Kun kriitikko on kiukkuinen, 1/2

Kiitos muuten lukijoille, jotka yhä jaksavat seurata perinteistä päivänkritiikkiä. Ja kiitos äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Penjami Lehdolle, jonka blogi Jäljen ääni etsii ammatti-ihmisen tyyneydellä sitä, mikä kullekin kriitikolle merkitsee oman arvostelukyvyn kriteeriä.

                      Luvassa on 30 osaa – niin tässä todellakin lukee - kommentteja eri lehtikirjoittajista. Huomaan mahtuneeni joukkoon.

                      Merkintä elokuun toiselta viikolta mainitsee Parnasson julkaiseman arvostelun saksalaisen Bernhard Schlinkin romaanista Viikonloppu, jonka otsikkoa Lehto saattaa pitää tavoilleni tyypillisenä. Itse ehkä sanoisin, että urani tylyin: ”Yhdentekevää”.

                      Miksi näin? Siksi, että hetken arvostetut kirjailijat saattavat myöhemmin menettää luottonsa lukijoiden tai julkisen sanan silmissä, mutta yleensä he eivät tee sitä siinä mittakaavassa eivätkä niin merkittävien historian kysymysten parissa kuin Schlink.

                      Lehto epäilee minun liioitelleen, kun kirjoitin romaanin toisaalla saamasta murskakritiikistä. Minusta taas tuntuu, ettei The New York Timesin kriitikko olisi voinut keksiä yksinkertaisuudessaan musertavampaa sanaparia kuin: ”Huono kirja”.

En ole katsonut arvostelua uudelleen, mutta muistan siinä olleen myös amerikkalaisille tyypillistä euroskeptisyyttä. Kuvittelen kriitikon mielessään ihmetelleen, että ensin eurooppalaiset äänestävät valtaan natseja ja kommunisteja, ja sitten ne kirjoittavat kirjoja, joissa natsismin ja kommunismin kätyreille keksitään lieventäviä asianhaaroja.

Jos ja kun näin Amerikassa ajatellaan, ajattelijoita puuttuu historiallista perspektiiviä vanhan mantereen tapahtumiin ja arvoihin. Mutta mikä ihmeen perspektiivi sitten Schlinkillä on, ja miten hän on sillä ansainnut vakavasti otettavan pohtijan maineen?

Ei Schlink ole kuka tahansa ”kaikkien alojen asiantuntija” (Haavikko), vaan juristi, joka dekkareiden ohella on kirjoittanut lähes yksinomaan historian tuomiosta, saksalaisesta ”historiakysymyksestä”, ja inhimillisestä oikeudenmukaisuudesta. Yleensä sentimentaalisesti ja saivarrellen. Oman vaikutelmani Schlinkin juristeriasta voi muotoilla näin:

Jos olisin syyllisenä oikeuden punnittavana, haluaisin Schlinkin puolustusasianajajakseni; jos syyttömänä, pitäisin hänet mahdollisimman kaukana käräjätalolta.

Se tarkoittaa, että näen Schlinkin kaunotaiteeksi tarkoitetussa tuumailussa jotain syvemmin epäeettistä, jota Schlink ei itse tietenkään näe.

Täsmennettäköön muuten vielä kerran, etteivät Parnassossa tarkoitetut teoksen puutteet ole uusia – Viikonloppu kirjailijan ”yhtenä hutina”, kuten Tytti Heikkinen arvaili Lehdon lainaamassa blogissa – vaan ominaisia tekijän koko kaunokirjalliselle tuotannolle. Tai ne ovat uusia The New York Timesin kriitikolle, joka näytti tuntevan miehestä vain hyvän maineen – ja siksi pettyi. Mutta toki menin kirjoittamaan vain siinä mitassa kuin Schlinkin tuotantoa tunnen, mea culpa: kolme romaania ja yksi novellikokoelma on vasta noin puolet, mutta tällaiseen suurpiirteisyyteen meillä kriitikoilla on selvästi taipumus.

                      Onko siis syytä tarkentaa?

                      Oheinen teksti roikkui vuosia sitten joko Aamulehden tai Kalevan listalla – en enää muista kumman – mutta jäi julkaisematta kaikista tavallisista syistä: tilaa ei kolumnipalstalta löytynyt ajoissa, ja sitten elokuvan ensi-iltaan sidottu ajankohtaisuus katosi. Teksti tihkuu kiukkua ja melkein inhoa, jota toisten ihmisten ajattelematon, huokea, omahyväinen tai suorastaan halpamainen puhe joskus meissä kaikissa herättävät. Ja ihmisiä kirjailijatkin ovat, eivät vain teostensa haudoille pystytettäviä patsaita

Kirjailija tekohurskaana, filmitähti alastomana

Kotimaassaan Bernhard Schlink (s. 1944) tunnetaan dekkareita kirjoittavana juristina, meillä Suomessa epäsuhtaisten rakkaustarinoiden sepittäjänä, joissa viattomalle mielelle paljastuu jotain synkkää Saksan menneisyydestä.

                      Schlinkin suurin kaupallinen menestys Lukija (1995) päättyy oikeudenkäyntiin: kertojan poikasena tuntema rakastajatar tuomitaan sotarikoksista. Kertoja opiskelee nyt itse lakia, mutta tuomionluku tuntuu hänestä irvokkaalta näytelmältä, jossa jokin suurempi totuus, kauneus, järki tai inhimillisyys jää taka-alalle.

                      Lukijan elokuvaversio (2010) sai parhaan naispääosan Oscarin, mitä ennen se kuitenkin herätti Amerikassa kohun. Kohun aihe oli Kate Winsletin alastomuus. Kuvataiteen pitkissä perinteissä Eevan puku merkitsee viattomuutta ja haavoittuvuutta, joten miten se sopii filmitähdelle, joka esittää entistä keskitysleirin vartijaa?

                      Schlinkin toisen suomennoksen antama vastaus näyttäisi jälleen olevan se, että natsihallinto haavoitti myös Saksan omaa, kansallista sielua. Valitettavasti perustelut jäävät kovin huteriksi, sekä esteettisesti että juridisesti.

Lukijassa Schlink nimesi oikeuden vertauskuvaksi Homeroksen Odysseian, ja sama vertaus toistuu romaanissa Kotiinpaluu (2006).

                      Schlinkille se on merkki totuuden etsinnästä tai menneisyyden sovittamisesta, joka lopulta näivettyy ihmismieltä orjuuttavaksi prosessiksi. Telemakhos kaipaa Odysseusta, mutta pelkää, ettei tämä voi täyttää kaikkia odotuksia. Ja ettei kaikkeen, minkä Penelopeia on kertonut, voi täysin luottaa.

Kun Kotiinpaluun Peter löytää sukunsa jäämistöstä keskeneräisen käsikirjoituksen, pettymyksen ja valheiden kuvio toistuu. Oma isä ei kadonnutkaan sodassa, vaan pakeni Amerikkaan, jossa hän muutti nimensä ja keksi uudenlaisen ”dekonstruktivistisen” oikeusfilosofian. Tämä relativistiseksi saivarteluksi kuvattu oppi oli myös sumuverho isän suurimmalle petokselle: hän vaikeni menneisyydestään SS-joukoissa.

Schlink ei viittaa kirjailija Günter Grassiin, mielessä on vanhempi skandaali akateemisesta maailmasta. Yalen yliopiston professori kätki natsimenneisyytensä, kirkuivat otsikot pari vuosikymmentä sitten.

Kirjallisuudentutkija Paul de Manin kuoleman jälkeen kävi ilmi, että sodan aikana hän teki kirja-arvosteluja belgialaiseen lehteen, jonka toimituksen miehittäjä oli vaihtanut mieleisekseen. Useimmat arvosteluista kehuivat kirjoja, joita Saksassa jo poltettiin, tai esittelivät runoutta, jota Ranskassa kirjoitettiin ja julkaistiin ohi virallisten sensuurikanavien. Mutta yksi mainitsi juutalaiset. Siitä de Man sai antisemitistin leiman, jota eivät pesseet pois hänen mainettaan puolustaneet Belgian vastarintaliikkeen entiset jäsenet. Eikä se, että de Manin hyvä ystävä ja dekonstruktio-filosofian perustaja Jacques Derrida sattui olemaan juutalainen.

Suomesta käsin on mahdoton ymmärtää skandaalia seuranneen farisealaisuuden määrää.

Meillä eri aikojen erilaiset vaatimukset lokeroidaan jopa niin tarkoin, että kaikki tunnustavat Mika Waltarin suureksi humanistiksi, vaikka hän ennen Sinuhen kirjoittamista ehti kääntää suomeksi kansallissosialistien lippulaulun.

Vaikea on ymmärtää sitäkään, miksi Schlink päätti vielä kerran tanssia de Manin haudalla, vaikka Kotiinpaluun ensimmäinen osa varoittelee pikaisista ja vääristä tuomioista.

Yhtäältä Schlink pitää tunnustusta ihmisen perimmäisenä moraalisena impulssina. Toisaalta hän näkee yksityiset ja kansalliset totuudet niin monimutkaisina asioina, ettei moraalinen ehdottomuutemme tee niille oikeutta.

Valitettavasti tämän ristiriidan erottuminen Schlinkin sepittämien sentimentaalisten romaanien läpi ei tee hänestä syvällistä ajattelijaa. Pikemminkin tekohurskaan.

Lukija tai Kotiinpaluu ei kerro, kenen tulisi kantaa historiasta vastuu, vaan miten ahdistavaa on syyllisyys. Peterin tuskaista etsintää kummallisemman käänteen tämä ajatusmalli saa eräässä Schlinkin novellissa. ”Millainen uskonto”, siinä kysytään, perustaa oman moraalisen voimansa ja puhtautensa siihen, että se jatkuvasti osoittaa verta toisten käsissä?

Schlink tarkoittaa juutalaisuutta, joten nyt pitäisi kai kysyä: millainen kirjailija perustaa oman etiikkansa siihen, että hän tuskan määrää mitatessaan rinnastaa toisiinsa saksalaisten sodan jälkeen kärsimän huonon maineen ja juutalaisten joukkotuhon?

P.S.

Hyvästä kirjasta kirjailija voi saada itselleen rahapalkinnon, mutta huonosta ei saa sakottaa.

                      Epäjohdonmukaisuus on seurausta laajemmasta käytännöstä, jossa kirja on aina jonkun mainesanoin kuvatun henkilön tekemä, paitsi jos se on huono, jolloin kriitikko ei saa mennä henkilökohtaisuuksiin. Huonoja kirjoja ei ilmeisesti edes kirjoiteta, ne ilmaantuvat.

                      Juha Seppälän juuri ilmestyneessä romaanissa Mr. Smith (2012) kertoja messuaa:

                      ”Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

                      Messu jatkuu:

                      ”Julkaiseminen on kuluttavaa. Älä julkaise usein, vaikka markkinaosuutta menisikin. Ne eivät pidä siitä että julkaiset. Ne vihaavat jokaista kirjoittamaasi kirjaa. Se on niille sotku joka niiden täytyy yrittää selvittää. Niiden on pakko yrittää sanoa siitä jotain.”

                      Omassa mielessäni tämä kaikki jotenkin yhdistyy siihen, ettei Viikonloppu ole vain huono kirja, kuten The New York Timesin kriitikko osuvasti totesi. Bernhard Schlink on huono kirjailija.

Jonkun mielestä kriitikko Wilhelmssonin pitäisi ennen tällaisen arvion esittämistä lukea vielä Schlinkin koko tuotanto, varsinkin uudehko esseekirja, jossa Schlink ottaa kantaa Saksan historiakysymykseen ilman fiktion savuverhoa. Ja jonkun toisen mielestä biologi Richard Dawkinsin pitäisi lukea joka ikinen kreationismia käsittelevä kirja ja sivu, ennen kuin hän saa sanoa ääneen, että se on evoluutioteoriaan verrattuna ala-arvoinen ajatusmalli.

Minä en ole sitä mieltä. Pelkkä ehdotus kuulostaa käskyltä, jonka mukaan minun pitäisi käyttää rajaton määrää rajallista aikaa toisten ihmisten piikomiseen. Mieluummin luen oppiakseni uutta ja arvokasta, epämieluisampaa on lukea vain, jotta saisi taas uudelleen oikaista samojen kirjoittajien samat virheet. Viikonlopun lukemiseen meni kuusi tuntia elämästä, enkä saa niitä koskaan takaisin.

                      Tässä vielä kaksi katkelmaa Parnasson arvostelusta, johon Penjami Lehto blogissaan viittasi:

Schlinkin menestysteoksessa Lukija tarinan kertojan poikasena tuntema rakastajatar paljastuu sotarikolliseksi ja saa teoistaan tuomion. Kertoja opiskelee nyt itse lakia, mutta tuomionluku tuntuu hänestä irvokkaalta näytelmältä, jossa jokin suurempi totuus tai inhimillisyys jää taka-alalle.

                      Entä mikä se totuus voisi olla?

                      Tarinan edetessä paljastuu, että sotavuosina nainen oli keskitysleirin vartija, ja ettei hän osannut lukea. Vasta sodan jälkeen romaanin kertoja opettaa hänelle rakastelujen lomassa lukutaidon, ja kun syyte nostetaan, myös maailmankirjallisuuden herkistämä omatunto vihdoin herää. Nainen tekee täyden tunnistuksen.

Onko lukutaidottomuus metafora Saksan kansan tietämättömyydelle? Vai vielä suoremmin: klassinen viattomuuden metafora, kuten alastomuus Lukijan elokuvaversiossa? Entä mitä merkitsee se, että vain tunnustuksen tehnyt nainen tuomitaan ja vaiteliaat syytetyt vapautetaan? Lukijan tunteita manipuloivaa tehokeinoa, vai Schlinkin historiantulkintaa, jonka mukaan natsien rikoksista tuomitut saksalaiset eivät maksa hintaa omista teoistaan vaan ovat jonkinlaisia kansallisia syntipukkeja ja sijaiskärsijöitä?

[--]

Tarina, jos sitä on, kertoo entisistä 70-luvun opiskelijoita, jotka eivät koskaan osallistuneet terroristien toimiin mutta ihailivat Punaiseen armeijakuntaan liittyneen Jörgin ideologiaa. Nyt Jörg on armahdettu vankilatuomiostaan, ja vanhat toverit kokoontuvat ränsistyneeseen huvilaan puhumaan – no niin – tylsiä nuoruuden radikalismista ja keski-iän konservatiivisuudesta.

Lopuksi joukkoon liittyy Jörgin aikuistunut poika, joka kiukun vallassa vertaa entisiä vasemmistolaisia natseihin. Molemmat ovat innokkaita jättämään menneisyyden taakseen ilman pienintä merkkiä omantunnon pistelyistä, ja samalla käärivät tämän kaiken itsetutkiskelun valekaapuun: ”Te ette sääli ketään paitsi itseänne.”

Jos tästä purkauksesta seuraisi jotain, pitäisin sitä Schlinkin kuulun läpimurtoromaanin osuvana itsekritiikkinä. Mutta sitten alkaa vain sataa, ja kaikkien on ponnisteltava talon vuotojen tukkimiseksi.

Yrittääkö Schlink sanoa: nyt me kaikki kastumme, jos jokainen ei kanna vastuuta omista tekemisistään? Vai sittenkin: unohtakaa menneet, on aika tehdä yhteistyötä tulevaisuuden hyväksi? Minä sanon: yhdentekevää.