Jälkisanat: Suomisen Olli syrjäytyy

"Ruotsalaisen familjen Björkin tarjoaman esikuvan mukaan Suomisen perhe asettaa keskiluokkaisen mittapuun suomalaisuudelle. Vanhempien, Väinön ja Ainon (Elsa Turakainen), lisäksi perheeseen kuuluu kolme lasta, Elina (Sirkka Sipilä), Olli (Lasse Pöysti) ja Pipsa (Maire Suvanto) sekä tietysti kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski). Varatuomari-Väinön perhe elää sekä kaupungissa Helsingissä että maalla Kesärannassa. Ilmeisestä keskiluokkaisuudesta huolimatta Suomisen perhe elää niukkuudessa - mikä sekin on suomalaisuuden kuva. Kaikki suomalaiset elävät nöyrästi. Jos amerikkalaisessa elokuvassa perhe kerääntyy pöydän ääreen kiitospäivänä, Suomisen perhe alkaa torstaina, kun väki kokoontuu hernekeitolle ja ohukaisille. Itse asiassa ensimmäisen Suomisen perhe -elokuvan draama rakentuu sille, miten Väinö Suominen lähtee harhapoluille ja, välirauhan ajan Suomessa, ryhtyy ostamaan osakkeita nopean rikastumisen toivossa. Väinön vanha ystävä Sam Nelson (Joel Rinne) saapuu Ameriikoista yhdessä puolisonsa Telman (Emmi Jurkka) kanssa, ja tuota pikaa osakkeet vaihtavat omistajaa. Väinön harharetki osoittautuu kuitenkin tilapäiseksi, ja lopussa perhe palaa jälleen aitojen arvojen, ja hernekeiton, äärelle."

-- Hannu Salmi, kulttuurihistorian professori (Turun yliopisto)

Valittaako Helsingin Sanomat taas tänään, että yleisö antaa jostakin asiasta väärää palautetta? Vai yrittääkö toimittaja Miska Rantasen otsikko ja ingressi vain tiivistää sen arvostelun, jota presidentti Niinistön kokoaman työryhmän raportti Ihan tavallisia asioita on herättänyt sosiaalisessa mediassa ja siinä toisessa mediassa:

                      ”Ihan väärin keskusteltu. Sauli Niinistön työryhmä halusi ehkäistä syrjäytymistä. Sosiaalinen media nousi takajaloilleen. Sammutettiinko palo väärin?”

                      Jos yrittää, tiivistelmä kompastuu sekin heti virheeseen. Syrjäytymistä ehkäisevästä työryhmästä näyttää olleen puhetta kaikkialla, myös tässä blogissa, paitsi työryhmässä, jonka raportissa sanaa ”syrjäytyminen” ei mainita kertaakaan.

                      Se voikin olla viisasta, sillä termin määrittely on vaikeaa.

Tilastokeskuksen sivustolla Pienituloisuuden, köyhyyden ja syrjäytymisen mittareista todetaan, että syrjäytyminen ja sosiaalinen syrjäyttäminen johtavat yhteiskunnalliseen huono-osaisuuteen. Tyypillisesti huono-osaisuus koskee koulutusta, työmarkkina-asemaa, elintasoa, terveyttä, sosiaalisia suhteita ja elinympäristöä.

                      Edelleen sivustolla todetaan, ettei syrjäytymiselle ole vakiintunutta määritelmää suomenkielisessä sosiaalitutkimuksessa, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan yksilön, kotitalouden tai jonkin ihmisryhmän joutumista taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista on huonot mahdollisuudet vapautua.

Sosiaalisesti ongelmallisilla olosuhteilla voidaan niin muodoin viitata vaikkapa yhteiskunnan tai kanssaihmisen taholta koettuun arvostuksen puutteeseen, jopa halveksuntaan. Sosiaalisella syrjäyttämisellä tarkoitetaan yksilöiden ja ihmisryhmien sosiaalis-taloudellista ulossulkemista siten, sivusto jatkaa, että he eivät kykene osallistumaan täysipainoisesti yhteiskunnassa kulloinkin tavanomaisina pidettyihin toimintoihin.

Syrjäytymisen ja syrjäyttämisen syinä pidetään opiskelumahdollisuuksien puutetta, pitkäaikaistyöttömyyttä, tuloeroja, terveysongelmia, päihteiden käyttöä ja etnistä syrjintää. Herkkiä syrjäytymiselle kansalaiset ovat koulun päättyessä, mutta myös silloin kun työsuhde tai parisuhde katkeaa.

Päihteet ja rikollisuus mainitaan usein syrjäytymisen yhteydessä, mutta toimittaja Rantasen tarkoittamista poliittisista intohimoista voi sitten riippua, mainitaanko ne syinä vai seurauksina.

Olennaista tilastokeskuksen EU-mittaisille kartoituksille on kuitenkin kansalaisten taloudellinen tilanne - köyhyys ja suhteellinen köyhyys, joka näyttää yhä useammin olevan periytyvää. Myöskään kansalaisten kokemuksia yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta ei pidä unohtaa, vaikka kokemusten tilastointi kyselytutkimusten perusteella on tietysti eri asia numerofaktan tilastointi. Tilastokeskuksen kvantifiointien rinnalle suosittelen kuitenkin Nuorisoasiankeskuksen kvalitatiivisia julkaisuja. Varsinkin Nuorisobarometrit vuosilta 2006 ja 2007 sivuavat nyt käsillä olevaa asiaa.

Tai sitten eivät, sillä eihän Niinistön syrjäytymistyöryhmä ollutkaan syrjäytymistyöryhmä. Omasta mielestään.

EU:ssa on laadittu tavoiteohjelma köyhyys- tai syrjäytymisriskin vähentämisestä vuoteen 2020 mennessä 25 prosentilla vuoden 2008 tasosta, Tilastokeskus kertoo:

”Tämän tavoitteen toteutumisen seuraamiseksi on lanseerattu mittaustapa, joka ottaa huomioon paitsi pienituloisuuden (pienituloisuuden rajana 60 % mediaanista), myös muunlaisia elintasovajeita kuvaavan ns. aineellisen puutteen (material deprivation) ja kotitalouksien heikkoa kiinnittymistä työmarkkinoille kuvaavan vajaatyöllisyyden (very low work intensity). Näiden kolmen kriteerin perusteella määritellään köyhyys- tai syrjäytymisuhan alaisen väestön määrä (population at risk of poverty or exclusion) taso kunakin vuonna.”

Mittaustavan mukaan aineellista puutetta kokee Suomessa noin 150 000 henkilöä. Heistä suurin osa on myös pienituloisuusrajan alapuolella:

”Puutteita aineellisessa elintasossa mitattiin seuraavasti. Jos kotitaloudella on puutetta vähintään neljässä alla luetelluista asioista, se on aineellisessa puutteessa: Ei ole varaa 1) puhelimeen, 2) pesukoneeseen, 3) autoon, 4) väritelevisioon, 5) viikon lomaan kodin ulkopuolella, 6) päivittäiseen proteiinipitoiseen ateriaan, 7) pitää kotia lämpimänä, 8) tai ei selviä yllättävistä isohkoista laskuista ilman apua, 9) tai on ollut osamaksujen, lainojen, vuokran tai asumiskustannusten (ml. asuntolainan korot ja lyhennykset) maksuhäiriöitä. [--] Pienituloisia ovat ne henkilöt, joiden kotitalouden tulot ovat pienemmät kuin 60 prosenttia maan mediaanitulosta. Suomessa raja oli vuonna 2008 noin 1000 euroa kuukaudessa laskettuna kotitalouden kulutusyksikköä kohti.”

EU-ohjelman lähtökohtien ja tavoitteiden kuvaamista voisi jatkaa, mutta ne löytyvät Tilastokeskuksen sivuilta. Tämä kuitenkin antanee riittävän vertailukohdan sille, mikä kansalaisten taloudellisessa hyvinvoinnissa on olennaista syrjäytymisriskiä ehkäisevälle työlle, ja miten toisaalta talous näkyy Niinistön työryhmän raportissa.

Raportissa raha mainitaan kahdesti. Raportin mukaan aikuisten tulisi antaa rahaa enemmän vapaaehtoisjärjestöille, koska ne tarvitsevat sitä, muta vähemmän lapsille, koska tuhlaus ei kasvata vastuuseen. EU-strategiassa fokus on työttömyydessä, raportissa pikemminkin työssä. Raportin mukaan lapset kannattaa tutustuttaa aikuisen työhön jo varhain, mutta työn takia lapsen aikaa ei saisi laiminlyödä.

Pelkästään tämän nojalla raportin neuvot voivat olla ”hol­hoa­vi­a” ja ”a­len­tu­vas­ti suh­tau­tu­vi­a”, kuten toimittaja Rantala siteeraa ivallista palautetta. Tai ne voivat olla ”yk­sin­ker­tai­ses­ti oi­keis­to­lai­si­a” sen yksinkertaisen johtopäätöksen nojalla, etteivät ne oikein puhuttele niitä ihmisiä, joiden oikeistopuolueet eivät edes oleta äänestävän itseään.

                      Toinen oikeistolainen piirre voisi liittyä sosiaalitutkimuksen käsitteisiin. Sosiaalitutkimuksessa mahdollisuudet saada arvostusta, muodostaa tukiverkostoja, päästä koulutukseen tai ylipäänsä ansaita elantoa ovat itsessään muuttujia ja monien ulkoisten tekijöiden armoilla, kun taas raportin ohjeiden mukainen toimeen ryhtyminen näyttää olevan jokaisessa yksittäisessä tilanteessa muista olosuhteista riippumatonta yksilön voluntarismia.

                      Kolmas oikeistolainen piirre voisi olla kehotus etsiä omat juuret omasta suvusta. Ajatus on hyvä, jos suvussa on korkeasti koulutettuja, sillä koulutus alkaa taas nyky-Suomessa olla periytyvä ominaisuus. Jos sen sijaan suvussa on työttömyyttä ja alkoholismia, juuriaan kannattaa etsiä vähän laajemmalta yhteiskunnasta.

Neljännen mahdollisesti oikeistolaisen piirteen nostaa esiin toimittaja Rantanen, tosin tahattomasti.

”Nii­nis­tön vih­ko­nen on saa­nut pyyh­kei­tä sii­tä, et­tei se ota kan­taa ra­ken­tei­siin eli se ei ker­ro po­lii­ti­koil­le, mi­tä pi­täi­si teh­dä syr­jäy­ty­mi­sen es­tä­mi­sek­si”, Rantanen kirjoittaa:

”Ta­lou­del­lis­ta vai­kut­ta­mis­ta opas si­vuaa vain muu­ta­mas­sa neu­vos­sa, ku­ten esi­mer­kik­si ra­han lah­joit­ta­mi­ses­sa va­paaeh­tois­jär­jes­töl­le. Krii­ti­kot ovat näh­neet taus­tal­la oi­keis­to­lai­suu­den pei­kon, jol­la ha­lu­taan hoi­taa yh­teis­kun­nan ki­pu­pis­teet mah­dol­li­sim­man hal­val­la. Nii­nis­tön työ­ryh­män ar­ki­neu­vo­jen il­mai­suu­den ei pi­täi­si kui­ten­kaan tul­la ke­nel­le­kään yl­lä­tyk­se­nä. Vaik­ka nuor­ten syr­jäy­ty­mi­sen eh­käi­se­mi­nen oli yk­si Nii­nis­tön vaa­li­lu­pauk­sis­ta, hän pai­not­ti useaan ker­taan, et­tei hän aio as­tua asias­sa po­lii­tik­ko­jen ton­til­le. Pre­si­den­tin val­ta ei ulo­tu si­sä­po­li­tiik­kaan.”

                      Rantaselle presidentin epäpoliittinen rooli on veräjä, joka päästää Niinistön pois hänen työryhmänsä poliittisen arvostelun kentältä. Rantasen kollegasta, joka on aiemmin arvioinut kokoomuksen julkista esiintymistä, se ehkä olisi kokoomuslaista politiikkaa tyypillisimmillään.

Hallitus ei niinkään hallitse kuin lähinnä hallinnoi, kirjoitti Helsingin Sanomien politiikantoimittaja Marko Junkkari (”Suomi siirtyy porvarivaltaan”, HS 26.2.2012), kun Niinistö astui valtaan pääministeri Jyrki Kataisen rinnalle:

”Tähän hallinnointikykyyn tiivistyy eräällä tavalla kokoomuksen menestys. Puheenjohtaja Katainen perustelee harvoin päätöksiään ideologisesti. Hän ei julista, mikä on oikein ja väärin, vaan korostaa sen sijaan vastuunkantoa sekä päätösten järkevyyttä ja välttämättömyyttä.”

Tai ihan tavallisia asioita, jotka eivät ole politiikkaa vaikka (Rantasen mukaan) niiden arvosteleminen olisikin. Junkkarin artikkeli jatkuu historiantutkija Mikko Majanderin mielipiteellä, jonka mukaan ilmiö ei ole uusi:

”Se yhdistyy ajatukseen, että porvarillisuus ei ole politiikkaa. Porvarillisuus on pikemminkin yhteiskunnan olemassa oleva valtarakenne. Olotila, johon ei tarvitse hakea ideologista perustelua.”

No, Majander tietysti työskentelee Kalevi Sorsa –säätiössä, joten Rantanen voi kuitata hänet politikoivaksi henkilöksi, vaikkapa keskustelusta puuttuneeksi vanhemmaksi vasemmistolaiseksi. Mutta kysymys silti kuuluu:

                      Jos Niinistön työryhmän arvostelusta närkästyneet tahot, muiden muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ja radiopsykologi-poliitikko Pekka Sauri, ovat lukeneet raportin tuntematta myötähäpeää sen tekijöitä kohtaan, ovatko he lukeneet sen tuntematta itsensä edes hieman petetyksi? Eikö meille luvattu ”syrjäytymistä ehkäisevää” työtä, vaikka työryhmä puhuu ”arjen helpottamisesta”?

                      Näin varovaisella ilmaisulla raportti ei pyri edes EU:n tavoiteohjelman rinnalle, saati sitten sen tilalle, kuten Matti Apusen ideologisesta paatoksesta olisi voinut päätellä. Lähinnä se jää ”setämäisesti lässyttäväksi” (Rantanen) kuvitelmaksi maailmasta, jossa EU:n ohjelmia ei lainkaan tarvita.

                      Jos te ette ole raporttia lukeneet, tässä vielä sen tyhjentävä tiivistelmä. Alussa työryhmän havaitsema ilmiö, sulkeissa nimetty ratkaisu:

Vapaaehtoistyö (tarvitsee vapaaehtoisia), oma päätösvalta täysi-ikäisenä (anna yrittää ja erehtyä), manipuloidut mainoskuvat (noudata median ikärajoja), koti (noudata kotiintuloaikoja), hanskat (ei heitetä tiskiin kun riitoja syntyy), alkoholi (älä tarjoa lapselle, hae apua omaan ongelmaasi), kuuntelu (tärkeää varsinkin pulmatilanteissa), oma esimerkki (mieluummin positiivinen), työ (sitä voi toisinaan vähentää yhdessäolon hyväksi), pulla (hyvää), unelma (mieluummin lapsen oma kuin aikuisen), murrosikä (kärsivällisyyttä), peruskoulu (käytävä tunnollisesti), tavat (mielellään hyvät), raha (pienempi viikkoraha on kasvattavampi), juurettomuuden tunne (yhteisön muodostaa oma perhe ja suku), siisteys (tylsää mutta tärkeää), työ (kiinnostaa lapsia), turvallisuus (rakentuu lähiympäristön varaan), ystävät (hyviä tai pahoja), puheet (siivoja), häiriköinti (huomiontavoittelua), nukkuminen (noudata nukkumaanmenoaikoja), apu lapselle (aikuisen ja viranomaisen tehtävä), myötäeläminen (”hali, pusi, silitys, rapsutus”), seksi (oikeat asiat oikeaan aikaan), turhautuminen ja lohduttomuus (lisää liikuntaa), apu aikuiselle (anna ja pyydä), pelikone ja televisio (hyviä ja huonoja puolia), harrastukset (harrastuspohjalta), vatsakipu ja unettomuus lapsella (vähemmän suorituspaineita), kirjallisuus (vain hyviä puolia), lyöminen (ehdottomasti ei), vatsakipu ja unettomuus aikuisella (pakko jaksaa), työ (lasten lisäksi kiinnostaa myös nuoria), vapaaehtoistyö (tarvitsee rahaa).