Arkisto: Mitään pelättävää ei ole

Päivän lehdessä Mervi Kantokorpi karkotti minut uuden kotimaisen kirjallisuuden ääreltä seuraavalla lauseella: ”Pulkkinen vastaa rohkeasti aikalaisromaanille asetettuihin odotuksiin.”

                      Jos merkittävä kirjallisuus tulee odottamatta (vrt. Sartre), hyvää kriitikko ja yleisö tietävät aina odottaa. Nyt odotettiin anorektikkoa seurakuntapastoria, joka Oulussa kohtaa somalialaisia pakolaisia ja paikallisten muukalaiskammoa, mutta oppii elämään aisteillaan New Yorkissa, jossa tapaa Melanien, länsiafrikkalaisen tanssinopettajan.

                      Vieläkö länsiafrikkalainen afrotanssi vastaa aikalaisromaanille asetettuihin odotuksiin? Eikö pitäisi olla Bodyattack, Bodyvive tai Cxworx?  

Ja vieläkö naiselle, joka ”pakenee entisyyttään” Suomesta New Yorkiin, riittää henkiseksi oppaaksi mustaihoinen, länsiafrikkalainen nainen? Penelope Cruzin ensimmäisessä amerikkalaisessa elokuvassa Penelope pakeni entisyyttään Brasiliasta Miamiin, ja sai henkiseksi oppaakseen mustaihoisen länsiafrikkalaisen transvestiittihomon. Ja siitäkin on jo yli vuosikymmen, joten mikä nyt olisi kirjailijalta rohkeaa?

Tosin tunnen kriitikon käyttämän sanan ”rohkea” lähinnä naistenlehdistä, joissa sillä viitataan kiittävästi iltapuvun kaula-aukkoon, joten en tiedä mitä rohkealla kirjallisuudessa kiitetään.

Viisainta vaihtaa aihetta, jotta luontaisen negatiivisuuteni lisäksi myös luontainen  positiivisuus tulisi esiin. Riikka Pulkkisen kirjasta en tiedä, mutta tästä tiedän, että se on hyvä kirja (valinta arkistosta sattumanvarainen eikä siis harkittu vaihtoehto). Aikalaisromaani se ei ole, eikä se ollut sitä ilmestyessään vuonna 2006, jolloin Turun Sanomat julkaisi myös oheisen arvostelun. Rohkeasti ellei jopa uskalletusti kirjailija silti välttelee tärkeitä aiheita ja suuria lukijakuntia.

”Laskeminen on turvallisin paikka”

Varhaisimmat runoilijat olivat todellisen olemusta pohtivia metafyysikoita, joten on pelkästään luonnollista, että varhaisilla fyysikoilla oli taipumusta runollisuuteen.

                      Lanka, josta säkeet tai tarinat punotaan, on kirjoittaminen maailman hiukkasmaisen aineksen vertauskuvana, sanoi Italo Calvino pitäessään kuuluisaa luentosarjaansa Harvardin yliopistossa. Lucretiukselle kirjaimet olivat koko ajan liikkuvia atomeja, Calvino jatkoi, jotka vaihteluiden kautta loivat mitä erilaisimpia sanoja ja äänteitä. Niinpä maailman salaisuus ehkä sisältyi kirjainten yhdistelmiin?

                      Niin ainakin uskoi Galileo Galilei. Hän näki aakkosissa mallin kaikille äärimmäisen pienten yksiköiden yhdistelmille. Galileille ”luonnon kirja” oli täyttä totta. Jos me oppisimme lukemaan sitä, me näkisimme maailman vihdoin kuin Jumalan silmin.

                      Galilein usko ei ole kadonnut, vaikka tiede on nyt eksaktimpaa ja ottaa mieluusti etäisyyttä kirjallisuuteen. Jouko Sirolan romaani Mitään pelättävää ei ole (2006) ei tästä kehityksestä juuri piittaa, vaan toinen sen nimettömistä kertojista rohkenee mainita matemaatikon, joka paimensi numeroita ja huomasi yhden kadonneeksi.

                      Matemaatikko tarkisti mittaustulokset ja käänsi pienimmänkin kaavan, mutta kun numeroa ei löytynyt hänen maailmansa romahti: ”Sillä jos matematiikka on ihmisestä riippumatonta tietoa, jos se on maailmanjärjestyksen salainen koodi, kaikkeus luhistuu yhdenkin numeron kadotessa.”

Filosofille kysymys numeron paikasta tai katoamisesta on ontologinen, kirjailijalle se koskee ihmisenä olemista ylipäätään. Asioiden ja niiden välisen suhteen vertauskuvaksi Calvino kertoi luennoissaan valinneensa sokkeloisen kaupungin, Sirolalle riittää parisuhteen sykerö.

                      Romaanissa sitä pohtii kaksi ääntä, joiden ruumiillisuuden Sirola jättää niin vähien vihjeiden varaan, ettei ilman toista voi kuulla toisenkaan ääntä, kuten Sirola kirjoittaa: ”Silloin minä olen liikuttamatta ketään.”

                      Tällaiseen ihmistä jäytävään epävarmuuteen toisi lohtua varmuus. Sitä on tavattu pitää matemaattisten tieteiden ominaisuutena, mikä sanotaankin heti ensimmäisessä luvussa:

                      ”Laskeminen on turvallisin paikka. Numeroiden avulla pidin yötä paikallaan.”

                      Yön pimeinä tunteina toinen kertojista lukee mielessään mitä tahansa pelastavia lukujonoja. Muinoin ihmiset alkoivat laskea geometrisiä mittasuhteita, jotta kaikista temppeleistä tulisi varmasti samanlaisia, kertoja pohtii. Lisäksi kirjoitettiin ylös tähtien asennot, kun valtakuntaa kohtasi onnettomuus:

                      ”Sitten laskettiin milloin ne olisivat taas samassa asennossa. Kaiken sattumanvaraisuuden keskellä yhteys tähtiin oli koko ajan näkyvä ja selvä eikä laskeminen eronnut uskonnon harjoittamisesta.”

                      Kertojalle matematiikka on tieteeksi korotettu pakkomielle, joka vuosisadasta toiseen suojaa odottamattomalta yhä paremmin. Numerot ovat siis syrjäyttäneet kirjainten ja sanan paikan totuuden synonyyminä, ja nyt niitä voi hypistellä mielessä samalla tavoin kuin ennen hypisteltiin amulettia taskussa.

Laskutoimitus uskon asiana on ehkä paradoksi, mutta ironiaa se ei ole.

Kaikista tieteistä matematiikka on yhä lähinnä metafysiikkaa, lähinnä Jumalaa koskevaa puhetta, jossa totuus on ääretön, arkijärjellä käsittämätön tai käsin koskematon. Tai ehkä matematiikka on yksinkertaisesti ”postmodernia”, kuten The Economist-lehden otsikko sanaili, kun toimittaja kertoi matemaatikkojen alkaneen vähitellen pitää eräitä klassisia probleemoita ikuisesti ratkaisemattomina.

                      Joka tapauksessa matematiikka ei ole kieli eivätkä numerot ole sanoja. Eräs Turun kaupungin ympäristöveistoksista kostuu Fibonaccin lukusarjasta, numeroista ja niiden suhteista: lasketaan yhteen kaksi edellistä lukua, ja näin saada seuraavan luvun arvo jonossa, jossa kahden peräkkäisen luvun suhde lähestyy myyttistä ”kultaista leikkausta”. Fibonaccin lukusarjan tavoin eteneviä, korkoa korolle -summautuvia prosesseja on helppo löytää biologisesta luonnosta, ja ”ihmisestä riippumatta”, kuten Sirola lause romaanin alussa kuului.

Nimiä ei löydä luonnosta, ainoastaan luontokirjoista. Nimillä ihminen erottaa kaksi lintulajia toisistaan, kun niiden nokan koossa voi havaita tietyn eron. Kuinka tietyn? Siitä biologit voivat riidellä loputtomasti, ja moni onkin sitä mieltä, että lintulajeja on väkisin keksitty aivan liikaa.

Matematiikassa riidellään vähemmän, mistä Sirola etsii toista käsittämisen tapaa, toisenlaista kertomisen välinettä.

Romaanitaiteessa, jossa ”kaavamainen” on tyypillinen haukkumasana, matematiikka ja geometria ovat vierastettuja aiheita, ja iskelmässäkin rakkaus kasvaa tai kuihtuu mutta koskaan sitä ei kerrota tai jaeta.

                      Runoudessa matematiikkaa ovat harrastaneet Stéphane Mallarmé ja Kari Aronpuro, kaksi radikaalia kokeilijaa, jotka samaan aikaan ovat siviilityössään olleet kaavakkeiden säntillisyyteen sidottuja valtion virkamiehiä.

Kolmas esimerkki voisi olla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saanut Göran Sonnevi. Sonnevia ei yleensä voi selata kovinkaan pitkään törmäämättä kysymyksiin abstraktin objektiivisuudesta, käsitteen differentioinnista tai jonkin prosessin formaalisuudesta.

Onneksi Sirolan proosaa on helpompi lähestyä kuin kokeellista runoutta, aivan kuten Italoa Calvinoa. Hänellä jopa kaunotaiteellinen epämääräisyys on samalla tavoin perusteltu ja täsmällinen keino hahmottaa jokin moninainen ja hiukkasmaisen kuin vaikkapa matemaattinen äärettömyyden käsite.