Kun kriitikko on kiukkuinen, 2/2

Eilisten iltapäivälehtien mukaan joitakin kansalaisia etoo, että Ylen tuottamassa Mannerheim-elokuvassa marsalkka puhuu swahilia eikä venäjää ja ruotsia, kuten Suomen kansallisankarin kuuluisi.

                      Lisäksi Iltalehti kysyi Ylen edustajalta vedättikö Yle katsojiaan, kun se esitteli pienen budjetin lyhytelokuvan näyttävästi uutislähetyksessään. Sen sijaan Ylen uutislähetys ei ole vielä kysynyt Iltalehdeltä vedättikö se lukijoitaan esittelemällä pienen budjetin lyhytelokuvan kokonaisella aukeamalla ja lööpillä.

                      Kumpikaan tapaus ei tee faktan ja fiktion eroa minulle selvemmäksi. Tai absurdin ja järjellisen. Joten pitäisikö vielä lukea läpi Minttu Vettenterän kuulustelupöytäkirja, jotta todellisen ja mielikuvituksellisen, tekijän ja teoksen, tekijyyden ja teoksellisuuden tai kirjailijan roolin ja roolihahmon olemus selkiytyisi. Vai pitäisikö lukea Borgesin novelli ”Mies joka kirjoitti Don Quijoten”, jotta kirjallisuudelle annettujen ontologisten ehtojen tyhjänpäiväisyys ei kokonaan unohtuisi?

                      Onneksi Bernhard Schlinkin romaanien pieneksi jäävät ansiot eivät ole kiinni näin monimutkaisista asioista, vaan tavallisemmista.

Ei ole tavatonta, että kirjallisuudesta puuttuu draamallinen jännite. Näyttämöllä tai elokuvassa kaksi henkilöä vaihtaa puheenvuoroja, ja kolmannesta repliikistä alkaen kumpikaan ei enää tarkoita mitä sanoo.

                      Se on draamaa, josta katsojan on pääteltävä, että mitä se merkitsee. Kirjallisuudessa pääteltävää voi olla vähemmän tai ainakin se on erilaista, jos näkökulmaa seikkaperäisesti, suvereenisti ja analyyttisesti hallitseva kertoja jatkuvasti selittää merkityksen. Tai jos kirjailija antaa muutaman selkeän, keskenään yhtä lattean vaihtoehdon, jotta voisi myöhemmin vedota sanataiteen ”avoimuuteen”.

                      Toisinaan ”avoimuus” sanataiteen ratkaisuna tuo minulle mieleen ”keskustelun herättämisen” poliitikon selityksenä epäonnistuneelle mielipiteelle. Eikö toisten herättämisen sijaan olisi kannattanut itse keskustella, vai oliko niin, ettei mitään sanottavaa oikeasti ollut?

                      Seikkaperäisen analyyttisessa kerronnassa en näe mitään yhtenäistä tyyliä, en esteettisesti enkä moraalisesti. Näen vain erilaisia kirjailijoita. Philip Rothin analyysi on haavoittunutta ja haavoittavaa, F. Scott Fitzgeraldin analyyttisyys sisältää tarinan myllerryksistä etääntynyttä mielenrauhaa, kaunopuheisuutta, joka hiljentää kaiken muun melun ympäriltä. Ja niin edelleen.

                      Jos Schlink kuuluu tyylimääritelmissä analyyttisten kertojien joukkoon, tyylimääritelmistä on syytä luopua, sillä joutavien, moraalisessa arvostelukyvyssään epäonnistuvien latteuksien kirjoittaminen ei ole minkään analysointia. Tuskin edes taiteen keinovarojen. Se on kohtaus tv:n huonossa lakitupasarjassa, jossa juridis-eettisen ongelman saivartelu yhtäältä ja toisaalta pitää käsikirjoittajan posetiivin pyörimässä. Ohjelma-aika täyttyy, mutta mitään punnittua tai rehellistä ei välttämättä ole luvassa.

                      En tiedä, millainen Schlink on juristina, mutta juristi-kirjailijana hänen asetelmansa ovat osoittelevan kärjekkäitä ja niiden kehittely jonkin johtopäätöksen suuntaan onnetonta tai arveluttavaa. Jos Schlink sen sijaan olisi tv-käsikirjoittaja aika hyvässä lakitupasarjassa, The Good Wife -sarjan huolitellut juristit alkaisivat epäillä, että Hannan (Lukija) keissi on liian täydellinen, liian laskelmoidusti rakennettu syyllisyyden ja häpeän, myötätunnon ja oikeustajun välimaastoon. Ikään kuin ne yhteen kudottuna muodostaisivat itsensä ulkoisen harmaan alueen.

Kolmannen mainoskatkon jälkeen ylipolven bootseihin ja nahkatakkiin puettu Kalinda paljastaisi, että kyseessä on vedätys. Entä mikä on vedättäjän todellinen salaisuus? Sitä ei ole, mutta tuotantokauden päättävä cliffhanger antaa käsikirjoittajille aikaa sen keksimiseen.

Palataan vielä Juha Seppälän romaaniin Mr Smith (2012). Mutta nyt äänessä ei ole kertoja eikä tekijä, vaan lukija. Tommi Melender kirjoittaa blogissaan:

”Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen. Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

On hyvä, että Mr. Smithin kaltaisia proosateoksia kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa. Ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset romaanimuodosta ja romaanimuodon mahdollisuuksista, valavat edes hitusen uskoa siihen, että kaikki kertomakirjallisuus ei ole vielä tuudittautunut tuttuuden ja turvallisuuden tappavaan valheeseen.”

Philippe Delerm ei edusta ”aikamme kirjallisuutta”, enkä oikein tiedä mitä hän edustaa, paitsi ehkä tuttuutta ja valhetta. Itse asiassa en edes muistanut kirjaa tai siitä tekemääni arvostelua ennen kuin Kirjantila-blogia pitävä Jaakko siitä sattumalta muistutti. Valitettavasti.

Hyvin arvostelu silti käy uudesta ”kriittisen harmonian” esimerkistä, jossa minä ja toinen kriitikko olemme löytäneet samalta tekijältä, tosi eri teoksista, jokseenkin samat olennaisuudet. Mutta sitten arvottaneet ne eri tavoin. Lisäksi olen jotenkin onnistunut kytkemään Delermin kirjaan Päivätorkut piloilla (2002) saman ”kellariloukon otuksen”, jonka Melender mainitsee Seppälästä kirjoittaessaan

Toisen kriitikon arvio löytyy tästä, omani on tässä alla.

Melkein kuin kirjallisuutta

HS 3.5.2002

Kansiliepeen teksti ranskalaisen Philippe Delermin toisessa suomennoksessa tuo mieleen kustantamojen yritysjulkaisut ja elämäntaito-oppaat. Päivätorkut piloilla sisältää sen mukaan "kolmekymmentäkuusi herkullisen osuvaa tarinaa", jotka "pysäyttävät kiireisen ihmisen".

Ihmisistä on nykyisin hauska kertoa, että he ovat kiireisiä. He eivät ole siis koskaan ikävystyneitä (mikä olisi oma vika), vaikka perhettä tai henkisiä arvoja onkin ehkä kiireen takia lyöty laimin (mikä on olosuhteiden vika). Lisäksi kustantajista on hauska kertoa, ettei kirjallisuus ole hyödytöntä vaan väline työssä jaksamiseen. Pysähdyttyään kiireinen ihminen jaksaa taas pitempään.

Onnittelen kustantajaa rehellisyydestä.

Se valmistaa lukijaa lukukokemukseen, jossa ainoastaan tekijän sitkeä ahdasmielisyys on vastenmielisempää kuin hänen lahjattomuutensa.

Harrastelijamainen näennäistäsmällisyys ei ole vielä kovin häiritsevää. Kun Delerm kuvaa torkahtelevan ihmisen tilaa ”kevyeksi ja irtonaiseksi”, lukija olisi ymmärtänyt hänen tarkoittavan ”leijuvaa”, vaikka sitä ei olisi enää mainittukaan.

Häiritsevämpää on metafyysistä tavoitteleva latteus. Hammaslääkärin tuolissa me olemme ”vankina ajassa ja tilassa”. Niin, missäpä muualla me vankeja olisimmekaan.

Kyse on kai lähinnä siitä, että kulttuuri-ihmisestä on komeaa sanoa ”ajassa ja tilassa”, sillä hänen mielestään arkipäiväisemmät ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan sellaisia asioita. Mutta ei Delermkään mitään ”ajatellut”. Siinä on hänen höpinänsä ongelma.

Mitään ajattelemattomalle kulttuuri-ihmiselle tulee myös tennistä televisiosta katsellessa mieleen ”lehmusten tuoksu Rimbaudin kesäkuisilta puistokaduilta”, sillä ei kai kulttuuri-ihminen katselisi televisiota ajattelematta samalla Rimbaudia. Tai sateen keskeyttämän urheiluhulluuden ”surumielisyyttä”, jonka me ilmeisesti koemme oivallettuamme, että olemme taas ”vankina ajassa ja tilassa”.

Joskus todella huono kirjoittaminen on suoraa ja selkeää. Teknojännäreistään tunnettu Michael Crichton on juuri sellainen kirjailija, joka etsii sopivaa adjektiivia oksennuksen hajulle, ja päätyy ”oksettavaan”.

Joskus huono kirjoittaminen on epäsuoraa ja asenteellista. Delerm on juuri sellainen kirjailija, joka etsii sopivaa metaforaa peliautomaattia pelaavalle vanhukselle, ja päätyy ”automaattiin”. Puuhan lapsellisuutta hän vertaa lasten puuhiin.

Delermillä on tapana pitää itselleen outoa käytöstä psyykkisen taantuman, riippuvuuden tai muun luonnevian merkkinä, mikä pätee myös kännykän käyttöön. Ja luonnollisesti Delerm muistaa sanoa kännykkäkeskusteluja ”banaaleiksi”. Sen sijaan hän ei muista sanoa miksi niiden pitäisi olla syvempiä kuin muun arkirupattelun. Kunnioituksesta talouselämää ja teknologian ihmettä kohtaan?

Joskus Delerm toki aloittaa lupaavasti, mistä esimerkkinä maalla koettu sentimentaalinen koti-ikävän ikävä tai itsesyytös roskien äärellä: melonin viipaletta ei ole koskaan kaavittu ”tarpeeksi”.

Mutta valitettavasti hänen arvostelukykynsä ei riitä löytämään sitä, mikä hänen mielennouteissaan voisi olla kiinnostavaa.

Dostojevskiläinen kellarikirjoittaja (”minä olen sairas ihminen ja paha”) tukahdutetaan antropomorfiseksi saduksi. Emme saa tietää enää mitään kertojaa vaivaavasta puritaanisuudesta, vaan joudumme tyytymään ”appelsiininkuorien kummallisiin kihlajaisiin”.

Itsen lisäksi Delermin arvostelukyky pettää myös toisten kohdalla.

Naurattaako sihteereitä Delermin muka-kepeä juttu sihteereistä, jotka erottavat merkittävät ja merkityksettömät soittajat jo äänen perusteella, ja annostelevat kohteliaisuutta sen mukaan? Itse en ole tällaisia sihteereitä tavannut, ja epäilen, ettei Delermkään ole. Hän haluaa vain uskotella meille jotakin, ja helpoitenhan me uskomme pahaa muista ihmisistä.

Koska kirjoittajalla on paljon valmiita asenteita - ja koska monet niistä ovat aika ikäviä - olisi ollut kohtuullista, mikäli hän olisi vähän ponnistellut saadakseen lukijan ymmärtämään asenteitaan paremmin.

Delerm esimerkiksi nauttii enemmän dubatuista eli ranskaksi päällepuhutuista elokuvista kuin tekstitetyistä elokuvista.

”Tietämättä tarkalleen kuinka, sen avulla pääsee suorastaan sisälle filmiin”, Delerm tarjoutuu selittämään. Todellakin, ”tietämättä kuinka”. En minäkään tiedä, mutta olisin ollut valmis kuulemaan Delermin mielipiteen. Jos hänellä vain olisi sellainen.