisten ihmissuhteiden sovittamisesta on selvästi ollut syvä, mutta onko syvilläkään erimielisyyksillä aina ”uhri”? Tai sanotaan tämä toisin: onko sisaren mainitsema uhrin kärsimys seurausta luottamuksen menetyksestä vai onko se argumentin osa, sama vastalauseet vaientava moraalin valttikortti tai "tekninen vipu", josta Silfverberg kirjoitti?

                      Englantilainen sosiologi Frank Furedi kirjoitti toisesta äidistä ja toisesta uhrista kirjassaan Culture of Fear (1998).

Tragedioista tai niiden odottelusta on tullut tunneperäisen kokemisen ja eettisen ajattelun väline, Furedi analysoi. Median ja taiteiden tekemät paljastukset yksityiselämästä ovat hänen mukaansa omiaan nostamaan onnettomat uhrit huomatuiksi sankareiksi. Myötätunnon ja kunnioituksen sijaan he herättävät meissä nyt uteliasta ja juhlavaa palvontaa, Furedi messuaa, ja nostaa esimerkiksi prinsessa Dianan:

Nykypäivän moraalinen auktoriteetti juontuu kärsimyksestä, kuten Englannin kuninkaallinen perhe on osoittanut. Mitä epäilevämmin me suhtaudumme inhimillisen toiminnan tuloksiin ja valinnan mahdollisuuksiin, sitä luontevammin me suhtaudumme uhreihin. He eivät ole tehneet mitään, heille on tehty jotakin. Itse asiassa kärsimys on syrjäyttänyt tietoisen toiminnan todellisen merkityksen lähteenä. Kun meitä rohkaistaan etsimään sisältöä elämään kärsimyksistä, me käännämme traagiset kuolemat aatteiksi, opeiksi ja varoituksiksi. Yksittäinen tragedia, kuten Dunblanen koululasten murha, hyväksytään ensin todistukseksi koko yhteiskuntaa uhkaavasta metafyysisestä pahasta. Sitten sen herättämä mediasuru muuttuu myytiksi brittiläisestä hyveestä. Me uskomme, kuten BBC:n haastattelema prinsessa Diana, että jaettu suru ja onnettomuus ovat tehneet meistä parempia ihmisiä, ja että se johtaa johonkin päämäärään, palkintoon tai korvaukseen.

Valitettavasti kärsimykseen ei liity sisäistä merkitystä tai sanomaa, Furedi jatkaa, eikä se tuo uhreilleen mitään erityisiä ominaisuuksia:

”Yhteiskunta, joka samastaa uhriksi joutumisen moraaliseen hyveellisyyteen ja hyvän elämän puolesta kamppailuun, on yksinkertaisesti paljastanut missä määrin se on menettänyt uskonsa ihmiskunnan kykyyn toimia tietoisesti ja aktiivisesti.”